Rjasanilaisen tiluksen holhoojana oli ruhtinas Andreilla asioita
piirikunnan esimiehelle. Esimiehenä oli kreivi Ilja Andrejevitsh
Rostof, ja ruhtinas Andrei läksi häntä tapaamaan toukokuun
puolivälissä.
Oli jo kevään kuuma aika. Kauttaaltaan komeili metsä viheriässä
vaipassaan, pölytti, ja oli niin kuuma, että vesien varsia kuljettaessa
teki mieli uimaan.
Ruhtinas Andrei apeana ja huolestuneena mietiskellen, mitä hänen
oikeastaan pitäisi kysyä esimieheltä, ajoi puutarhan lehtokäytävää
Rostovien omistamalle Otradnjenkan tilalle. Oikealta puiden alta hän
kuuli naisten iloisia huudahduksia ja huomasi tyttöparven juoksevan
sulkemaan häneltä tietä. Parven edelle, lähemmäksi vaunuja pyrähti
mustatukkainen, hyvin hoikka, hoikan hoikka, mustasilmäinen tyttö, yllä
keltainen kretonkipuku, päässä valkea nenäliina, jonka alta liehuivat
irrallaan hajalle kammattujen hiusten kutrit. Tyttö huusi jotakin,
mutta tunnettuaan vieraan juoksi hän nauraen takaisin vieraaseen
katsahtamatta.
Ruhtinas Andrein kävi äkkiä mieli apeaksi. Päivä oli niin ihana,
aurinko niin kirkas, yltympäri kaikki niin iloista; mutta tuo hoikka ja
sievä tyttönen ei tiennyt eikä tahtonutkaan tietää hänen olemuksestaan,
vaan oli tyytyväinen ja onnellinen jonkinlaisesta erikoisesta, --
varmaankin tyhmästä, mutta iloisesta ja onnellisesta elämästään. "Mistä
hän niin iloitsee? Mitä hän ajattelee! Ei ainakaan sotalakia eikä
rjasanilaisen maatilan verojen järjestämistä, Mitähän hän ajattelee?
Mistä hän on onnellinen?" -- kyseli ruhtinas Andrei välittömän
uteliaana itseltään.
Kreivi Ilja Andrejevitsh eleli v. 1809 Otradnjenkossa kuten ennenkin:
piti pitoja miltei koko läänille, järjesteli metsästysretkiä,
teaatterinäytäntöjä, päivällisiä ja soittajaisia. Hän riemastui
ruhtinas Andrein tulon johdosta, kuten jokaisen uuden vieraan, ja
pakoitti hänet melkein väkisin jäämään yöksi.
Päivä oli ruhtinas Andreista ikävä, vaikka hänelle pitivätkin seuraa
milloin isäntäväki, milloin talon arvokkaimmat vieraat, joita talo oli
tulvillaan lähestyväin nimipäivien johdosta. Ruhtinas Andrei katsahti
silloin tällöin päivän kuluessa Natashaan, joka alituiseen, ties miksi,
naureskeli ja ilakoi nuorten seurassa, ja kyseli itseltään: "Mitähän
hän mahtaa ajatella? Mistä hän on niin iloinen?"
Jäätyään illalla yksin, ei ruhtinas Andrei oudossa paikassa saanut
unta. Hän luki, sammutti sitten kynttilän ja sytytti sen taas.
Huoneessa, jonka ikkunaluukut sisäpuolelta olivat suljetut, oli kuuma.
Hän oli vihainen tuolle tyhmälle ukolle (niin nimitti hän Rostovia),
joka pidätti hänet, vakuutellen, etteivät tarpeelliset paperit vielä
olleet kaupungista saapuneet, ja itselleen siitä että oli jäänyt.
Ruhtinas Andrei nousi vuoteelta ja meni akkunan luo avatakseen sen.
Tuskin oli hän avannut luukut, kun kuunvalo, ikäänkuin olisi se ollut
ikkunan takana vartioimassa, hyökkäsi huoneeseen. Hän avasi ikkunan. Yö
oli raikas ja läpikuultavan kirkas. Aivan akkunan edessä oli rivi
tasaiseksileikatuita puita, tummia toiselta, hopean hohtoisia toiselta
puolen. Puiden alla oli mehevä, kostea ja rehevä kasvullisuus, josta
paikka paikoin hopeana välkkyi lehtiä ja varsikoita. Kauvempana mustien
puiden takaa kimalteli kosteinen katto, oikealla oli suuri tuuhea puu
kirkkaan valkeine runkoineen ja oksineen, ja sen yläpuolella
täyttymällään oleva kuu valoisalla, miltei tähdettömällä taivaalla.
Ruhtinas Andrei nojasi kyynärpäillään ikkunalautaan, ja hänen silmänsä
pysähtyivät katselemaan tätä keväistä taivasta.
Ruhtinas Andrein huone oli keskikerroksessa, hänen yläpuolellaan
olevissa suojissa oli myöskin asujamia, eikä sielläkään nukuttu. Hän
kuuli yläältä naisen puhetta.
-- Vielä viimeisen kerran, -- kuului yläältäpäin naisen ääni, jonka
ruhtinas Andrei heti tunsi.
-- Mutta koska aiot tulla nukkumaan? -- vastasi toinen ääni.
-- En aiokkaan, en voi nukkua, mitäpäs teen! No, viimeinen kerta...
Kaksi naisääntä lauloi jonkun laulukappaleen loppusäkeet.
-- Ah, miten ihanaa! No nyt nukkumaan ja lopetetaan.
-- Nuku sinä, mutta minä en voi, -- vastasi ensimäinen ääni, lähestyen
akkunaa. Tyttö pisti nähtävästi koko yläruumiinsa ulos akkunasta, sillä
kuului vaatteiden kahinaa, vieläpä hengitystäkin. Kaikki kävi
hiljaiseksi ja liikkumattomaksi kuin kuu, sen valo ja varjot. Ruhtinas
Andreikin pelkäsi liikahtaa, jottei ilmaisisi läsnäoloaan.
-- Sonja! Sonja! -- kuului taas ensimäinen ääni.
-- Miten voitkaan nukkua! Katsoppa miten ihanaa! Voi, miten ihanaa!
Herää nyt, Sonja, -- sanoi hän miltei kyynelissä. -- Eipä ole näin
ihanaa yötä ollut koskaan, ei koskaan.
Sonja vastata murahti tyytymättömästi.
-- Ei, katsoppa, millainen kuu!... Voi, miten kaunista! Tulehan tänne.
Sydänkäpyni, kyyhkyni, tule tänne. No, näetkö? Kun kyykistyisi vain
näin, kas näin, tarttuisi polviinsa, -- lujasti, hyvin lujasti --
pingoittaa pitäisi, ja sitten läksisi lentoon. Kas näin!
-- Olehan, sinähän putoat...