Joulukuun 31 p:nä, vuoden 1810 aattona oli Katarinan aikuisella
ylimyksellä tanssiaiset. Niihin piti saapuman ulkomaisten lähettiläiden
ja hallitsijan.
Englantilaisella rantakadulla loisti ylimyksen tunnettu talo
lukemattomien juhlatulien valossa. Valaistun punaisella veralla
verhotun pääkäytävän luona seisoivat poliisit, eivät ainoastaan
santarmit, mutta päärappusilla poliisimestarikin ja kymmenittäin
poliisi-upseereita. Ajoneuvoja lähti, toisia tuli yhtenään. Lakeijat
olivat punaisissa puvuissa tai töyhtö-hatuissa. Vaunuista astui miehiä
virkapuvuissa, tähdissä ja nauhoissa; atlassiin ja kärpännahkaan puetut
naiset laskeutuivat varovasti suurella melulla käännetyille
vaununastimille ja kulkivat kiireesti ja kevyesti rappusten veralla.
Melkein joka kerta, kun uudet ajoneuvot saapuivat, kulki kansassa
kuiske, ja päät paljastuivat.
-- Hallitsijako?... Ei, ministeri ... prinssi ... lähettiläs... Etkö näe
töyhtöjä?... -- puhuttiin väkijoukossa.
Muuan joukosta, muita paremmin puettu, näytti tuntevan kaikki ja
mainitsi nimeltä sen ajan kuuluisimmat ylimykset.
Jo oli kolmasosa vieraita saapunut näihin tanssiaisiin, mutta
Rostoveilla, joiden piti myöskin niihin saapua, touhuttiin vielä
pukeutumishommissa.
Paljon oli ollut puuhaa ja valmistelua näihin tanssiaisiin Rostovien
perheessä, kovin oli pelätty, että kutsua ei saadakkaan, puvut olivat
viivähtyä, ja esteitä oli jos jonkinlaisia.
Rostovien seurassa piti näihin tanssiaisiin mennä Maria Ignatjevna
Peronskin, kreivittären ystävättären ja sukulaisen, laihan, kellahtavan
vanhan Hovin hovineidin, joka oli tutustuttanut maaseudulta saapuneita
Rostoveita Pietarin ylhäisiin piireihin.
Kello 10 illalla piti Rostovien saapua Taurilaiseen puutarhaan
noutamaan hovineitiä, mutta kello oli jo viittä vailla kymmenen,
eivätkä neidit olleet vielä pukeutuneet.
Natasha valmistautui ensi kertaa elämässään suuriin tanssiaisiin. Hän
oli tuona päivänä noussut kello 8 aamulla ja ollut koko päivän
kuumeentapaisessa hyörinässä ja touhussa. Kaikki hänen voimansa olivat
varhaisimmasta aamusta olleet jännitettyinä, jotta he kaikki -- hän,
äiti, Sonja olisivat mahdollisimman hyvin puetut. Sonja ja kreivitär
luottivat täydellisesti hänen makuunsa. Kreivittären piti esiintyä
tummanpunaisessa samettipuvussa, molempien tyttöjen -- valkeissa
silkkiharsohameissa, joiden alla oli ruusunpunainen silkkinen puku ja
puserossa ruusukimppuja. Tukkalaite _à la grecque_.
Kaikki varsinainen pukemistyö oli jo tehty: jalat, kädet, kaula, kasvot
olivat jo erittäin huolellisesti pestyt, kuten tanssiaisiin on tapana,
sekä hajuvesillä ja puuterilla sirotellut; jaloissa olivat jo
taivaansiniset silkki-sukat ja valkeat silkkiset avokengät
nauharuusuineen; tukkalaitteet olivat miltei valmiit. Sonja viimesteli
pukemistaan, kreivitär samoin; mutta Natasha, joka oli kaikista
huolehtinut, oli jälellä. Hän istui vielä kuvastimen ääressä, hennoilla
hartioilla aamunuttu. Sonja seisoi jo pukeuneena keskellä huonetta ja
painoi pienellä sormellaan, niin että oikein koski viimeistä
nuppineulaa nurisevaan silkkinauhaan.
-- Ei niin, ei niin, Sonja, -- sanoi Natasha, kääntäen päätään
kuvastimesta ja käsillään hotaisten hiuksiaan, joita sisäkkö ei
ennättänyt hellittämään. -- Ei niin nauharuusua, tuleppa tänne.
Sonja kyykistyi. Natasha kiinnitti nauhan toisin.
-- Anteeksi, neiti, mutta tämä ei käy, -- puheli sisäkkö, joka piteli
Natashan hiuksia.
-- No, Herran tähden, kyllähän sitten laitamme! Kas noin, Sonja.
-- Joko te pian? -- kuului kreivittären ääni, -- kello on kohta
kymmenen.
-- Heti, heti. -- Oletteko te, äiti, valmis? Heltta vain on
kiinnittämättä.
-- Odottakaa minua, -- huusi Natasha: -- te ette osaa!
Mutta kello on jo kymmenen.
Tanssiaisiin oli päätetty saapua puoli yhdeltätoista, mutta Natashan
oli vielä pukeuduttava ja sitten oli vielä poikettava Taurilaiseen
puutarhaan.
Päätettyään tukansuorinnan juoksi Natasha äidin aamunutussa ja lyhyessä
hameessaan, jonka alta tanssikengät näkyivät. Sonjan luo, tarkasti
hänet ja juoksi sitten äidin luo. Käännellen tämän päätä, kiinnitti hän
hiusheltan ja hätäisesti suudeltuaan hänen harmaita hiuksiaan hän
juoksi jälleen tyttöjen luo jotka harsivat hänen hameensa paltetta.
Lähtemästä esti siis enää Natashan hame, joka oli liika pitkä; sitä
harsi kaksi tyttöä, joiden hampaissa langat risahtelivat. Kolmas,
nuppineuloja huulissa ja hampaiden välissä, juoksi kreivittären
ja Sonjan väliä; neljäs piteli korkealle kohotetuin käsin
silkkiharsopukua.
-- Mavrusha, kiirehdä kyyhkyseni!
-- Antakaappa tuolta sormustin, neiti.
-- Ettekö jo pian? -- sanoi kreivi, astuen ovesta. -- Tässä on
hajuvetenne. Neiti Peronski jo odottelee.
-- Valmis on, neiti, -- sanoi sisäkkö, nostaen kahdella sormella
harsomaansa silkkiharsoista pukua, puhaltaen ja pudistellen sitä, täten
osoittaakseen, että täysin käsittää pitelemänsä esineen ilmakkuuden ja
puhtauden.
Natasha alkoi pukeutua.
-- Heti, tuossa tuokiossa, älä tule, isä, -- huusi hän kreiville, joka
raotti ovea.
Sonja lennätti oven kiinni. Hetken kuluttua päästettiin kreivi
huoneeseen. Hän oli sinisessä hännystakissa, pitkissä sukissa ja
avokengissä, tuli hajuvesiltä ja pomadalta.
-- Ah, isä, miten olet komea, kerrassaan komea! -- sanoi Natasha,
seisten keskellä huonetta ja järjestellen pukunsa poimuja.
-- Malttakaappa, neiti, malttakaa, -- puheli palvelustyttö, seisten
polvillaan Natashan edessä, pöyhötellen laskoksia ja käännellen
kielellään nuppineuloja suunpielestä toiseen.
-- Miten tahdot! -- huudahti Sonja epätoivoisesti, tarkasteltuaan
Natashan pukua, -- miten tahdot, mutta se on taas liian pitkä!
Natasha peräytyi kauvemmaksi nähdäkseen seinäkuvastimesta. Hame oli
liian pitkä.
-- Herran tähden, ei lainkaan liian pitkä, -- sanoi polvillaan ryömivä
Mavrusha.
-- No, jos on pitkä, niin nostetaan, tuossa tuokiossa nostamme -- sanoi
päätteliäs Dunjasha, ottaen esiliinastaan silmäneulan ja ryhtyen
uudelleen työhön.
Samalla astui huoneeseen ujona hiljaisin askelin kreivitär
samettipuvussa ja hiusheltassa.
-- Hei! kaunottareni! -- huudahti kreivi, -- kaikkia teitä sievempi!...
Hän tahtoi syleillä kreivitärtä, mutta tämä väistyi, punastuen, jottei
olisi pukunsa rypistynyt.
-- Äiti, hiusheltta sivummalle, -- sanoi Natasha. -- Minä kiinnitän, --
ja hän syöksähti eteenpäin, mutta harsivat tytöt, jotka eivät
ennättäneet hänen jälistään, repäsivät harsosta palasen.
-- Herra Jumala! Mitäs tämä on? Minä totta vieköön, en ole syypää...
-- Ei tee mitään, harsin, ei näy, -- puheli Dunjasha.
-- Kaunotar terttuni sievä, -- huudahti huoneeseen tullut
lapsenhoitajatar. -- Entäs Sonjushka sitten, olettepa ihania!...
Neljännestä yli kymmenen he vihdoinkin istuivat vaunuihin ja läksivät.
Mutta vielä piti poiketa Taurilaiseen puutarhaan.
Neiti Peronski oli jo valmiina. Huolimatta hänen vanhuudestaan ja
rumuudestaan oli hänen luonaan ollut samat puuhat kuin Rostoveillakin,
vaikkeikaan niin kiireiset (hän oli tällaisiin tottuneempi), mutta
samalla tavalla oli hajuvesillä valettu, puhtaaksi pesty ja puuteroittu
tuo vanha, ruma ruumis, yhtä huolellisesti olivat korvantaustat pestyt,
ja olipa vielä, kuten Rostoveillakin, vanha sisäkkö ihaillen ihmetellyt
emäntänsä asua, kun tämä keltaisessa puvussaan, hovineidin merkki
rinnassa astui vierashuoneeseen. Neiti Peronski kiitteli Rostovilaisten
pukuja.
Rostovit kehuivat hänen aistiaan ja pukuaan, ja tukkalaitteita ja
pukujaan varoen istuivat he kello 11 kukin paikoilleen vaunuihin ja
läksivät.