V.

Odottaessaan kutsua komitean jäseneksi uudisti ruhtinas Andrei vanhoja

tuttavuuksia etenkin niiden henkilöiden kanssa, jotka hänen tietääkseen

olivat mahtavia ja voivat olla hänelle tarpeen.

Hän tunsi nyt täällä Pietarissa samankaltaista uteliaisuutta kuin hän

oli tuntenut taistelujen edellisenä päivänä, jolloin häntä myös aina

vaivasi rauhaton uteliaisuus, ja hänellä oli vastustamaton halu päästä

ylhäisiin piireihin, sinne, missä valmisteltiin tulevaisuutta, josta

miljoonain kohtalo riippui. Hän tunsi vanhusten ärtyisyydestä, asioihin

perehtymättömien uteliaisuudesta ja perehtyneitten vaiteliaisuudesta,

yleisestä kiireestä ja komiteain ja komissioonein tavattomasta

paljoudesta, joita joka päivä asetettiin yhä vain uusia, että nyt,

vuonna 1809 valmistettiin täällä Pietarissa jotakin mahtavaa,

yhteiskunnallista taistelua, jonka ylipäällikkönä oli hänelle

tuntematon, salaperäinen, ja hänestä nerolta näyttävä henkilö --

Speranski. Ja tuo hämärästi tuntemansa uudistustyö ja Speranski --

päähenkilö -- alkoivat niin kokonaan vallata hänen huomionsa, että

sotalakijuttu varsin pian rupesi jäämään toisarvoiseksi seikaksi hänen

tajuntapiirissään.

Ruhtinas Andrei oli mitä onnellisimmassa asemassa siihen nähden, että

hänet avosylin otettiin silloisen Pietarin ylhäisimpiin, erivärisiin

seurapiireihin. Edistyspuolue oli hänelle suosiollinen ja mielistelevä

sentähden, että häntä pidettiin järkevänä ja oppineena miehenä, ja

erittäinkin sentähden, että hänellä talonpoikainsa vapauttamisen

johdosta oli todellisen vapaamielisen maine. Tyytymättömäin vanhusten

puolue, joka arvosteli ankarasti uudistuspuuhia oli myötätuntoinen

hänelle isän mielipiteitten tähden. Naispiiri, _maailma_, otti hänet

ilomielin yhteyteensä sentähden, että hän oli arvokas ja rikas

sulhasmies ja miltei uusi henkilö, sen jälkeen kun hänen vaimonsa

surullinen kuolema ja hänen valekuolemansa olivat kruunanneet hänet

romanttisella sädekehällä. Sitäpaitse tiesivät kaikki tutut kertoa,

että hän viimeisten viiden vuoden kuluessa oli muuttunut edukseen; oli

hioutunut ja miehistynyt: ei ollut hänessä enää entistä ivan sekaista

ylpeyttä, ei teeskentelevää ylimielisyyttä, vaan että vuodet olivat

tehneet hänet vakavan rauhalliseksi. Hänestä puhuttiin, hän oli yleisen

mielenkiinnon esineenä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.

Kreivi Araktshejevilla käyntinsä jälkeisenä päivänä vietti ruhtinas

Andrei iltansa kreivi Kotshubein luona. Hän kertoi kreiville

käynnistään _Jymy-Andrejevitshin_ puheilla (Kotshubeikin nimitti täten

Araktshejevia samallaisella epämääräisellä ivallisuudella, jonka

ruhtinas Andrei oli huomannut sotaministerin vastaanottosalissa).

-- _Mon cher_, ette tässäkään asiassa vältä Mihail Mihailovitshia.

_C'est le grand faiseur_.[49] Minäpä sanon hänelle. Hän lupasi tulla

illalla...

-- Mitä on Speranskilla sotalakien kanssa tekemistä? kysyi ruhtinas

Andrei.

Kotshubei pudisti hymyillen päätään, ikäänkuin ihmetellen Bolkonskin

tietämättömyyttä.

-- Puhelimme teistä näinä päivinä, -- jatkoi Kotshubei, -- teidän

vapaista maanviljelijöistänne...

-- Niin ruhtinas, tekö se vapautitte talonpoikanne? sanoi Katarinan

aikuinen vanhus, halveksivasti Bolkonskiin kääntyen.

-- Pieni tilus ei tuottanut mitään tuloja, vastasi Bolkonski, koettaen

vanhuksen silmissä lieventää tekoaan, jottei häntä turhanpäiten

suututtaisi.

-- _Vous craignez d'être en retard_,[50] -- sanoi vanhus, katsahtaen

Kotshubeihin.

-- Yhtä seikkaa en ymmärrä, -- jatkoi vanhus, -- kuka sitten kyntää,

jos niille annetaan vapaus? Helppo on lakeja laatia, mutta vaikea on

hallita. Sallinette, kreivi, tässä teiltä kysyäni, kuka tulee

palatsinpäälliköksi, kun kaikilta tutkintoja vaaditaan?

-- Ne, luullakseni, jotka läpäisevät tutkinnon, -- vastasi Kotshubei,

pannen jalkansa päällekkäin ja katsellen ympärilleen.

-- Siinä mulla palvelee Prjanitshnikovkin, kelpo mies, kerrassaan

kultaa, mutta hän on 60 vuotias, tokkopa hän menee tutkittavaksi?

-- Niin, kyllä se vaivaloista on, semminkin kun sivistys on niin vähän

levinnyt, mutta...

Kreivi Kotshubei ei lopettanut sanottavaansa, nousi, ja ottaen ruhtinas

Andreita kädestä, hän läksi paljaspäistä, valkeaveristä miestä vastaan,

joka oli noin neljänkymmenen ikäinen ja jolla oli suuri, avonainen otsa

ja tavattoman, oikeinpa ihmeellisen valkeat, pitkähköt kasvot.

Tulijalla oli yllä sininen hännystakki, kaulalla risti ja vasemmalla

puolen rintaa tähti. Tulija oli Speranski. Ruhtinas Andrei tunsi hänet

heti, ja hänen sielussaan jokin vavahti kuten tapahtuu elämän tärkeinä

hetkinä. Oliko se kunnioitusta, kateutta, jännitystä -- sitä hän ei

tiennyt. Speranskin koko olennossa oli erikoinen leima, josta hänet

heti tunsi. Ei kenelläkään siitä seurasta, missä ruhtinas Andrei eli,

hän ollut nähnyt tuota kömpelöiden ja kulmikkaiden liikkeitten

tyyneyttä ja itseluottamusta, ei kenelläkään hän ollut nähnyt sellaista

lujaa ja samalla pehmyttä katsetta, mikä tuikehti puoleksi suletuista,

hieman kosteista silmistä, ei ollut nähnyt sellaista erikoisempaa

ilmaisevan hymyn vakavuutta, niin hienoa, tasaista, hiljaista ääntä ja

ennen kaikkea niin hempeätä kasvojen ja etenkin kätten valkeutta,

kätten, jotka olivat jotenkin leveät, mutta tavattoman pehmeät, hienot

ja valkeat. Sellaista kasvojen valkeutta ja hienoutta oli ruhtinas

Andrei huomannut vain sairashuoneessa kauvan olleilla sotilailla.

Tämmöinen oli Speranski, hallituksen sihteeri, keisarin esittelijä ja

hänen kumppaninsa Erfurtin matkalla, jolloin hän useammin kuin kerran

oli nähnyt Napoleonin ja puhunut hänen kanssaan.

Speranski ei vilkunut silmillään henkilöstä toiseen, kuten ihmiset

tavallisesti tahtomattaankin tekevät, astuessaan suureen seuraan, eikä

hätäillyt puhuessaan. Hän puhui hiljaa, vakuutettuna siitä, että häntä

kuunnellaan, ja katsoi vaan siihen henkilöön, jolle puhui.

Ruhtinas Andrei seurasi erittäin tarkkaavasti Speranskin jokaista sanaa

ja liikettä. Kuten on laita ihmisten, etenkin niiden, jotka ankarasti

arvostelevat lähimäisiään, ruhtinas Andreikin uuden henkilön

kohdattuaan, eritoten Speranskin kaltaisen, jonka tunsi maineesta,

odotti aina hänessä löytävänsä ihmisansioiden suurimman täydellisyyden.

Speranski valitti Kotshubeille, ettei voinut varemmin saapua, sillä

häntä oli pidätetty hovissa. Hän ei sanonut, että hallitsija häntä oli

pidättänyt. Tämänkin vaatimattoman ilmauksen ruhtinas Andrei huomasi.

Kun Kotshubei esitti hänelle ruhtinas Andrein, käänsi hän hitaasti

silmänsä Bolkonskiin, hymyillen tavalliseen tapaansa ja alkoi vaiti

ollen häntä katsella.

-- Olen hyvin iloinen saadessani teihin tutustua, olen kuullut teistä,

kuten kaikkikin.

Kotshubei sanoi jonkun sanan Bolkonskin käynnistä Araktshejevin luona.

Speranski hymyili entistä enemmän.

-- Sotalakikomissioonin tirehtöörinä on hyvä ystäväni -- herra

Magnitski -- sanoi hän, lausuen jokaisen tavun ja sanan täsmälleen, --

ja jos haluatte, voin teidät häneen tutustuttaa. (Hän pysähtyi

hetkeksi.) Toivon, että löydätte hänessä myötätuntoa ja pyrkimystä

kaikkeen järkevään.

Speranskin ympärille muodostui heti piiri, ja vanhus, joka oli puhunut

Prjanitshnikovistaan, kääntyi hänkin Speranskiin kysymyksineen.

Ruhtinas Andrei ei puuttunut keskusteluun, tarkastelihan vain

Speranskin jokaista liikettä, tuon miehen, joka joku aika takaperin oli

ollut vähäpätöinen seminarilainen, mutta joka nyt piteli käsissään, --

noissa valkeissa pehmeissä käsissä, Venäjän kohtaloita. Ruhtinas

Andreita hämmästytti tavaton, halveksiva tyyneys, jolla Speranski

vanhukselle vastaili. Hän näytti mittaamattomasta korkeudestaan

pudottelevan vanhukselle armollisen sanasen. Kun ukko alkoi tulla liian

äänekkääksi, hymyili Speranski ja sanoi, ettei hän voi arvostella, mitä

hyötyä tai vahinkoa saattaa olla hallitsijan teoista.

Puheltuaan jonkun aikaa suuressa piirissä Speranski nousi, meni

ruhtinas Andrein luo ja viittasi hänet huoneen toiseen päähän.

Nähtävästi hän piti tarpeellisena puhutella Bolkonskia.

-- En ehtinyt kanssanne puhelemaan, ruhtinas, tuolta vilkkaalta

keskustelulta, johon minut vietteli tuo arvoisa vanhus, -- sanoi hän,

lempeän ylenkatseellisesti hymyillen, tällä hymyllä ikäänkuin

tunnustaen, että hän ja ruhtinas Andrei kyllä ymmärtävät sellaisten

ihmisten vähäpätöisyyden, joiden kanssa hän juuri oli puhellut.

Tällainen kohtelu kutkutti ruhtinas Andreita. -- Olette minulle vanha

tuttu: ensinnäkin tunnen välinne talonpoikiinne, se on meillä

ensimmäinen esimerkki, jolle niin hartaasti haluaisin seuraajia; ja

toiseksi, olette niitä kamariherroja, jotka eivät ole loukkautuneet

uudesta hovivirkoja koskevasta laista, joka on herättänyt niin paljon

puhetta ja juoruavaa ennakkoarvostelua.

-- Niin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- isäni ei tahtonut, että olisin

käyttänyt tuota oikeutta hyväkseni; olen alkanut palvelukseni

alhaisimmista viroista.

-- Isänne, vanhan ajan mies, on silminnähtävästi aikalaisiamme

korkeammalla, noita, jotka niin tuomitsevat tämän toimenpiteen, joka

vain saattaa luonnollisen oikeuden uudelleen arvoonsa.

-- Arvelen kuitenkin, että on perusteita näihin arvosteluihin... --

sanoi ruhtinas Andrei, koettaen riehtautua Speranskin vaikutuksesta,

jota hän jo alkoi tuntea.

Hänestä oli epämieluista kaikessa olla yhtä mieltä hänen kanssaan: hän

tahtoi vastustaa. Ruhtinas Andrei, joka tavallisesti puhui helposti ja

hyvin, tunsi nyt kankertavansa Speranskin kanssa puhuessaan. Hänet oli

liiaksi vallannut tuon kuuluisan miehen tarkasteleminen.

-- Persoonallisen kunnianhimon perusteita, ehkä saattaa olla, --

sommitteli Speranski hiljaisen vastauksensa.

-- Osaksi myöskin valtakuntaa koskevia, -- lausui ruhtinas Andrei.

-- Miten se on ymmärrettävä?... -- sanoi Speranski, hiljaisesti luoden

silmänsä alas.

-- Olen _Montesquieun_ ihailija -- lausui ruhtinas Andrei, -- ja hänen

ajatuksensa siitä, että _le principe des monarchies est l'honneur, me

parait incontestable. Certains droits et privilèges de la noblesse me

paraissent être des moyens de soutenir ce sentiment_.[51]

Hymy katosi Speranskin vaaleilta kasvoilta, joiden ilme tästä paljon

voitti. Arvatenkin näytti ruhtinas Andrein ajatus hänestä

mieltäkiinnittävältä.

-- _Si vous envisagez la question sous ce point de vue_,[52] -- alkoi

hän, silminnähtävän vaikeasti lausuen ranskaa ja puhuen vielä hitaammin

kuin venäjää, mutta silti aivan tyyneesti.

Hän sanoi, että kunnia, _l'honneur_, ei voi riippua etuoikeuksista,

mitkä ovat vahingoksi palvelemiselle, että kunnia, _l'honneur_, on joko

kielteinen käsite, joka ilmaisee moitittavien tekojen puutetta, tahikka

jonkinlainen kannustin tuottamaan hyväksymistä ja sen ilmaisumuotoja --

palkinnoita. Hänen johtopäätöksensä olivat lyhyitä, yksinkertaisia ja

selviä.

-- Laitos, joka saattaa edistää tällaista kunniaa ja siihen kannustaa,

on suuren keisarin Napoleonin _Légion d'honneurin_ tapainen laitos,

joka ei ole vahingoksi, vaan hyödyksi palvelemiselle, eikä ole

sääty- ja hovi-etuoikeuksien edistäjä.

-- En tahdo väitellä, mutta ei käy kieltäminen, että hovivirat ovat

vieneet samaan päämäärään, -- sanoi ruhtinas Andrei: -- jokainen

hovilainen pitää velvollisuutenaan arvokkaasti täyttää tehtävänsä.

-- Mutta sittenkään ette tahtonut tästä etuoikeudesta hyötyä,

ruhtinas, -- sanoi Speranski, osoittaen hymyllään, että tahtoi tehdä

puhekumppanilleen ikävästä kinastelusta herttaisen lopun. -- Jos teette

minulle kunnian ja saavutte keskiviikkona luokseni, -- hän jatkoi, --

niin Magnitskin kanssa keskusteltuani, saatan teille kertoa jotain

mieltäkiinnittävää ja samalla on itsellänikin tilaisuus puhella

kanssanne laveammalti.

Hän sulki silmänsä, kumarsi _à la francaise_ ja poistui salista,

tahtoen pysyä huomaamattomana.