Eräänä iltana, kun vanha kreivitär huokaellen ja puhkuen, yllä
ainoastaan yönuttu, päässä pumpulikankainen yötanu, jonka alta näkyi
ainoastaan pieni, valkea hiusmykyrä -- tekotukkansa hän oli jo
irroittanut -- hartaaseen iltarukoukseen vaipuneena kumarteli
jumalankuvien edessä, narahti ovi ja huoneeseen pyrähti Natasha, hänkin
vain yönutussa ja tohveleissa, jotka oli pistänyt paljaisiin
jalkoihinsa. Kreivitär vilkasi taakseen ja yrmisti kulmiaan. Hän oli
juuri lopettamassa viimeistä rukoustaan: "Joko lie tämä vuode
kuolinvuoteeni?" Hänen rukousmielialansa häiriytyi. Natasha oli punakka
ja terhakka, mutta kun hän näki äidin rukoilevan pysähtyi hän
juoksussaan, istahti kyykylleen ja sujautti kielen suustaan aivan kuin
olisi itseään uhitellut. Huomattuaan äidin yhä jatkavan rukoilemista
hän hiipi varpaillaan hiljaa vuoteen luo, riisui tohvelinsa ja hypähti
tuohon vuoteeseen, jonka äiti rukouksessaan pelkäsi tulevan
kuolinvuoteekseen. Tämä höyhenpatjainen vuode oli korkea, ja
korvapatjoja oli viisi päällekkäin, jotka pienenivät alhaalta ylöspäin
tornin muotoon. Natasha hypähti vuoteeseen, vaipui untuviin, kierähti
jalkopäähän ja alkoi teuroa peitteen alla, kiertyi peitteeseen,
taivutti polvensa leuvan alle, potki jaloillaan ja nauraa hihitti
tuskin kuuluvasti, pistäen toisinaan päänsä peitteen alta ja vikisten
äitiin ja taas peittyen huppeluksiin. Kreivitär lopetti rukouksensa ja
lähestyi ankaran näköisenä vuodetta; mutta huomattuaan, että Natasha
oli peitteen alla hän hymähti hyvänsuovasti.
-- No, no, no, -- sanoi äiti.
-- Äiti, saanko puhella, saanhan? -- sanoi Natasha. -- No, tuonne
kuoppulaiseen vielä kerran, no, vielä, ja sitten riittää. -- Ja hän
kiersi kätensä äidin kaulalle ja suuteli häntä leuvan alle.
Hyväillessään äitiään näytti Natasha pitelevän häntä kovakouraisesti,
mutta hän oli silti niin näppärä ja sulava liikkeissään, ettei
milloinkaan häntä satuttanut, eivätkä hänen kepposensa äidistä
tuntuneet vastenmielisiltä tai sopimattomilta.
-- No, mistä nyt taas? -- sanoi äiti saatuaan korvapatjat järjestykseen
ja odotettuaan, kunnes Natasha päästi kätensä hänen kaulaltaan ja pari
kertaa kierrähdettyään makasi vakavan näköisenä hänen vieressään saman
peitteen alla.
Nämä Natashan yölliset vierailut, joilla hän kävi ennenkuin isä oli
palannut kotiin klubista, olivat äidin ja tyttären hauskimpia hetkiä.
-- Mistä nyt taas? -- Mutta minun täytyy sinulle sanoa...
Natasha tukki käsillä äidin suun.
-- Boriksesta... Tiedän, -- sanoi Natasha vakavana, -- siitä olen
tullutkin puhumaan. Älkää puhuko, tiedän. Ei, sanokaa vain! -- Hän
päästi kätensä äidin suulta. -- Sanokaa äiti. Eikö hän ole herttainen?
-- Natasha, olet 16 vuotias, sinun iässäsi olin minä jo naimisissa.
Sanot, että Borja on herttainen. Hän on sangen herttainen, ja minä
rakastan häntä kuin omaa poikaani, mutta mitä sitten?... Mitä
ajattelet? Olet pannut hänen päänsä pyörälle, olen sen huomannut...
Tätä puhuessaan katsahti kreivitär tyttäreensä. Natasha makasi suorana
ja liikkumattomana, tuijottaen erääseen vuoteen kulmauksia koristavista
sfinkseistä, niin että kreivitär vain sivulta näki tyttärensä
kasvonpiirteet. Kreivitärtä hämmästytti näiden kasvojen vakavuus ja
mietiskelyyn keskittynyt ilme.
Natasha kuunteli ja mietti:
-- No, mitä aijotte sitte sanoa? -- hän kysyi.
-- Olet saanut hänen päänsä aivan pyörälle, miksi? Mitä hänestä tahdot?
Tiedäthän, ettet voi mennä hänen kanssaan naimisiin.
-- Miksen? -- kysyi Natasha, muuttamatta asentoaan.
-- Siksi, että hän on nuori, siksi, että hän on köyhä, siksi, että hän
on sukulaisesi ... siksi ettet häntä rakasta.
-- Mistä sen tiedätte?
-- Tiedänpä toki. Se ei sovi, rakkaani.
-- Mutta jos tahdon ... -- sanoi Natasha.
-- Olehan lörpöttelemättä, sanoi kreivitär.
-- Mutta jos tahdon...
-- Natasha, puhun vakavasti...
Natasha ei sallinut hänen jatkaa puhettaan, veti äidin suuren käden
huulilleen ja suuteli sitä nyrkin puolelle, sitten kämmeneen, käänsi
sen ja alkoi suudella sormien ylänivelten kyhmyjä, sitten taipeiden
välipaikkoja, sitten taas kyhmyjä, hokien kuiskaamalla: -- "tammikuu
helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu." -- Puhukaa, äiti, miksi
vaikenette? Puhukaa, -- hän sanoi, katsellen äitiään, joka hellin
katsein tarkasteli tytärtään, ja näytti kokonaan unohtaneen
sanottavansa.
-- Tämä ei sovi, sydänkäpyseni. Kaikki eivät ymmärrä teidän lapsellista
suhdettanne, vaan saattavat nämä läheiset välit vahingoittaa sinua
muiden meillä käyväin nuorten miesten silmissä, ja ennen kaikkea, Boris
suotta kärsii. Kenties on hänellä tiedossa rikas morsian; mutta täällä
hän menettää järkensä.
-- Järkensäkö? -- toisti Natasha.
-- Puhun itsestäni. Minulla oli serkku...
-- Tiedän -- Kirilla Matveitsh, mutta hänhän on vanha ukko.
-- Ei hän aina ole vanha ollut. Mutta kuulehan, sanon Borjalle, ettei
kävisi niin usein meillä...
-- Miksi ei kävisi, jos häntä haluttaa?
-- Siksi, että tiedän hänen käyntinsä turhiksi...
-- Mistä sen tiedätte? Ei, äiti, älkää sanoko hänelle. Jopa jotakin! --
puhui Natasha, aivan kuin ihminen, jolta aijotaan ryöstää omaisuus. No,
jääköön naiminen, mutta käyköön hän meillä, jos se hänestä on hauskaa
ja minusta myös. -- Natasha katsahti hymyillen äitiinsä.
-- Ei naimisiin, mutta _muuten_ vain, -- hän toisti.
-- Miten muuten, ystäväiseni?
-- _Muuten_ vain. Vähät naimisesta, mutta ... _muuten_ vain.
-- Muuten, muuten, -- toisteli kreivitär ja alkoi odottamatta nauraa
hohottaa niin äänekkäästi, että hänen ruumiinsa oikein hytkyi.
-- Heretkää nauramasta, heretkää, -- huudahti Natasha, -- saatte koko
vuoteen hytkymään. Olette kauheasti minun kaltaiseni, samallainen
hohottaja... Lopettakaa... -- Hän sieppasi kreivittären molemmat kädet,
suuteli piippasen kyhmyä -- "kesäkuun" ja jatkoi "heinäkuun", "elokuun"
toiseen käteen. -- Äiti, onko Boris kovin rakastunut? Miltä teistä
näyttää? Oltiinko teihin niin rakastuneita? Ja kovin herttainen, hyvin,
hyvin herttainen hän on! Mutta ei oikein minun makuuni -- hän on niin
hintelä, aivan kuin pöytäkello... Ettekö käsitä... Hintelä, nähkääs,
harmaa, vaalea...
-- Mitä loruat! -- virkkoi kreivitär.
Natasha jatkoi:
-- Ettekö todellakaan käsitä? Nikoljenka käsittäisi... Besuhof -- hän
on sininen, tummansininen, punertava ... ja tuollainen nelikulmainen.
-- Sinä kiemailet häntäkin, -- sanoi kreivitär nauraen.
-- Ei, hän on vapaamuurari, olen kuullut. Hän on kunnon mies,
tummansininen, punertava... Miten sen teille selvittäisin...
-- Pikku kreivittäreni, -- kuului kreivin ääni oven takaa. -- Etkö
nuku? -- Natasha hyppäsi paljain jaloin sängystä, sieppasi tohvelit
käteensä ja juoksi omaan huoneeseensa.
Hän ei voinut pitkään aikaan nukkua. Hän ajatteli yhä sitä, ettei
kukaan mitenkään voi ymmärtää kaikkea, mitä hän ymmärtää ja mitä
hänessä on.
"Sonja" -- ajatteli hän, katsellen nukkuvaa, keräksi kääriytynyttä
kissanpoikaa ja sen suunnatonta palmikkoa. -- "Ei, mihinkäs hänestä!
Hän on hyveellinen. Hän on rakastunut Nikoljenkaan eikä muusta tahdo
tietääkkään. Äiti ei hänkään ymmärrä. Ihmeellistä, miten viisas olen ja
miten ... tyttö on herttainen", -- hän jatkoi, puhuen itsestään
kolmannessa personassa ja kuvitellen, että hänestä puhuu näin joku
hyvin viisas, viisain ja parhain mies... -- "Kaikkea, kaikkea hänessä
on", -- jatkoi tämä mies, -- "hän on viisas, tavattoman herttainen ja
sitten kaunis, tavattoman kaunis, sukkela, -- hän ui, ratsastaa
oivallisesti, ja ääni! Voipa sanoa, ihmeellinen ääni!"
Hän lauloi lempisäkeensä Cherubinin operasta, heittäytyi vuoteelle,
naurahti sille suloiselle ajatukselle, että heti pääsee unien maille,
huusi Demjashan sammuttamaan kynttilän, ja Demjasha ei ollut ehtinyt
vielä huoneesta poistua, kun hän jo oli muuttanut toiseen, vielä paljon
onnellisempaan unien maailmaan. Siellä oli kaikki yhtä kevyttä ja
ihanaa kuin todellisuudessakin mutta olipa siellä vielä ihanampaakin,
sillä siellä oli kaikki toisin.
* * * * *
Seuraavana päivänä kreivitär kutsutti Boriksen puheilleen, selitti
hänelle asiat perusteellisesti, ja siitä päivin herkesi Boris käymästä
Rostoveilla.