Pietarissa ensi oleskelunsa aikoina tuntui ruhtinas Andreista, että
ympäristön pikku huolet kokonaan himmensivät hänen maalaiselämän
yksinäisyydessä hankkimansa aatosvaraston.
Palattuaan iltasin asuntoonsa täytyi hänen ensi työkseen merkitä
muistikirjaansa 4-5 tärkeätä vieraskäyntiä tahi _rendez-vous_'ta.
Elämän järjesteleminen, sellainen päiväjärjestys, että kunnekin
kerkiäisi aikanaan, riisti suurimman osan elämän tarmosta. Hän ei
mitään tehnyt, ei mitään ajatellut, eipä edes ehtinytkään ajattelemaan,
hän vain puhui ja puhui verrattomasti niistä asioista, joita
yksinäisyydessä maalla oli ehtinyt miettimään.
Toisinaan hän harmikseen huomasi, että samana päivänä eri paikoissa
tuli puhuneeksi aivan samaa. Mutta päivät päikseen hän oli niin
touhuissaan, ettei joutanut edes sitä ajattelemaan, ettei mitään
ajatellut.
Sekä Kotshubein luona että nyt keskiviikkona kotonaan, missä kauvan ja
luottavasti oli puhellut kahden kesken ruhtinas Andrein kanssa, oli
Speranski tehnyt sangen syvän vaikutuksen Bolkonskiin.
Ruhtinas, Andrei, joka melkein kaikkia ihmisiä piti halveksittavina,
mitättöminä olentoina, ja joka yhä etsi sitä täydellisyyden ihannetta,
jonne itse pyrki, luuli nyt vihdoinkin Speranskissa löytäneensä
täydellisen järkevän ja hyveellisen ihmisen ihanteen. Jos Speranski
olisi elänyt samallaisissa oloissa kuin hän itse, olisi saanut
samanlaisen kasvatuksen ja samallaiset siveelliset periaatteet, niin
varmaankin olisi ruhtinas Andrei piankin huomannut hänen inhimilliset
heikkoutensa ja puutteensa. Mutta nyt herätti sankarin selväjärkinen
nero hänessä niin suurta kunnioitusta juuri sentähden, ettei hän
sankaria täysin käsittänyt. Sitäpaitsi mielisteli Speranski ruhtinas
Andreita ja koetti häikäistä häntä intohimottoman, rauhallisen järkensä
loistolla, joko sitten voittaakseen hänet puolelleen tai kenties siksi,
että oli huomannut tämän suuret luontaiset luonnonlahjat. Eikä siinä
kyllin: hän vielä imartelikin uutta tuttavaansa, niin hillityn
hienosti, itseluottavasti, aivan kuin sanomattakin olisi ollut selvää,
että he molemmat olivat ainoat ihmiset, jotka täysin voivat käsittää
_kaikkien_ muiden järjettömyyden ja omain ajatustensa terävyyden ja
syvyyden.
Heidän pitkän puhelunsa aikana keskiviikkoiltana sanoi Speranski useita
kertoja: "_Meillä_ pidetään kaikkea, mikä kohoo piintyneitten tapojen
tasapintaa ylemmä" ... tai hymyillen: "Mutta _me_ tahdomme, että
sudetkin olisivat kylläiset, mutta lampaatkin raatelematta" ... tahi:
"He eivät tätä saata käsittää" ... ja kaiken tämän hän lausui sen
näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Me: minä ja te, mepä käsitämme
keitä _he_ ovat, keitä _me_."
Tämä ensimäinen hänen ja Speranskin välinen keskustelu vain vahvisti
ruhtinas Andreissa sitä tunnetta, jota hän oli kokenut ensi kerran
nähdessään Speranskin. Hän näki hänessä järkevän, ankarasti ajattelevan
äänettömän neron, joka tarmokkuudella ja hellittämättömyydellä oli
itselleen hankkinut vallan ja käytti sitä ainoastaan Venäjän hyväksi.
Speranski näytti ruhtinas Andrein silmissä juuri siltä mieheltä,
jollainen hän itse halusi olla; hän selitti järkevästi kaikki elämän
ilmiöt, tunnusti tärkeäksi vain sen, mikä oli järkevää, ja osasi antaa
kaikelle järkevyyden mittakaavan. Kaikki esiintyi Speranskin
todisteluissa ja selittelyissä niin yksinkertaisena, että ruhtinas
Andrei tahtomattaankin oli kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä. Joskin
hän väitteli ja kinasteli, niin teki hän sen vain siksi, että tahallaan
tahtoi olla itsenäinen eikä tahtonut kokonaan alistua Speranskin
ajatuksiin. Niinhän se oli, ja kaikki oli hyvin, eräs seikka vain
häiritsi ruhtinas Andreita. Speranskin kylmä kuvastinkatse, joka ei
päästänyt tunkeutumaan sielun syvimpään, sekä hänen valkea, hienoinen
kätensä, johon ruhtinas Andrei katseli tahtomattaankin, kuten
tavallisesti katsotaan vallassa olijain käsiin. Kuvastin-katse ja
hienoinen käsi, nepä ruhtinas Andreita jostakin syystä ärsyttivät.
Vastenmielisesti kummastutti ruhtinas Andreita vielä liian suuri
ihmisten halveksuminen, jota hän oli huomannut Speranskissa sekä
todistelutapojen kirjavuus, joita hän käytti mielipiteittensä
vahvistamiseksi. Hän käytti kaikkia mahdollisia ajatuksen aseita paitsi
vertauksia ja, kuten ruhtinas Andreista näytti, siirtyi liian rohkeasti
aineesta toiseen. Milloin hän oli käytännöllisen toiminnanmiehen
kannalla ja tuomitsi haaveilijoita, milloin ivailijan ja pilkkasi
myrkyllisesti vastustajia, milloin pysytteli ankaran loogillisena,
milloin taas kohousi metafysikan ilmapiiriin. (Tätä viimeistä
todistelutapaa hän käyttikin erittäin usein). Hän vei kysymyksen
metafysikan korkeuksiin, siirtyi alan, ajan ja ajatuksen määritelmiin
ja saatuaan sieltä kumoustodisteita laskeutui taas kiistakentälle.
Yleensä ihmetytti ruhtinas Andreita Speranskin hengenlahjoissa tuo
kaikessa näkyvä vahva, horjumaton usko järjen voimaan ja oikeutukseen.
Oli ilmeistä, ettei Speranskin mieleen milloinkaan ollut saattanut
juolahtaa tuo ruhtinas Andreille niin tavallinen ajatus, ettei ihminen
toki saata ilmaista kaikkea, mitä ajattelee, eikä hän varmaankaan
koskaan ollut epäillyt, eikö sentään olekkin pötyä kaikki mitä
ajattelen ja kaikki mihin uskon? Ja juuri tämä Speranskille ominainen
järjen runsaus eniten viehättikin ruhtinas Andreita ja veti puoleensa.
Tutustumisensa ensi aikoina oli ruhtinas Andrei aivan intohimon
haltioissa Speranskiin samoin kuin oli ollut kerran Bonaparteenkin. Se
seikka, että Speranski oli papin poika, jota tyhmät luulivat voivansa
-- kuten usein tekivätkin -- empimättä halveksia "suntiona" ja papin
penikkana, saattoi ruhtinas Andrein varovaiseksi tunteidensa
ilmaisemisessa ja pakoitti nämä tunteet tiedottomasti vahvistumaan
hänen sisimmässään.
Sinä ensimäisenä iltana, jonka Bolkonski vietti Speranskin luona
keskustellen lainvalmistusvaliokunnasta, kertoi tämä purevan
ivallisesti ruhtinas Andreille, että lakivaliokunta oli jo ollut koolla
150 vuotta, kuluttanut miljoonia eikä saanut kortta ristiin, ja että
Rosenkampf liimaili otsikoita kaikkiin vertailevan lainsäädännön
artikkeleihin.
-- Ja kas siinä nyt on kaikki, mistä maa on maksanut miljoonia! -- hän
lausui. -- Me tahdomme antaa uuden tuomiovallan Senaatille, mutta
meillä ei ole lakeja. Siksipä onkin synti, etteivät teidän kaltaisenne
miehet, ruhtinas, nykyään palvele.
Ruhtinas Andrei sanoi siihen tarvittavan lainopillista sivistystä, jota
hänellä ei ollut.
-- Sitähän ei ole kellään, miksi siis haikailette? Tämä on _circulus
vitiosus_, josta on päästävä ponnistuksilla.
* * * * *
Viikon kuluttua oli ruhtinas Andrei jo sotalakivaliokunnan jäsenenä ja
lainlaadintavaliokunnan osastonpäällikkönä, mikä nimitys oli tullut
aivan hänen odottamattaan. Speranskin pyynnöstä hän otti osalleen
ensimäisen osan tekeillä olevasta Sivililaista ja sommitteli _Code
Napoleonin_ ja _Code Justinianin_ avulla osastoa: Yksilön oikeudet.