III.

Seuraavana päivänä hyvästit heitettyään vain kreiville ja odottamatta

naisten tuloa läksi ruhtinas Andrei kotiin...

Oli jo kesäkuun alkupäivät, kun ruhtinas Andrei kotiin palatessaan

jälleen saapui tuohon koivistoon, missä vanha röhelöinen tammi oli

häntä niin omituisesti ja mieleen painuvasti kummastuttanut. Vielä

kumeammin kilisivät kulkuset metsässä kuin puolitoista kuukautta

sitten; kaikki oli täyteläistä, siimeistä ja tihkua; pienet kuusetkaan,

hajallaan metsässä, eivät häirinneet yleistä sopusointua, ja noudattaen

yleisen, maisemalle omituisen leiman vaatimuksia, viheriöi niissä

hellästi untuvasuomuiset nuoret kasvaimet.

Koko päivän oli kuuma, jossain ukosteli, mutta vain vähäinen sadepilvi

räiskytteli vettä tien pölyyn ja meheville lehdille. Vasen puoli metsää

oli pimeä ja varjossa; oikea -- märkänä ja kirkkaana läikkyi auringon

valossa, hienosti tuulessa lepattaen. Kaikki oli kukassa; satakielet

lirittivät ja pyrähtelivät milloin lähellä milloin kaukana.

"Niin, täällä, tässä metsässähän oli tammi, joka oli kanssani yhtä

mieltä", -- ajatteli ruhtinas Andrei -- "Mutta missäs on se nyt?" --

ajatteli hän taas, katsellen tien vasemmalle puolelle, ja itse sitä

tietämättään ihaili hän etsimäänsä tammea, jota ei samaksi tuntenut.

Vanha tammi seisoi siinä aivan muuttuneena peittäytyneenä mehevään

tumman vihantaan telttaan ja lepatti siinä rentona ilta-auringon

valossa. Ei ollut enää vääriä sormia, ei pahkuroita, ei entistä

epäluuloa ja surua. Sitkeän, satavuotisen kuoren läpi olivat

tunkeutuneet oksattomat, mehevät, nuoret lehdet, niin ettei ottanut

uskoakseen tuon vanhuksen niitä synnyttäneen. "Niin, onhan se sama

tammi", -- ajatteli ruhtinas Andrei ja hän tunsi äkkiä aiheetonta,

keväistä iloa ja nuortumisen väreilyä. Kaikki hänen elämänsä paraimmat

hetket muistuivat nyt samalla haavaa hänen mieleensä. Austerlitzkin ja

sen korkea taivas ja hänen vaimonsa kuolleet, nuhtelevat kasvot ja

Pierre lautalla ja yön kauneuden liikuttama tyttö ja tuo yö ja kuu --

kaikki tuo yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.

"Ei, 31 vuotiaana ei ole elämä lopussa", -- päätti ruhtinas Andrei

äkkiä lopullisesti ja vakaasti. -- "Se ei riitä, että tiedän kaikki,

mitä minussa on, on tarpeen, että sen tietäisivät muutkin: Pierre ja

tuo tyttö, joka tahtoi lentää taivaaseen, kaikkein pitää minut tuntea,

jottei yksistään minua varten kuluisi elämäni, jotteivät he eläisi niin

riippumatta minun elämästäni, jotta se heijastuisi kaikkiin ja jotta he

kaikki eläisivät yhdessä kanssani!"

* * * * *

Palattuaan matkaltaan päätti ruhtinas Andrei syksyllä lähteä Pietariin

ja keksi kaikellaisia syitä tähän päätökseen. Koko joukko järkeviä,

loogillisia todistuksia, miksi hänen oli välttämäti lähdettävä

Pietariin, vieläpä ryhdyttävä palvelukseenkin, oli joka hetki valmiina

häntä vakuuttamaan. Eikä hän nyt käsittänyt, miten hän koskaan oli

voinut edes epäillä, että oli välttämätöntä ottaa osaa elämään

toimimalla, aivan kuten hän kuukausi takaperin ei ollut käsittänyt,

miten olisi voinut päähänsä pälkähtää ajatus lähteä kylästään. Hänestä

näytti selvältä että kaikkien hänen elämänkokemustensa täytyisi hukkaan

mennä ja olla houkkamaisia, ellei hän käyttäisi niitä työhön ja ottaisi

taas toimimalla osaa elämään. Eikä hän sitäkään käsittänyt, kuinka

ennen, niin löyhien järkitodisteiden perusteella, oli pitänyt päivän

selvänä, että olisi ollut nöyryyttävää, jos hän elämän kovien

koettelemusten jälkeen yhä olisi uskonut voivansa olla maailmalle

hyödyksi, tai uskonut onnen ja rakkauden mahdollisuuteen. Nyt järki

kuiskaili aivan toista. Tämän matkan jälkeen alkoi ruhtinas Andrein

olla ikävä maalla, entiset askareet eivät häntä huvittaneet ja usein,

yksin istuskeltuaan työhuoneessaan, hän nousi, kävi kuvastimen

ääreen ja katseli kauvan kasvojaan. Sitten hän kääntyi ja katseli

Lisa-vainajan muotokuvaa, joka _à la grecque_ kohennetuin kiharin

hellästi ja iloisesti katsoi häneen kultaisesta kehyksestä. Hän ei enää

puhunut miehelleen entisiä kauheita sanoja, hän vain yksinkertaisesti

ja iloisen uteliaasti katseli alas häneen. Ja ruhtinas Andrei käveli

kädet selän takana kauvan huoneessaan, toisinaan ryppyisin otsin,

toisinaan hymyillen, hautoen noita järjettömiä, sanoin selittämättömiä

ajatuksia, jotka olivat salaisia kuin rikos ja joihin oli kiehtoutunut

Pierre, maine, tyttö ikkunassa, tammi, naisten kauneus ja lempi, mitkä

olivat muuttaneet hänen koko elämänsä. Ja kun näinä hetkinä joku tuli

hänen luokseen, hän oli erittäin kuivakiskoinen, ankaran päättäväinen

ja erikoisesti epämiellyttävän loogillinen.

-- _Mon cher_,[48] -- sanoi esimerkiksi ruhtinatar Maria, astuen sisään

sellaisena hetkenä, -- Nikolushka ei voi mennä tänään kävelemään: on

niin kylmä.

-- Jos olisi lämmin, -- vastasi silloin ruhtinas Andrei sisarelleen

erittäin kuivasti, -- niin hän menisi paitasillaan, mutta kun on kylmä,

pitää pukea hänen ylleen lämpimät vaatteet, jotka sitävarten ovatkin

olemassa. Sepä siitä seuraa, että on kylmä, vaan ei suinkaan kotiin

jääminen, lapsi kun tarvitsee raitista ilmaa, -- puheli hän sangen

loogillisesti, ikäänkuin rangaisten jotakuta kaikesta tästä salaisesta,

epäloogillisesta hänen sielulleen tapahtuvasta järjen työstä.

Sota ja rauha II · 第 48 / 109 题