Torilla, minne keisari lähti, seisoi vastakkain kaksi kaartin
pataljoonaa: oikealla Preobraschenskin pataljoona, vasemmalla Ranskan
kaartti karhunnahkakiivereissään.
Samaan aikaan kun Aleksanteri saapui pataljoonain sivustalle (jotka
tekivät kunniaa), ilmestyi vastakkaiselle sivustalle ratsasjoukko,
jonka etunenässä Rostof tunsi Napoleonin. Kukaan muu se ei saattanut
olla. Hän ajoi nelistä harmaan, tavattoman puhdasrotuisen arabialaisen
ratsun selässä. Hänellä oli päässä pieni hattu, yllä sininen virkapuku,
jonka alta näkyi valkea liivi. Hänen olkansa yli vyötäisille kulki
Pyhän Antrean ritarinauha, ja hänen vaaleanpunanen satulavaippansa oli
kullalla kirjaeltu. Kun hän saapui Aleksanterin luo kohautti hän
hattuaan, ja silloin huomasi Rostovin ratsumiehen silmä, että hän istui
epävarmasti ja huonosti satulassa. Pataljoonat huusivat: "eläköön" ja
"_vive l'Empéreur_!"[42] Napoleon sanoi jotain Aleksanterille. Molemmat
keisarit laskeutuivat ratsuiltaan ja tarttuivat toistensa käsiin.
Napoleonin kasvoilla liekehti teeskennellyn vastenmielinen hymy. Hellän
hyväilevä ilme kasvoilla puhui Aleksanteri hänelle jotain.
Rostof ei irroittanut silmiään keisareista, vaikka ranskalaiset
santarmit hevosillaan tuon tuostakin pakoittivat kansajoukkoa
loittonemaan. Häntä suuresti kummastutti kun Aleksanteri kohteli
Napoleonia kuin vertaistaan, ja kun Napoleon käyttäytyi Venäjän
keisarin seurassa aivan vapaasti ja aivan kuin hän olisi tottunut
tällaisiin läheisiin väleihin.
Keisarit, suurten seurueittensa saattamina, saapuivat Preobraschenskin
kaartin oikealle sivustalle, aivan kansajoukon kohdalle. Kansa tunkeili
niin likelle hallitsijoita, että Rostovia, joka oli aivan laidimmaisia,
alkoi kauhistaa, ettei häntä vain tunnettaisi.
-- _Sire, je vous demande la permission de donner la Légion d'honneur
au plus brave de vos soldats_?[43] -- lausui räikeä, selvä ääni, joka
tuntui lausuvan tarkalleen jokaisen äänteen.
Näin puhui pienikasvuinen Bonaparte, katsellen alhaalta suoraan
Aleksanteria silmiin. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana, nyökäytti
päällään ja hymähti ystävällisesti.
-- _A celui, qui s'est le plus vaillamment conduit dans cette dernière
guerre_,[44] -- lisäsi Napoleon, pyöristellen jokaisen tavun ja
tarkastellen kiusoittavan itsetietoisena ja rauhallisena venäläisten
rintamaa. Venäläiset seisoivat liikkumattomina, kunniaa tehden, ja
tuijottivat omaan keisariinsa.
-- _Votre majesté me permettra-t-elle de demander l'avis du
colonel_?[45] -- sanoi Aleksanteri ja astui kiirehtien muutaman
askeleen pataljoonan päällikköä, ruhtinas Koslofskia, kohti.
Napoleon alkoi sillävälin ottaa hansikasta pienestä, valkeasta
kädestään. Hansikas repesi, ja hän heitti sen maahan. Adjutantti
kiirehti sitä nostamaan.
-- Kenelle annettava? -- kysyi Aleksanteri matalalla äänellä venäjäksi
Koslofskilta.
-- Kenelle käskette, Teidän Majesteettinne? Keisari yrmisti
tyytymättömänä kulmiaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:
-- Täytyyhän hänelle vastata.
Päättäväisen näköisenä vilkasi Koslofski riveihin, ja hänen katseensa
sattui myös Rostoviin,
"Eihän vain minulle?" -- ajatteli Rostof.
-- Lasarjef! -- komensi Koslofski morskisti, ja pisin mies astui
reippaasti esiin rintamasta.
-- Minne menet? Pysähdy siihen! -- kuiskailtiin Lasarjeville, joka ei
tiennyt, minne hänen piti mennä. Lasarjef pysähtyi ja katsoa muljotti
pelästyneenä pataljoonan päällikköön. Hänen kasvonsa värähtelivät,
kuten on aina laita sotilaiden, jotka ovat komennetut rintaman eteen.
Napoleon käänsi tuskin huomattavasti päätään taaksepäin ja ojensi
pienen, turpean kätensä sivulleen, aivan kuin jotain ottaakseen.
Seurueen jäsenet, jotka samassa hetkessä käsittivät keisarinsa
tarkoituksen, alkoivat hyöriä ja kuiskailla. Sana kulki miehestä
mieheen, ja esiin juoksi hovipoika, sama jonka Rostof edellisenä
päivänä oli tavannut Boriksen luona, kumarsi kunnioitettavasti keisarin
kädelle ja pisti siihen punanauhaisen ritarimerkin. Napoleon puristi
yhteen kaksi sormeaan, ja ritarimerkki jäi niiden väliin. Sitten astui
hän Lasarjevin luo, joka silmät selällään yhä katsoi omaa keisariaan,
ja tuntui kuin hän olisi tahtonut näyttää Aleksanterille, että sen mitä
hän nyt teki, hän teki liittolaisensa tähden. Pieni, valkea käsi
kosketti Lasarjevin virkapuvun nappia. Napoleon tiesi, että
koskettamalla kädellään tuon sotilaan rintaa hän teki hänet
onnelliseksi, tyytyväiseksi ja päätä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa.
Napoleon painalti vain ristin Lasarjevin rintaan, päästi heti kätensä
ja kääntyi sitten Aleksanteriin, aivan kuin hän olisi tietänyt, että
ristin täytyi tarttua. Ja todellakin jäi risti Lasarjevin rintaan.
Heti riensi ranskalaisia ja venäläisiä Lasarjevin luo ja kiinnittivät
ristin onnellisen sotilaan virkapukuun. Lasarjef vilkasi synkkänä
pienikätiseen lyhyeen mieheen, joka oli jotakin hänelle tehnyt, ja
alkoi taas tuijottaa Aleksanteria silmiin, tehden yhä kunniaa
kiväärillään. Hän näytti kysyvän keisarilta: yhäkö pitää hänen vielä
seistä, vai pitääkö hänen kenties jo lähteä, vai kenties vielä jotain
toimittaa? Mutta hän ei saanut mitään käskyä, ja siksipä hän vielä
kauvan seisoikin liikkumatta paikallaan.
Keisarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen. Rintamat
hajaantuivat, ja toisiinsa sekaantuneina sotilaat istuutuivat
katettuihin pöytiin.
Lasarjef istui kunniasijalla, venäläiset ja ranskalaiset upseerit
syleilivät häntä, toivottivat onnea ja puristelivat hänen käsiään.
Upseereja, sotilaita ja kansaa kokoontui hänen ympärilleen; kaikki
tahtoivat nähdä tuon miekkosen. Pöytien ympärillä oli puheen sorinaa,
huutoa ja naurua. Rostovin ohi kulki kaksi punanaamaista, iloisen ja
onnellisen näköistä upseeria.
-- Kylläpä kestitsevät, veliseni! Pelkkää hopeata, -- puhui toinen. --
Näitkö Lasarjevin?
-- Näin.
-- Sanotaan, että huomenna Preobraschenskin pojat kestitsevät
ranskalaisia.
-- Ei, mutta onnenpoika tuo Lasarjef! Tuhatkaksisataa frangia vuotuista
eläkettä.
-- Tämäpäs on lakki, pojat! -- huusi eräs venäläinen sotilas, pannen
päähänsä ranskalaisen pörhöisen kiiverin.
-- Mutta tämäpä on verraton, erinomainen!
-- Oletteko kuullut tunnussanoja? -- kysyi eräs kaartinupseeri
toveriltaan. -- Toissapäivänä oli -- "_Napoleon, France,
bravoure_";[46] eilen -- "_Alexandre, Russie, grandeur_";[47] toisena
päivänä määrää meidän keisari tunnussanat, toisena Napoleon. Huomenna
lähettää keisari Yrjönristin urhoollisimmalle Ranskan kaarttilaiselle.
Ei auta! Täytyy vastata samalla mitalla.
Boris ja hänen toverinsa Schilinski olivat myös tulleet katsomaan
kaarttilaisten juhlaa. Kotiin palatessaan tapasi Boris Rostovin eräässä
kadunkulmauksessa.
-- Rostof! terve; emmepä tavanneetkaan sitten enää toisiamme, -- Boris
lausui, eikä voinut olla kysymättä, miten ystävän asiat olivat, sillä
niin kumman synkiltä ja hajamielisiltä näyttivät Rostovin kasvot.
-- Hyvin, hyvin, -- vastasi Rostof.
-- Käythän tapaamassa?
-- Käyn, käyn.
Rostof seisoi kauvan kadunkulmauksessa, tarkastellen kaukaa
kaarttilaisten ilonpitoa. Hänen aivonsa olivat kiusoittavan raskaassa
työssä, mutta kysymys ei mitenkään tullut ratkaistuksi. Kauheat
epäilykset täyttivät hänen sielunsa. Milloin muisteli hän Denisovia
muuttuneine, nöyrine ilmeineen, sairaalaa silvottuine käsineen ja
jalkoineen, saastoineen ja tauteineen. Hän oli niin selvästi
tuntevinaan tuon ruumiitten löyhkän, että vilkuili sivuilleen
saadakseen selville mistä löyhkä tuli. Milloin muisteli hän
itsetietoisen tyytyväistä, valkokätistä Napoleonia, joka nyt oli
keisari, ja jota Aleksanteri rakasti ja kunnioitti. Miksi siis
silvottuja käsiä, jalkoja, tapettuja ihmisiä? Milloin muisteli hän taas
ristirintaa Lasarjevia ja samalla Denisovia -- jota kohtaa rangaistus,
jolle ei anneta armoa. Niin kummat aatokset olivat hänet vallanneet,
että hän niitä kauhistui.
Kaarttilaisten herkkujen haju ja nälkä vapauttivat hänet näistä
aatoksista. Hän päätti syödä jotakin ennen lähtöä. Hän lähti astumaan
ravintolaa kohti, jonka muisti aamulla nähneensä. Ravintolassa oli niin
paljon kansaa -- enimmäkseen siviilipukuisia upseereja, jotka olivat
saapuneet armeijasta, -- että Rostof töintuskin sai annoksensa. Kaksi
saman divisionan upseeria yhtyi hänen seuraansa. He alkoivat
luonnollisesti jutella rauhasta. Upseerit, kuten suurin osa
armeijastakin, olivat tyytymättömiä rauhaan, joka oli solmittu
Friedlandin taistelun jälkeen. Yleensä puheltiin, että jos vielä vähän
aikaa olisi kestetty, niin olisi Napoleon ollut hukassa, sillä hänen
armeijallaan ei ollut enää korppuja eikä ampumavaroja. Rostof oli
vaiti, söi ja erittäinkin joi. Hän joi yksinään kaksi pulloa viiniä.
Sitäpaitsi painoi ja raukasi häntä tuo yhä jatkuva mietiskely. Hän
pelkäsi näitä mietteitä, mutta siitä huolimatta ne häntä eivät
jättäneet. Yhtäkkiä, kun toinen upseereista sanoi, että hänestä on
kiusoittavaa katsella ranskalaisia, alkoi Rostof huutaa ja riehua
erikoisemmatta syyttä, mikä suuresti ihmetytti hänen tovereitaan.
-- Miten saatatte päättää, mikä olisi paras asiain ratkaisu! -- kirkasi
hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. -- Miten saatatte arvostella
keisarin toimia, mikä oikeus on teillä arvostelemiseen?! Me emme saata
käsittää keisarin tarkoitusperiä, hänen toimenpiteitään!
-- Mutta enhän ole puhunut sanaakaan keisarista, -- puolusteli itseään
upseeri, joka huomasi, että humala oli syynä Rostovin kiivastumiseen.
-- Me emme ole diplomaattisia virkamiehiä, olemme sotilaita, sillä
hyvä, -- jatkoi Rostof. Kun käsketään kuolemaan -- mene, jos
rangaistaan, niin oletpa sen ansainnut; ei sovi meidän arvostella. Jos
herramme keisari haluaa kutsua Bonapartea keisariksi ja haluaa solmia
hänen kanssaan liiton, niin -- tietenkin on se välttämätöntä. Mutta jos
me tässä alamme kaikkea arvostella ja tuomita, niin ei lopulta jää
mitään pyhää. Voimmehan sanoa: ei ole Jumalaa, ei ole mitään! -- huusi
Rostof, mäjäyttäen nyrkillä pöytään. Hänen toveristaan tuntui hänen
menettelynsä aivan käsittämättömältä, mutta olihan se aivan
johdonmukaista hänen nykyiselle ajatussuunnalleen.
-- Meidän on täytettävä velvollisuutemme, lyödä olan takaa ja jättää
mietteet, siinä kaikki, -- lopetti Rostof puheensa.
-- Ja juoda, -- sanoi toinen upseereista, joka tahtoi välttää riitaa.
-- Niin, ja juoda, -- toisti Rostof. -- Hei siellä! Vielä pullo! -- hän
kirkasi.