Pierren valtasi tuo ikävä, jota hän niin kovin pelkäsi. Puheensa
jälkeen hän kotona loikoi sohvalla kolme päivää, ei päästänyt vieraita
puheilleen eikä itsekään missään käynyt.
Tällöin sai hän kirjeen vaimoltaan, joka rukoillen pyytää tavata
miestään, sanoo kovin kaipaavansa miestään ja haluavansa pyhittää
elämänsä hänelle.
Kirjeen lopussa hän ilmoittaa pian saapuvansa ulkomailta Pietariin.
Heti kirjeen saavuttua tunkeutui Pierren yksinäisyyttä häiritsemään
eräs muurariveli, jota Pierre ei lainkaan saattanut sietää, johti
keskustelun Pierren perhe-elämään ja nuhteli häntä veljeyden nimessä
sopimattomasta ankaruudesta hyljättyä vaimoa kohtaan. Hän huomautti,
miten Pierre on poikennut vapaamuurarin perussäännöistä, kun ei ole
antanut anteeksi katuvalle.
Samaan aikaan lähetti hänen anoppinsa, ruhtinas Vasilin puoliso,
noutamaan häntä puheilleen ja rukoili häntä saapumaan luokseen edes
muutamiksi hetkiksi neuvottelemaan sangen tärkeästä asiasta. Pierre
huomasi, että oli muodostettu salaliitto hänen taivuttamisekseen ja
että hänet aiottiin taas yhdistää hylkäämäänsä puolisoon, eikä tuo
hanke hänestä tuntunutkaan vastenmieliseltä hänen silloisessa
mielentilassaan. Hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä: Yleensäkään ei
hän pitänyt mitään niin erikoisen tärkeänä elämässä, ja nyt, tämän
kauhean ikävän kalvaessa, ei hän pitänyt kalliina edes vapauttaan eikä
välittänyt lujasta päätöksestään vaimoonsa nähden.
"Kukaan ei ole oikeassa, kukaan ei ole väärässä, siis ei Helenakaan ole
syyllinen", -- Pierre ajatteli.
Syynä siihen, ettei Pierre heti suostunut yhtymään vaimoonsa, oli hänen
jäytävä ikävänsä, joka oli riistänyt häneltä kaiken toimintakyvyn.
Mutta jos vaimo olisi tullut hänen luokseen, niin ei hän häntä olisi
karkoittanut. Sillä mitä merkitsikään vaimo niiden asioiden rinnalla,
jotka nykyään täyttivät hänen sydämensä?
Hän ei vastannut vaimolleen eikä anopilleen, vaan lähti eräänä iltana
myöhään matkalle Moskovaan tapaamaan Josef Aleksejevitshia.
Päiväkirjaansa oli hän merkinnyt seuraavaa:
Moskovassa, marraskuun 17 p:nä.
"Saavuin juuri hyväntekijäni luota ja kiirehdin tallettamaan kaiken
tuntemani ja kokemani. Josef Aleksejevitsh elää köyhissä oloissa ja
sairastaa jo kolmatta vuotta tuskallista rakkotautia. Kukaan ei ole
kuullut hänen valittavan tai napisevan. Aamusta myöhään iltaan istuu
hän tieteensä ääressä, leväten ainoastaan niukkain aterioittensa
aikana. Hän lausui minut tervetulleeksi ja asetti istumaan vuoteelle,
millä oli pitkällään, tein hänelle Idän ja Jerusalemien ritarien
merkin, hän vastasi samoilla merkeillä ja kysyi, lempeästi hymyillen,
mitä olin oppinut ja saanut tietää preussilaisilta ja skotlantilaisilta
veljiltä. Kerroin hänelle kaikesta taitoni mukaan; kerroin
ehdotuksistani Pietarin veljeskunnassa ja mainitsin, miten kylmästi
niitä kohdeltiin, ja miten olin joutunut riitaan veljien kanssa. Josef
Aleksejevitsh oli kauvan vaiti ja ajatteli; sitten lausui hän oman
mielipiteensä kaikesta, ja samassa hetkessä kävi minulle selväksi
entinen elämäni; ja tulevaisuuden tie aukeni eteeni: Minua ihmetytti,
kun hän kysyi, muistanko veljeskunnan kolme tarkoitusperää: 1)
salaisuuden säilyttäminen ja tietäminen; 2) itsensä puhdistaminen ja
parantaminen tämän salaisuuden omistamiseksi ja 3) ihmissuvun
parantaminen puhdistamispyrintöjen avulla. Mikä näistä tarkoitusperistä
on ensimäinen ja tärkein? Tietystikin itsensä parantaminen ja
puhdistaminen. Ainoastaan tähän päämäärään voimme aina pyrkiä kaikista
mahdollisista olosuhteista huolimatta. Mutta samalla vaatii juuri tämä
päämäärä meiltä enimmin, ja siksipä me ylpeyden sokaisemina sen
jätämmekin ja ryhdymme joko salaisuuteen, jota omistamaan emme ole
mahdolliset saastaisuutemme tähden, tai ryhdymme parantamaan
ihmissukua, vaikka itse olemme siveettömyyden ja kehnouden esikuvia.
Illuminaattien oppi ei olekkaan puhdas siksi, että se intoilee
yhteiskunnallisissa puuhissa ja saa ravintonsa pelkästä ylpeydestä.
Tämän perustalla Josef Aleksejevitsh tuomitsi puheeni ja koko
toimintani. Sydämeni syvyydessä tunsin hänen puhuvan totta.
Kun puhuimme minun perheoloistani, hän sanoi: -- Todellisen
vapaamuurarin suurin tehtävä on, kuten teille jo olen sanonut, pyrkiä
täydellisyyteen. Mutta usein me ajattelemme, että pikemmin saavutamme
tämän päämäärämme poistamalla elämäämme rasittavat vaikeudet.
Päinvastoin, herraseni, -- sanoi hän minulle, -- ainoastaan maallisten
puuhain ja huolten keskellä saavutamme kolme tärkeintä päämäärää: 1)
opimme tuntemaan itsemme, sillä tämän taidon oppii ihminen ainoastaan
vertailemalla itseään muihin ihmisiin, 2) tulemme täydellisiksi, --
ainoastaan taistelulla on se saavutettavissa, ja 3) saavutamme
suurimman hyveellisyyden -- rakkauden kuolemaan. Ainoastaan elämän
epäkohdat ja puutteet voivat valaista sen turhuuden ja samalla
vahvistaa meidän synnynnäistä rakkauttamme kuolemaan eli uuden elämän
syntymiseen. Nämä sanat ovat siksi erittäin huomattavat, ettei Josef
Aleksejevitsh kovista ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta koskaan
valita elämän raskautta, vaan rakastaa kuolemaa, jota kohtaamaan ei
vieläkään tunne olevansa kyllin valmis, vaikkakin hänen sisäinen
ihmisensä on niin puhdas ja jalo. Sitten hyväntekijäni perinpohjin
selitteli luomisen suuren neliön merkityksen ja mainitsi, että kaiken
perustana ovat kolmi- ja seitsenluvut. Hän neuvoi minua jatkamaan
yhteistyötä pietarilaisten veljien kanssa, toimimaan veljeskunnassa
ainoastaan toisen luokan toimissa, kehoitti varoittamaan veljiä
ylpeyden houkutuksilta ja johtamaan heitä täydellisyyden ja itsensä
tuntemisen todelliselle tielle. Minua neuvoi hän ennen kaikkea
seuraamaan oman itseni kehitystä ja antoi tätä tarkoitusta varten
minulle tämän vihkosen, johon tästä lähtien kirjoitan kaikki tekoni ja
toimeni."
Pietarissa, marraskuun 23 p:nä.
"Elän taas vaimoni kanssa. Anoppini tuli luokseni ja sanoi kyyneliä
vuodattaen, että Helena on saapunut Pietariin ja rukoilee päästäkseen
puheilleni. Hän vakuuttaa olevansa viaton ja onneton, kun hänet
hylkäsin, ja paljon muuta samantapaista. Tiesin ennakolta, että jos
sallisin hänen tulla puheilleni, niin en enää voisi vastustaa hänen
pyyntöään. Epäröidessäni en tiennyt, kenen puoleen olisin kääntynyt
neuvoa kysymään. Jospa hyväntekijäni olisi täällä ollut, niin hänpä
olisi neuvonut. Vetäydyin yksinäisyyteen, luin Josef Aleksejevitshin
kirjeet, muistin hänen neuvojaan, ja lopulta tulin vakuutetuksi, ettei
käynyt kieltäytyminen, vaan että minun oli ojennettava auttava käteni
kaikille ihmisille, ja vallankin Helenalle, jonka kohtalo oli niin
läheisesti minuun sidottu. Päätin kantaa ristini. Mutta jos hyveen
nimessä olen antanut hänelle anteeksi, niin olkoon siis yhtymisellämme
ainoastaan henkinen tarkoitus. Näin päätin ja näin kirjoitin asiasta
myös Josef Aleksejevitshille. Pyysin vaimoani unohtamaan kaikki vanhat
asiat, pyysin anteeksi kaikki mahdolliset rikokseni ja vikani ja
ilmoitin, ettei minulla ole mitään anteeksi annettavaa hänelle. Olin
iloinen sanoessani tätä hänelle. Enpä huoli hänelle sanoa, miten
raskaalta minusta tuntui hänen tapaamisensa. Olen asettunut asumaan
suuren taloni yläkertaan, ja sieluni riemuitsee uudistumisen
tunteista."