Seuraavana päivänä hyvästit heitettyään vain kreiville ja odottamatta
naisten tuloa läksi ruhtinas Andrei kotiin...
Oli jo kesäkuun alkupäivät, kun ruhtinas Andrei kotiin palatessaan
jälleen saapui tuohon koivistoon, missä vanha röhelöinen tammi oli
häntä niin omituisesti ja mieleen painuvasti kummastuttanut. Vielä
kumeammin kilisivät kulkuset metsässä kuin puolitoista kuukautta
sitten; kaikki oli täyteläistä, siimeistä ja tihkua; pienet kuusetkaan,
hajallaan metsässä, eivät häirinneet yleistä sopusointua, ja noudattaen
yleisen, maisemalle omituisen leiman vaatimuksia, viheriöi niissä
hellästi untuvasuomuiset nuoret kasvaimet.
Koko päivän oli kuuma, jossain ukosteli, mutta vain vähäinen sadepilvi
räiskytteli vettä tien pölyyn ja meheville lehdille. Vasen puoli metsää
oli pimeä ja varjossa; oikea -- märkänä ja kirkkaana läikkyi auringon
valossa, hienosti tuulessa lepattaen. Kaikki oli kukassa; satakielet
lirittivät ja pyrähtelivät milloin lähellä milloin kaukana.
"Niin, täällä, tässä metsässähän oli tammi, joka oli kanssani yhtä
mieltä", -- ajatteli ruhtinas Andrei -- "Mutta missäs on se nyt?" --
ajatteli hän taas, katsellen tien vasemmalle puolelle, ja itse sitä
tietämättään ihaili hän etsimäänsä tammea, jota ei samaksi tuntenut.
Vanha tammi seisoi siinä aivan muuttuneena peittäytyneenä mehevään
tumman vihantaan telttaan ja lepatti siinä rentona ilta-auringon
valossa. Ei ollut enää vääriä sormia, ei pahkuroita, ei entistä
epäluuloa ja surua. Sitkeän, satavuotisen kuoren läpi olivat
tunkeutuneet oksattomat, mehevät, nuoret lehdet, niin ettei ottanut
uskoakseen tuon vanhuksen niitä synnyttäneen. "Niin, onhan se sama
tammi", -- ajatteli ruhtinas Andrei ja hän tunsi äkkiä aiheetonta,
keväistä iloa ja nuortumisen väreilyä. Kaikki hänen elämänsä paraimmat
hetket muistuivat nyt samalla haavaa hänen mieleensä. Austerlitzkin ja
sen korkea taivas ja hänen vaimonsa kuolleet, nuhtelevat kasvot ja
Pierre lautalla ja yön kauneuden liikuttama tyttö ja tuo yö ja kuu --
kaikki tuo yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.
"Ei, 31 vuotiaana ei ole elämä lopussa", -- päätti ruhtinas Andrei
äkkiä lopullisesti ja vakaasti. -- "Se ei riitä, että tiedän kaikki,
mitä minussa on, on tarpeen, että sen tietäisivät muutkin: Pierre ja
tuo tyttö, joka tahtoi lentää taivaaseen, kaikkein pitää minut tuntea,
jottei yksistään minua varten kuluisi elämäni, jotteivät he eläisi niin
riippumatta minun elämästäni, jotta se heijastuisi kaikkiin ja jotta he
kaikki eläisivät yhdessä kanssani!"
* * * * *
Palattuaan matkaltaan päätti ruhtinas Andrei syksyllä lähteä Pietariin
ja keksi kaikellaisia syitä tähän päätökseen. Koko joukko järkeviä,
loogillisia todistuksia, miksi hänen oli välttämäti lähdettävä
Pietariin, vieläpä ryhdyttävä palvelukseenkin, oli joka hetki valmiina
häntä vakuuttamaan. Eikä hän nyt käsittänyt, miten hän koskaan oli
voinut edes epäillä, että oli välttämätöntä ottaa osaa elämään
toimimalla, aivan kuten hän kuukausi takaperin ei ollut käsittänyt,
miten olisi voinut päähänsä pälkähtää ajatus lähteä kylästään. Hänestä
näytti selvältä että kaikkien hänen elämänkokemustensa täytyisi hukkaan
mennä ja olla houkkamaisia, ellei hän käyttäisi niitä työhön ja ottaisi
taas toimimalla osaa elämään. Eikä hän sitäkään käsittänyt, kuinka
ennen, niin löyhien järkitodisteiden perusteella, oli pitänyt päivän
selvänä, että olisi ollut nöyryyttävää, jos hän elämän kovien
koettelemusten jälkeen yhä olisi uskonut voivansa olla maailmalle
hyödyksi, tai uskonut onnen ja rakkauden mahdollisuuteen. Nyt järki
kuiskaili aivan toista. Tämän matkan jälkeen alkoi ruhtinas Andrein
olla ikävä maalla, entiset askareet eivät häntä huvittaneet ja usein,
yksin istuskeltuaan työhuoneessaan, hän nousi, kävi kuvastimen
ääreen ja katseli kauvan kasvojaan. Sitten hän kääntyi ja katseli
Lisa-vainajan muotokuvaa, joka _à la grecque_ kohennetuin kiharin
hellästi ja iloisesti katsoi häneen kultaisesta kehyksestä. Hän ei enää
puhunut miehelleen entisiä kauheita sanoja, hän vain yksinkertaisesti
ja iloisen uteliaasti katseli alas häneen. Ja ruhtinas Andrei käveli
kädet selän takana kauvan huoneessaan, toisinaan ryppyisin otsin,
toisinaan hymyillen, hautoen noita järjettömiä, sanoin selittämättömiä
ajatuksia, jotka olivat salaisia kuin rikos ja joihin oli kiehtoutunut
Pierre, maine, tyttö ikkunassa, tammi, naisten kauneus ja lempi, mitkä
olivat muuttaneet hänen koko elämänsä. Ja kun näinä hetkinä joku tuli
hänen luokseen, hän oli erittäin kuivakiskoinen, ankaran päättäväinen
ja erikoisesti epämiellyttävän loogillinen.
-- _Mon cher_,[48] -- sanoi esimerkiksi ruhtinatar Maria, astuen sisään
sellaisena hetkenä, -- Nikolushka ei voi mennä tänään kävelemään: on
niin kylmä.
-- Jos olisi lämmin, -- vastasi silloin ruhtinas Andrei sisarelleen
erittäin kuivasti, -- niin hän menisi paitasillaan, mutta kun on kylmä,
pitää pukea hänen ylleen lämpimät vaatteet, jotka sitävarten ovatkin
olemassa. Sepä siitä seuraa, että on kylmä, vaan ei suinkaan kotiin
jääminen, lapsi kun tarvitsee raitista ilmaa, -- puheli hän sangen
loogillisesti, ikäänkuin rangaisten jotakuta kaikesta tästä salaisesta,
epäloogillisesta hänen sielulleen tapahtuvasta järjen työstä.