Vuonna 1808 matkusti keisari Aleksanteri Erfurtiin kohdatakseen
toistamiseen keisari Napoleonin, ja Pietarin ylhäisimmissä piireissä
puhuttiin paljon tämän juhlallisen kohtauksen suurenmoisuudesta.
Vuona 1809 kasvoi tuttavuus maailman kahden valtiaan kesken, kuten
kutsuttiin Napoleonia ja Aleksanteria, niin suureksi, että kun Napoleon
mainittuna vuonna julisti sodan Itävallalle, samosi venäläinen
armeijaosasto rajan yli toimiakseen entisen vihollisensa Bonaparten
puolella entistä liittolaista, Itävallan keisaria vastaan; puhuttiinpa
ylhäisessä maailmassa Napoleonin ja keisari Aleksanterin sisaren
välisen avioliiton mahdollisuudesta. Mutta paitsi ulkonaisiin
valtiollisiin mietelmiin oli venäläisen yhteiskunnan huomio tähän
aikaan erityisen innokkaasti tähdätty sisäisiin parannuksiin, joita
näihin aikoihin puuhattiin valtion hallinnon kaikilla aloilla.
Mutta elämä, ihmisten todellinen elämä -- siihen kuuluvine terveyttä,
sairautta, työtä, lepoa, ajattelua, tiedettä, runoutta, musiikkia,
rakkautta, ystävyyttä, vihaa, intohimoja koskevine harrastuksineen
kulki kulkuaan riippumatta ja välittämättä Napoleonin ja Bonaparten
välisestä valtiollisesta vihollisuudesta tai ystävyydestä, välittämättä
kaikista mahdollisista parannuksista.
* * * * *
Ruhtinas Andrei oli asunut maalla kaksi vuotta kuin karhu pesässään.
Kaikki nuo hommat tilusten suhteen, joita Pierre alueillaan oli pannut
alulle, vaan ei ollut saattanut päätökseen, hän kun alinomaa siirtyi
toisesta työstä toiseen, kaikki nuo hommat oli ruhtinas Andrei vienyt
perille, puhumatta niistä kenellekään ja ilman huomattavaa vaivaa.
Hänellä oli mitä suurimmassa määrässä tuota Pierreltä puuttuvaa
käytännöllistä sitkeyttä, joka ilman voimaiskuja ja ponnistuksia hänen
puoleltaan antoi vauhtia työlle.
Eräs hänen tiluksistaan, jossa oli kolmesataa orjatalonpoikaa,
palstoitettiin itsenäisiksi viljelyslohoiksi (tämä oli laatuaan
ensimäisiä esimerkkejä Venäjällä), toisissa muutettiin päivätyö
rahaveroksi. Bogutsharovoon hankittiin hänen kustannuksellaan
koulunkäynyt kätilö synnyttäjien avuksi, ja pappi opetti erityisestä
palkasta talonpoikien ja kartanonväen lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.
Puolet ajastaan vietti ruhtinas Andrei Lisijagorissa isänsä ja poikansa
seurassa, joka viimeksi mainittu oli vielä lapsenhoitajattaren
hoivissa, puolet taas Bogutsharovon "puustellissa", kuten isä
nimitti hänen maatilaansa. Huolimatta Pierrelle osoittamastaan
välinpitämättömyydestä maailman kaikkia ulkonaisia tapahtumia kohtaan,
seurasi hän niitä uutterasti, hankki paljon kirjoja ja huomasi
kummakseen, että kun hänen tai isänsä luo saapui vieraita Pietarista,
varsinaisesta elämän pyörteestä, nämä olivat kaikissa ulkomaan ja
omanmaan valtiollisissa tapahtumissa suuresti jälellä hänestä, joka
istui kotonaan kuin karhu pesässään.
Paitsi töitä tiluksillaan ja yleisiä harrastuksia, joita hän piti
vireillä lukemalla mitä erilaisimpia kirjoja, oli ruhtinas Andreilla
tähän aikaan tekeillä arvosteleva tutkimus Venäjän kahdesta viimeisestä
onnettomasta sotaretkestä ja sitä paitsi muovaili hän luonnosta Venäjän
sotalain säännösten ja asetusten uudistamiseksi.
Keväällä 1809 lähti ruhtinas Andrei poikansa rjasanilaisille
tiluksille, sillä hän oli määrätty tämän holhojaksi.
Kevätauringon hyväilemänä hän istui vaunuissaan, katsellen ensi ruohoa,
ensimäisiä koivun lehtiä ja ensimäisiä valkeita kevätpilviä, jotka
liitelivät kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla. Hän ei ajatellut
mitään, katseli vain iloisena ja huolettomana sivuilleen.
Kuljettiin joen yli lautalla, jolla hän vuosi sitten oli Pierren kanssa
puhellut. Ajettiin läpi likaisen kylän, aumapihojen ja kasvilavojen,
laskeuduttiin alamäkeä, jota vielä sillan luona peitti talvinen lumi,
noustiin savipohjainen ylämäki, katkaistiin kaistaleittain sänkipeltoja
ja paikka paikoin viheriöiviä pensaikkoja ja saavuttiin vihdoin
molemmin puolin tietä kasvavaan koivumetsään. Metsässä oli miltei
kuuma, eikä tuntunut tuulen leimustakaan. Koivut, yltyleensä
viheriässä, tahmeassa lehdessä, eivät hievahtaneetkaan, ja
viimevuotisten lehtien alta, kohottaen niitä tieltään ponnistivat
ilmoille uusi viheriä ruoho ja vuokkoset. Siroteltuina sinne tänne
koivikkoon muistuttivat matalat kuuset ainaisella synkällä viheriällään
epämiellyttävästi talvea. Hevoset alkoivat metsään saavuttua pärskiä ja
kävivät huomattavasti hikeen.
Pekka lakeija sanoi jotakin kuskille, kuski vastasi vahvistavasti.
Mutta nähtävästi Pekalle ei riittänyt kuskin myöntymys: hän kääntyi
pukiltaan herraan.
-- Teidän ylhäisyytenne, miten on kevyttä! -- sanoi hän kunnioittavasti
hymyillen.
-- Mitä?
-- Kevyttä, teidän ylhäisyytenne.
"Mistähän hän puhuu?" -- ajatteli ruhtinas Andrei. -- "Keväästä
varmaankin", -- ajatteli hän katsellen ympärilleen. -- "Ja kaikki niin
viheriöi, miten pian! Kaikki: koivut tuomet ja lepät jo alkavat...
Mutta tammea ei näykkään. Näkyypä, tuolla se on tammi."
Tien reunassa kohosi tammi. Ainakin kymmenen kertaa metsän valtapuita,
koivuja, vanhempana oli se myös kymmenen kertaa paksumpi ja kaksi
kertaa korkeampi niitä kaikkia. Se oli suunnattoman suuri, kaksi
sylillistä ympäri mitaten, ja siltä oli jo nähtävästi aikoja sitten
oksat alkaneet katkeilla ja kuori ruhjoutunut ja rosottunut.
Suunnattomine, kömpelöine, säännöttömästi haarautuneine koukeroine
käsineen ja sormineen seisoi se siinä vanhana, ärtyisenä ja
epäluuloisena ruojana hymyilevien koivujen keskellä. Vain kuolleet ja
aina viheriöivät, pitkin metsää sirotellut pienoiset kuuset ja tammi
eivät tahtoneet nähdä kevättä eivätkä aurinkoa.
"Kevät ja lempi ja onni!" -- näytti puhelevan tämä tammi, -- "ja kun
ette jo kyllästykkään tuohon ainaiseen tyhmään ja mielettömään
petokseen. Yhä samaa ja yhä petosta! Ei ole kevättä, ei aurinkoa eikä
onnea. Katsokaappa, tuolla könöttävät sorretut, kuolleet kuuset aina
samankaltaisina, ja tässä minäkin levittelen katkotuita, nyljetyitä
sormiani, mistä ne kasvavatkin -- mikä selästä, mikä kupeista; niin
tässä seison enkä usko teidän toiveisiinne, pettymyksiinne."
Ruhtinas Andrei katsahti jonkun kerran tähän tammeen metsän läpi
matkattaessa ikäänkuin olisi hän siltä jotakin odottanut. Kukkia ja
ruohoa oli tammenkin alla, mutta sepä vaan seisoi siinä niiden keskellä
synkkänä, liikkumatonna, rujokkaana ja jäykkänä.
"Niin, se on oikeassa, tuhannesti oikeassa tuo tammi, -- ajatteli
ruhtinas Andrei. -- Antautukoot muut nuoret tuohon petokseen, mutta me
tunnemme elämän, -- elämämme on loppunut!" Kokonainen uusi toivottomain
mutta apean suloisten ajatusten sarja heräsi ruhtinas Andrein sielussa
hänen tammea katsellessaan. Tämän matkan aikana hän ikäänkuin uudestaan
ajatteli läpi elämänsä ja tuli entiseen rauhoittavaan ja toivottomaan
johtopäätökseen, siihen, ettei hänen ole tarvis mitään alkaa, vaan että
hän on velvollinen elämään elonsa loppuun tekemättä pahaa intoilematta
ja mitään halajamatta.