Äkkiä syntyi hälinää, joukko alkoi sorista, pakkautui yhteen, erkani
taas, ja täten syntyneiden rivien välitse astui saliin hallitsija,
soiton sävelten kaikuessa. Hänen jälissään tulivat isäntä ja emäntä.
Astellessaan hallitsija tervehti hätäisesti oikealle ja vasemmalle
ikäänkuin olisi hän pian tahtonut vapautua tästä kohtauksen ensi
hetkestä. Soittajat soittivat juhlamarssia, joka silloin oli tunnettu
siihen sepitetyistä sanoista "Aleksanteri, Elisabet ihastuttakaa
meitä". Hallitsija meni vierashuoneeseen, joukko töyttäsi oville;
jotkut kulkivat hätäisinä edestakaisin, kasvoilla kumman muuttunut
ilme. Joukko syöksähti taas takasin vierashuoneen ovelta, missä
hallitsija keskusteli emännän kanssa. Eräs nuori mies tuli hätäytyneen
näköisenä naisten luo, pyytäen heitä etääntymään. Muutamat naiset
näyttivät tykkänään unohtaneen suuren maailman tavat ja tunkeutuivat
eteenpäin niin rivakasti, että tärvelivät pukulaitteensa. Miehet
lähestyivät naisia, ja alettiin järjestyä pareiksi juhlamarssiin.
Kaikki vetäytyivät syrjään, ja vierashuoneen ovesta ilmestyi
hallitsija, hymyillen ja sekatahdissa kuljettaen talon emäntää
juhlamarssiin. Hänen jälissään kulki talon isäntä, kuljettaen rouva
M.A. Narishkinia, sitten lähettiläät, ministerit, joukko kenraaleja,
joita neiti Peronski väsymättä tutustutti suojateilleen. Suurin osa
naisista oli saanut parinsa ja astui juhlamarssissa tai ainakin
valmistautui lähtemään. Natasha tunsi, että oli äidin ja Sonjan kanssa
jäänyt niiden joukkoon, jotka olivat työnnetyt seinille ja jääneet
kutsumatta juhlamarssiin. Hän seisoi, hennot kädet riipuksissa,
tasaisesti kohoilevin, neitseellisesti kehittynein rinnoin pidätellen
hengitystä, katseli suoraan eteensä loistavin, pelästynein silmin, ja
hänen ilmeestään huomasi, että hän oli riehahtamassa joko hillittömään
riemuun tai syvimpään suruun. Häntä eivät huvittaneet hallitsija
eivätkä arvokkaat henkilöt, joita neiti Peronski yhä nimitteli -- hänet
oli kokonaan vallannut yksi ainoa ajatus: "niinköhän ei kukaan tule
minua pyytämään, enköhän pääse tanssimaan ensimäisten joukossa,
eivätköhän minua huomaa nuo miehet, jotka nyt eivät edes näy minuun
vilkaisevan, ja jos vilkaisevatkin, niin tuntuu kuin sanoisivat heidän
katseensa: 'Ah! eihän se hän olekkaan, mitäpäs hänessä katsomista.'
Ei, se on mahdotonta", -- hän ajatteli. -- "Heidänhän täytyy tietää,
miten mielelläni tahtoisin tanssia, miten oivallisesti tanssin, ja
miten heidän olisi hauska kanssani tanssia."
Juhlamarssin säveleet olivat jo raikuneet jotenkin kauvan, ja
Natashasta alkoivat ne tuntua surunvoittoisilta -- kaukaisilta
muistelmilta. Häntä itketti. Neiti Peronski poistui heidän luotaan.
Kreivi oli salin toisessa päässä. Kreivitär, Sonja ja hän seisoivat
yksinään siinä vieraassa joukossa kuin metsässä, eikä kukaan heistä
välittänyt. Ruhtinas Andrei kulki erään naisen kanssa heidän ohitseen
eikä nähtävästi heitä tuntenut. Kaunis Anatol puheli hymyillen jotakin
naiselleen, jota kuljetti käsipuolessaan, ja katsahti Natashaan aivan
kuin olisi seinään katsahtanut. Boris kulki kahdesti heidän ohitseen,
mutta käänsi kummallakin kerralla katseensa heistä. Berg, joka ei
tanssinut, tuli vaimoineen heidän luokseen.
Natashasta tuntui loukkaavalta tämä perheenomainen lähestyminen näin
tanssiaisissa, aivan kuin ei siihen olisi muualla tilaisuutta. Hän ei
kuunnellut Veran puhetta eikä edes häneen katsonut, kun tämä näytteli
viheriäistä pukuaan.
Viimein hallitsija pysähtyi viimeisen naisensa viereen (hän oli
kuljettanut juhlamarssissa kolmea naista), ja soitto taukosi;
huolestunut adjutantti juoksi Rostovien luo ja pyysi heitä vetäytymään
vielä syrjempään, vaikka he seisoivatkin jo aivan seinällä, ja samalla
alkoi parvekkeelta kuulua valssin täsmälliset, varovaiset ja
houkuttelevan tahdikkaat säveleet. Hallitsija katsahti hymyillen
saliin. Kului hetki -- kukaan ei vielä tanssinut. Järjestäjä-adjutantti
meni kreivitär Besuhovin luo ja pyysi häntä tanssiin. Tämä ei
katsahtanut edes pyytäjään, kohotti kätensä ja laski sen hymyillen
adjutantin olalle. Adjutantti, joka oli mestari alallaan, läksi varmana
hitain, tahdikkain hiihtoaskelin, pitäen naistaan lujasti vyötäisistä,
kiertämään piirin reunaa, tempasi salin kulmauksessa naisensa vasemman
käden, pyöräytti hänet ympäri, ja yhä nopenevain sävelten keskestä
kuului vain kannusten tahdikas helähtely, ja joka kolmannella tahdilla
käännyttäissä hulmahti lehahtaen kreivittären samettinen hame. Natasha
seurasi silmillään tanssivia ja oli pillahtamassa itkuun, kun ei hän
ollut mukana tässä valssin ensi vuorossa.
Ruhtinas Andrei seisoi valkeassa hevoskaartin everstin virkapuvussa,
pitkissä sukissa ja avokengissä reippaana ja iloisena piirin eturivissä
aivan lähellä Rostoveja. Vapaaherra Virchof puheli hänen kanssaan
Valtakunnan neuvoston ensi istunnosta, jonka piti olla seuraavana
päivänä. Ruhtinas Andrei, joka oli Speranskin uskottu ja joka itse oli
jäsenenä lainsäädäntö-valiokunnassa, saattoi antaa varmoja tietoja
sanotusta istunnosta, josta muuten oli liikkeellä mitä erilaisimpia
huhuja. Mutta hän ei kuunnellut Virchovin puheita, vaan katseli milloin
hallitsijaa, milloin tanssiin aikovia, epäröiviä kavaljereja. Häntä
huvitti nuo hallitsijaa kainostelevat kavaljerit ja naiset, jotka
kiihkoisesti odottivat tanssiin kutsua.
Pierre tuli ruhtinas Andrein luo ja tarttui hänen käsipuoleensa.
-- Tehän aina tanssitte. Täällä on minulla holhokki, nuori neitonen
Rostof, viekää hänet tanssiin, -- hän sanoi.
-- Missä? -- kysyi Bolkonski. -- Anteeksi, -- sanoi hän, vapaaherraan
kääntyen, -- tästä asiasta voimme muuallakin keskustella, täällä pitää
tanssia. -- Ja hän lähti astumaan Pierren osoittamaan suuntaan. Samassa
huomasi hän Natashan epätoivoiset, tuskaiset kasvot. Hän tunsi hänet,
arvasi hänen sydänsurunsa ja käsitti, että tyttönen oli ensi kertaa
tällaisessa tilaisuudessa. Hän muisti hänen puhelunsa kesä-yönä avatun
akkunan ääressä Otradnossa ja astui iloinen ilme kasvoilla kreivittären
luo.
-- Sallikaa tutustuttaani teidät tyttäreeni, -- sanoi kreivitär
punastuen.
-- Tämä onni on minut jo ennen kohdannut, jos kreivitär minut muistaa,
-- vastasi ruhtinas Andrei, kumartaen kohteliaan varovasti Natashalle,
haihduttaen täten täydellisesti neiti Peronskin puheet käytöstavan
raakuudesta. Ja hän ei vielä ollut loppuun lausunut tanssiin pyyntöään
kun jo kohotti käyristyneen kätensä kiertääkseen sen Natashan
vyötäisille. Natashan kasvoilta katosi tuo surkea ilme, joka oli valmis
purkautumaan joko syvään epätoivoon tai hillittömään riemuun, ja
lapsekkaan onnellinen ja kiitollinen hymy valaisi koko hänen olentonsa.
"Kauvan olen sinua odottanut", -- näytti sanovan tuo pelästynyt,
onnellinen tyttönen, jonka äsken vielä kyyneltymäisillään olevia
kasvoja valaisi nyt kirkas hymy. Hän laski kätensä ruhtinas Andrein
olalle, ja he lähtivät toisena parina piiriin. Ruhtinas Andrei oli
aikansa paraita tanssijoita. Natasha tanssi verrattomasti. Hänen
pienet, atlassikenkäiset jalkansa liikkuivat nopeasti ja kevyesti
tehden tehtävänsä hänestä riippumatta, ja hänen kasvonsa loistivat
onnen riemusta. Hänen paljaat käsivartensa ja kaulansa olivat laihat ja
rumat Helenan hartioihin verrattuina. Hänen hartiansa olivat laihat,
rinnat kehittymättömät, käsivarret hennot: mutta Helenassa oli jo kuni
tuhanten hänen ruumistaan nuoleksineiden katseiden kiilto, kun taas
Natasha näytti impyeltä, joka ensi kerran oli paljastettu ja joka tätä
alastomuuttaan olisi hävennyt, jollei hänelle olisi vakuutettu, että se
oli välttämätöntä. Ruhtinas Andrei piti tanssimisesta ja siksipä hän,
irtautuakseen ainaisista valtiollisista keskusteluista ja hallitsijan
läsnäolon tuottamasta jäykkyydestä, joka häntä harmitti, läksikin
tanssimaan ja valitsi Natashan, koska Pierre hänet oli esittänyt, ja
koska Natasha oli ensimäinen sievä nainen, joka sattui hänen silmiinsä.
Mutta tuskin oli hän kiertänyt käsivartensa Natashan hennon, notkean
vartalon ympärille ja tuntenut tytön vieressään väreillen hymyilevän,
kun hän tunsi sydämensä leikahtavan: hän tunsi elostuneensa,
nuortuneensa, kun hän huokuen irroitti käsivartensa tytön vyötäisiltä
ja jäi tanssivia katsellen seisomaan hänen viereensä.