Päivä, jona Rostof saapui Tilsitiin, oli mahdollisimman sopimaton hänen
asiansa ajamiselle. Itse hän ei voinut mennä päivystävän kenraalin luo,
sillä hän oli sivilipuvussa ja oli päällystönsä suostumuksetta
poistunut rykmentistä, ja Boris taas, jos olisi tahtonutkin, ei
seuraavana päivänä saattanut häntä auttaa. Tänä päivänä, kesäkuun
27:nä, allekirjoitettiin ensimäiset rauhanehdot. Keisarit vaihtoivat
ritarimerkkejä: Aleksanteri sai Kunnialegionan merkin, Napoleon --
Pyhän Antrean ensimäisen, ja samana päivänä olivat Ranskan kaartin
Preobraschenskin kaartille tarjoamat päivälliset. Keisarin piti olla
läsnä tässä juhlallisuudessa.
Boriksen seura oli Rostovista niin ikävä ja vastenmielinen, että hän
oli nukkuvinaan, kun Boris illan kuluessa pistäytyi häntä katsomaan, ja
seuraavana aamuna hän koetti välttää ystäväänsä ja poistui hänen
luotaan aamulla aikaiseen. Hännystakissa ja pyöreälierisessä hatussa
kuljeskeli Rostof sitten kaiken päivää pitkin kaupunkia, tarkastellen
ranskalaisia ja heidän virkapukujaan, niitä katuja ja taloja, joissa
keisarit asuivat. Torilla järjesteltiin päivällisiä, kadut olivat
verhoutuneet kankaisiin ja Ranskan ja Venäjän värisiin lippuihin, ja
kaikkialla näkyi mahdottoman suuria nimikilpiä, joissa upeilivat
keisarien nimikirjaimet "A" ja "N." Talojen akkunoissakin oli lippuja
ja nimikilpiä.
"Boris ei tahdo minua auttaa, enkä minäkään välitä hänen avustaan. Se
asia on selvä", -- ajatteli Rostof, -- "välimme ovat siis selvät, mutta
täältä en lähde ennenkun olen jättänyt kirjeen keisarille.
Keisarille?!... Hän on tuossa!" -- ajatteli Rostof, lähestyessään
huomaamattaan taas taloa, jossa keisari asui.
Talon edessä oli ratsuhevosia, ja paikalle saapui alinomaa seurueen
jäseniä. Nähtävästi hankkiutui keisari jonnekin lähtemään.
"Millä hetkellä tahansa saatan hänet nähdä", -- ajatteli Rostof. --
"Jospa voisin itse antaa hänelle kirjeen ja kertoa kaikki, tokkopa
minua vangittaisi hännystakin tähden? Mahdotonta! Hänpä käsittäisi ken
on oikeassa. Hän käsittää kaikki, tietää kaikki. Ken saattaa olla
rehellisempi häntä? Jospa minut vangittaisikin sentähden että olen
täällä, entäs sitten?" -- ajatteli hän, katsellessaan, miten eräs
upseeri meni ovesta keisarin asuntoon. "Meneehän tuossakin eräs. Mitäs!
yhdentekevä. Menen ja annan kirjeen keisarille: sen ikävämpi
Drubetskoille, joka on minut tähän pakoittanut." -- Ja yhtäkkiä lähti
Rostof niin päättävästi, ettei itsekään olisi saattanut uskoa, astumaan
keisarin asuntoa kohti, koettaen mennessään, onko kirje hänen
taskussaan.
"Ei, nyt en enää päästä käsistäni tilaisuutta, kuten Austerlitzin
jälkeen", -- ajatteli hän, odottaen joka hetki tapaavansa keisarin ja
tuntien, miten veri syöksyi sydämeen tätä hetkeä ajatellessa. --
"Lankean hänen jalkoihinsa ja pyydän armoa. Hän käsittää asian,
kuuntelee ja vieläpä kiittääkin minua." 'Olen onnellinen voidessani
tehdä hyvää, mutta vääryyden korjaaminen on suurin onni', -- kuvitteli
Rostof keisarin vastaavan. Ja hän lähti keisarin asunnon kuistille
uteliaiden silmäysten saattamana.
Kuistilta johtivat leveät portaat suoraan yläkertaan; oikealla oli
suljettu ovi. Alhaalta portaiden juuresta vei ovi alakertaan.
-- Ketä etsitte? -- kysyi joku.
-- Tahdon jättää kirjeen, armonpyynnön Hänen Majesteetilleen, -- sanoi
Rostof vapisevin äänin.
-- Armonpyyntö -- päivystäjälle, tehkää hyvin, tänne? (Hänelle
osoitettiin alakerran ovea). Mutta niitä ei oteta vastaan.
Kuultuaan tämän rauhallisen äänen Rostof pelästyi tekoaan; ajatus, että
hän millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, oli niin
viekoitteleva, mutta samalla niin kauhea, että hän oli valmis
juoksemaan tiehensä, mutta kamarikuriiri avasi oven päivystäjän
huoneeseen, ja Rostof astui huoneeseen.
Huoneessa seisoi lyhyläntä, turpeahko mies noin 30 tienoilla. Hänellä
oli jalassa valkeat housut ja ratsusaappaat, yllä nähtävästi juuri
puettu batistinen paita: kamaripalvelija kiinnitti paraillaan takaa
hänen silkillä kirjailtuja, kauniita, uusia olkahihnojaan, jotka
erityisesti pistivät Rostovin silmiin. Hän puheli jonkun viereisessä
huoneessa olijan kanssa.
-- _Bien faite et la beauté du diablé!_[39] -- sanoi hän juuri
paraillaan, kun Rostof astui huoneeseen. Mutta huomattuaan Rostovin hän
vaikeni ja yrmisti kulmiaan.
-- Mitä haluatte? Anomusko?...
-- _Qu'est ce que c'est?_[40] -- kysyi joku viereisestä huoneesta.
-- _Encore un petitionnaire_,[41] -- vastasi olkahihnaniekka.
-- Sanokaa hänelle että sittemmin. Keisari lähtee hetipaikalla, ei ole
aikaa.
-- Sittemmin, sittemmin, huomenna. Ei ole aikaa...
Rostof kääntyi ja aikoi poistua, mutta olkahihnaniekka pidätti hänet ja
kysyi:
-- Keneltä? Kuka olette?
-- Majuri Denisovilta, -- vastasi Rostof.
-- Entä te? Oletteko upseeri?
-- Olen luutnantti, kreivi Rostof.
-- Mikä röyhkeys! Jättäkää säädetyssä järjestyksessä. Mutta nyt menkää,
menkää... -- Ja hän alkoi pukea ylleen kamaripalvelijan tarjoomaa
virkapukua.
Rostof tuli taas eteiseen ja huomasi, että kuistille oli jo kokoontunut
paljon täysissä juhlapukimissa olevia upseereja ja kenraaleja, joiden
ohi hänen oli kuljettava.
Kiroillen rohkeuttaan ja sydän kurkussa ajatellen, että millä hetkellä
tahansa saattaisi tavata keisarin, tulla häväistyksi, vieläpä joutua
vankeuteenkin, käsittäen täydellisesti tekonsa sopimattomuuden ja sitä
katuen, koetti Rostof, silmät maahan luotuina, hiipiä loistavan
seurueen ympäröimästä talosta, kun hän yhtäkkiä kuuli tutun äänen
mainitsevan nimeään ja tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.
-- Mitäs te, veliseni, täällä hommaatte hännystakissa? -- lausui
bassoääni.
Puhuja oli Rostovin divisionan entinen komentaja, joka nykyisen
sotaretken aikana oli päässyt keisarin erityiseen suosioon.
Pelästyneenä alkoi Rostof puolustautua, mutta nähdessään kenraalin
hyvänsuovan leikilliset kasvot hän vetäytyi syrjään ja alkoi innosta
väräjävin äänin esittää asiaansa kenraalille ja pyysi tätä toimimaan
Denisovin hyväksi, jonka kenraali hyvin tunsi. Kuultuaan Rostovin
selitykset kenraali pudisti vakavana päätään ja sanoi:
-- Sääli, sääli kelpo poikaa; anna tänne kirje.
Tuskin kerkesi Rostof antamaan kenraalille kirjeen, kun samassa
portailta alkoi kuulua nopeata astuntaa ja kannusten kilinää. Kenraali
jätti hänet ja siirtyi kuistin luo. Keisarin seuruelaiset juoksivat
kuistilta hevostensa luo. Sama ratsupalvelija, joka Austerlitzin
luonakin oli taluttanut keisarin hevosta, toi nyt ratsun kuistin eteen,
ja portailta kuului kevyt käynti, jonka Rostof heti tunsi. Rostof
unohti pelkonsa ja tunkeutui muutamain uteliaiden joukossa
mahdollisimman lähelle kuistia ja siinä hän nyt taas kahden vuoden
väliajan jälkeen näki nuo jumaloimansa piirteet, nuo samat kasvot,
saman katseen, saman käynnin, saman majesteetillisuuden, saman
lempeyden... Ja rajaton riemu ja rakkaus keisariin heräsi entiseen
voimaansa hänen sielussaan. Keisarilla oli yllä Preobraschenskin
rykmentin virkapuku, jalassa valkeat säämiskähousut ja pitkävartiset
ratsastussaappaat; rinnalla helyili ritarimerkki, jota Rostof ei
tuntenut (se oli _Légion d'honneur_). Hän pysähtyi kuistille, pitäen
hattua kainalossaan ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Hän katseli
ympärilleen ja valaisi kaikki katseellaan. Hän lausui jonkun sanan
muutamille kenraaleille. Hän tunsi myös Rostovin entisen päällikön,
hymyili hänelle ja viittasi luokseen. Seurue teki tietä, ja Rostof
näki, miten kenraali jotenkin kauvan puhui keisarille jotakin. Taas
siirtyi seurue ja sen mukana uteliaat lähemmäs keisaria. Keisari meni
ratsunsa luo, pysähtyi hetkiseksi, pidellen kädellään satulasta, ja,
kääntyen Rostovin entiseen päällikköön, hän sanoi äänekkäästi,
nähtävästi tahtoen, että kaikki kuulisivat hänen sanansa:
-- En voi, kenraali, ja siksi en voi, että laki on minua mahtavampi, --
ja samalla pisti hän jalkansa jalustimeen.
Kenraali kumarsi kunnioittavasti, keisari istui satulaan ja lähti
laukaten ajamaan pitkin katua. Riemusta huumautuneena lähti Rostovkin
juoksemaan väkijoukon mukana.