Palattuaan rykmenttiin ja tehtyään selvää rykmentinpäällikölle
Denisovin asiasta lähti Rostof Tilsitiin saattamaan perille Denisovin
armonpyyntöä.
Kesäkuun 13 p:nä olivat Ranskan ja Venäjän keisarit kohdanneet toisensa
Tilsitissä. Boris Drubetskoi oli pyytänyt esimieheltään ja korkealta
suojelijaltaan, että hänet määrättäisiin tämän seurueeseen,
keisarikohtauksen ajaksi.
-- _Je voudrais voir le grand homme_,[35] -- sanoi hän, tarkoittaen
Napoleonia, jota hän, kuten kaikki muutkin, näihin saakka aina oli
kutsunut Buonaparteksi.
-- _Vous parlez de Buonaparte_?[36] -- kysyi kenraali hymyillen.
Boris katsahti tutkivasti kenraaliinsa ja käsitti heti, että tämä
koettelee häntä leikillään.
-- _Mon prince, je parle de l'empéreur Napoléon_,[37] -- hän vastasi.
Kenraali löi häntä olalle ja hymyili.
-- Kiipeät korkealle, -- hän vastasi ja otti Boriksen mukaansa
Tilsitiin.
Boris oli niiden harvojen onnellisten joukossa, jotka olivat
Niemenjoella keisarikohtauksen aikana; hän näki keisarin nimikilvillä
koristettuja lauttoja, näki Napoleonin virran toisella rannalla
kulkevan kaarttinsa ohi, näki Aleksanterin miettivänä istuvan rannalla
odottamassa Napoleonin tuloa. Hän näki, miten molemmat keisarit
astuivat veneisiin, ja miten Napoleon, joka ensimäisenä saapui
lautalle, nopein askelin riensi tervehtimään Aleksanteria, tarttui
hänen käteensä, ja miten molemmat keisarit sitten kävivät telttaan.
Siitä alkaen kun oli päässyt "suureen maailmaan" oli Boris ottanut
tavakseen panna tarkoin merkille ja muistiin kirjoittaa kaiken, mikä
tapahtui hänen ympärillään. Niinpä hän nytkin keisarikohtauksen aikana
Tilsitissä merkitsi muistikirjaansa kaikkien Napoleonin seurueeseen
kuuluvien henkilöiden nimet, kuvaili heidän pukunsa ja talletti tarkoin
mahtavain henkilöiden puheet. Hän katsoi kelloaan juuri sinä hetkenä,
jolloin keisarit hävisivät telttaan, ja samoin silloinkin, kun
Aleksanteri saapui teltasta. Kohtaus kesti tunnin ja viisikymmentäkolme
minuttia. Tämänkin hän heti samana iltana merkitsi muistikirjaansa
monien muiden asioiden ohessa, joilla hän arveli olevan historiallista
merkitystä. Koska keisarin seurue Tilsitin kokouksen aikana oli sangen
harvalukuinen, niin saattaa käsittää, miten suuriarvoinen oli tähän
seurueeseen kuuluminen sellaiselle henkilölle, jolle virka-asteissa
yleneminen oli elinehto. Ja siksipä huomasi Boriskin, miten hänen
asemansa heti keisarikohtauksen jälkeen vasta oikein vakautui. Häntä ei
ainoastaan tunnettu, vieläpä nähtiin hänet mielelläänkin ja häneen
totuttiin. Pari kertaa oli hän ollut virkatoimissa itse keisarinkin
luona, niin että tämä tunsi hänet nimeltä, eivätkä keisarin
suosikitkaan enää häntä katselleet, kuten ennen, hänen ollessaan vielä
outo henkilö, vaan vieläpä olisivat ihmetelleetkin, jolleivät olisi
häntä nähneet seurassaan.
Boriksen asuintoverina oli eräs toinen adjutantti, puolalainen kreivi
Schilinski. Puolalainen oli saanut kasvatuksensa Parisissa, hän oli
rikas, rakasti intohimoisesti ranskalaisia, ja siksipä olikin Boriksen
ja Schilinskin luona melkein joka päivä keisarikohtauksen aikana
ranskalaisia kaarttin ja esikunta-upseereja milloin eineellä, milloin
päivällisellä.
Kesäkuun 24 p:ä oli Schilinski järjestänyt illalliset ranskalaisille
ystävilleen. Kunniavieraina olivat eräs Napoleonin adjutantti, muutamat
ranskalaiset kaarttinupseerit ja nuori poikanen vanhasta ranskalaisesta
ylhäisöperheestä, nykyään Napoleonin hovipoika. Samana päivänä, pimeän
tullen, oli Rostof sivilipukuisena saapunut Tilsitiin ja ilmestyi
Boriksen ja Schilinskin asuntoon.
Ei ollut Rostof vielä, samoin kuin eivät yleensä armeija-upseerit,
tottunut entisiin vihollisiin eikä Napoleoniin, kuten esikuntaupseerit
ja Boris, jossa jo oli kerinnyt tapahtumaan täydellinen mielenmuutos.
Armeijassa oltiin vielä entisellä kannalla: Bonapartea ja ranskalaisia
vihattiin, halveksittiin ja pelättiin. Vielä aivan hiljan oli Rostof,
väitellessään erään Platovin osastoon kuuluvan kasakka-upseerin kanssa,
lausunut, että jos Napoleon joutuisi vangiksi, niin häntä ei
kohdeltaisi kuten hallitsijaa, vaan kuten pahantekijää. Kun Rostof
matkalla ollessaan oli tavannut haavoittuneen ranskalaisen upseerin oli
hän kiivastunut ja väittänyt että rauha on mahdoton laillisen
hallitsijan ja pahantekijän, Napoleonin välillä. Siksipä hän kovin
hämmästyikin nähdessään Boriksen asunnossa ranskalaiset noissa
vieraissa virkapuvuissa, joita oli tottunut katselemaan aivan toisilla
silmillä sivustaketjusta. Kun hän näki oven raosta kurkistavan
ranskalaisen upseerin, valtasi hänet heti tuo samainen vihamielisyys ja
sotainen mieliala, jonka tunsi aina vihollisen nähdessään. Hän pysähtyi
kynnykselle ja kysyi venäjäksi, asuiko siellä Drubetskoi. Kuultuaan
oudon äänen eteisestä meni Boris Rostovia kohtaamaan. Kun hän tunsi
Rostovin, ilmestyi hänen kasvoilleen ensi hetkessä vihan ilme.
-- Ah, sinäkö täällä, sepä hauska, todella hauska tavata sinut, -- sai
kuitenkin sanotuksi, hymyili ja läheni ystäväänsä.
-- En ole saapunut nähdäkseni sopivaan aikaan, -- sanoi Rostof, -- en
olisi tullut, mutta minulla on tärkeä asia, -- jatkoi hän kylmästi.
-- Ethän toki sopimattomaan aikaan, minä vain ihmettelen, miten olet
päässyt rykmentistä -- _Dans un moment je suis à vous_,[38] -- huusi
hän huoneeseen jollekulle, joka oli häntä huutanut.
-- Näen että olen tullut sopimattomaan aikaan, -- toisti Rostof.
Vihan leima oli jo kadonnut Boriksen kasvoilta; hän oli nähtävästi
päättänyt mielessään, mitä hänen oli tehtävä, ja siksipä hän erityisen
rauhallisena tarttuikin ystävänsä käsiin ja vei hänet viereiseen
huoneeseen. Rauhallisen tiukkoina katselivat Boriksen silmät Rostovia,
mutta tuntui kuin niitä olisi joku verhonnut -- "elämäntottumuksen
siniset silmälasit." Siltä tuntui ainakin Rostovista.
-- Ah, olehan, voitko sinä tulla sopimattomaan aikaan, -- sanoi Boris.
Boris vei Rostovin huoneeseen, missä illallinen oli valmiiksi katettu,
esitteli hänet vieraille, selitellen, ettei tämä suinkaan ollut
sivilihenkilö, vaan husaari-upseeri ja hänen vanha ystävänsä.
-- Kreivi Schilinski, _le comte N.N., le capitaine S.S._, -- esitteli
Boris vieraita. Rostof katsoa murjotti ranskalaisia, kumarrellen
kankeasti, ja oli vaiti.
Schilinskiä ei nähtävästi miellyttänyt uuden venäläisen henkilön
ilmestyminen hänen seurapiiriinsä, ja siksipä hän ei sanaakaan lausunut
Rostoville. Boris ei ollut huomaavinaankaan, että uuden henkilön tulo
oli seuran jäykistänyt, vaan yritti miellyttävän rauhallisena, mutta
silmissä tuo samainen verho kuin Rostovin tavatessaan, saada
keskustelua vilkastumaan. Eräs ranskalaisista kääntyi aito
ranskalaisella kohteliaisuudella Rostoviin ja virkkoi hänelle, että
varmaankin hän on saapunut Tilsitiin nähdäkseen keisarin.
-- En ole saapunut keisarin tähden, minulla on asioita, -- vastasi
Rostof lyhyeen.
Rostof oli tullut huonolle tuulelle heti kun oli huomannut
tyytymättömyyden ilmeen Boriksen kasvoilla, ja kuten aina on laita
huonotuulisten ihmisten, niin hänkin nyt luuli kaikkien olevan hänelle
vihamielisiä ja itse olevansa toisille kiusaksi. Ja todellakin oli hän
kiusaksi, ja pian huomasi hän, miten seurustelu taas vilkastui, eikä
kukaan hänestä välittänyt. Ja miksi hän tuossa istuu? -- kysyivät
vieraiden katseet. Rostof nousi paikaltaan ja meni Boriksen luo.
-- Sittenkin olen täällä tiellä, -- sanoi hän hiljaa Borikselle, --
menkäämme, puhukaamme asiastani, ja minä lähden.
-- Etpä lähdekkään, et millään muotoa, sanoi Boris. -- Mutta jos olet
väsynyt, niin menkäämme minun huoneeseeni, paneudu pitkällesi ja lepää
hieman.
-- Todellakin...
He menivät pienehköön huoneeseen, missä Boris tavallisesti nukkui.
Istumatta edes alkoi Rostof heti kiihtyneenä -- aivan kuin Boris
jollakin tavalla olisi tähän antanut aihetta -- esittää Denisovin asiaa
ja kysyi, tahtoiko ja voiko Boris esimiehensä välityksellä pyytää
Denisoville armoa keisarilta ja jättää hänelle Denisovin pyynnön.
Heidän ollessaan nyt kahdenkesken tunsi Rostof ensi kerran, miten hänen
oli vaikea katsoa ystäväänsä silmiin. Boris istui jalat ristissä,
silitellen vasemmalla kädellään oikean kätensä ohuvia sormia, kuunteli
Rostovin puhetta, kuten kenraali kuuntelee alaisensa esitystä,
katsellen milloin syrjään, milloin suoraan Rostovia silmiin, jolloin
hänen silmissään aina näkyi tuo kummallinen verho. Tällöin tuntui
Rostovista aina vastenmieliseltä, ja hän loi katseensa maahan.
-- Olen kuullut tämänkaltaisista asioista ja tiedän että keisari niiden
suhteen on sangen ankara. Minun mielestäni ei kannata esittää
keisarille. Paras on kääntyä suoraan armeijaosaston päällikköön...
Muuten luulen...
-- Et siis mitään tahdo tehdä, sano siis suoraan! -- sanoi Rostof
melkein huutaen, katsomatta Borista silmiin.
Boris hymähti.
-- Päinvastoin, teen voitavani, minä vain arvelin...
Samassa kuului Schilinskin ääni ovesta; hän kutsui Borista.
-- No, mene, mene, mene... -- sanoi Rostof. Hän kieltäytyi lähtemästä
illalliselle ja jäätyään yksin huoneeseen hän kauvan käveli edes ja
takasin, kuunnellen iloista ranskalaista löperrystä viereisestä
huoneesta.