Kun he olivat tulleet käytävän päähän, vei välskäri Rostovin upseerien
osastoon. Täällä oli kolme huonetta ja levällään olevista ovista saattoi
Rostof ensimäiseen tultuaan saada yleiskuvan. Huoneissa oli vuoteita;
haavoittuneita ja sairaita upseereja loikoili ja istuskeli vuoteilla,
toiset kävelivät sairaanviittoihin pukeutuneina pitkin huoneita.
Huoneeseen tultuaan huomasi Rostof ensimäisenä toiskätisen,
lyhytvartisen, laihan upseerin, joka sairaanviitta yllä, patalakki
päässä ja piippunysä suussa asteli pitkin permantoa. Kasvot näyttivät
Rostovista tutuilta, ja hän koetti muistella, missä hän oli tuon miehen
ennen nähnyt.
-- Katsoppas missä Jumala toi yhteen, -- sanoi pieni mies. -- Tushin,
Tushin, muistatteko, kuljetin teidät taistelutantereelta Schöngrabenin
luona? Minusta ovat pienen palan viiltäneet, tästä ... -- jatkoi hän
hymyillen ja näytti tyhjää viittansa hihaa. -- Vai etsitte te Vasili
Dmitrijevitsh Denisovia, -- hän on huonetoverini! -- sanoi pieni mies
kuultuaan Rostovin asian. -- Täällä, täällä, -- ja Tushin lähti
johtamaan Rostovia viereiseen huoneeseen, mistä kuului äänekästä
naurunhohotusta.
"Ja miten saattavat he täällä vielä nauraakkin?" -- ajatteli Rostof
tuntiessaan yhä vielä tuon kuoleman löyhkän, joka häneen oli tarttunut
sotamiesten osastossa, ja nähdessään yhä ympärillään nuo kadehtivat
katseet, jotka käytävän molemmilta puolilta häntä seurasivat, ja
nuoren, kuolleen sotilaan maidon valkeat, elottomat silmät.
Vaikka kello jo kävikin kahdettatoista, nukkui Denisof vielä peite
silmillä vuoteellaan.
-- Hei, Rostof? Terve, terve -- huusi Denisof samalla äänellä kuin
ennen rykmentissäkin; mutta surukseen huomasi Rostof, että hänen
ilmeestään, sanoistaan ja äänenpainostaan pilkisti jotain uutta,
salattua, pahaa ennustavaa. Poissa oli nyt entinen rattoisuus ja
huolettomuus.
Vähäpätöisyydestään huolimatta oli hänen haavansa yhä vielä lihalla,
vaikkakin hän jo kuusi viikkoa oli ollut sairaalassa. Hänen kasvonsa
olivat kalpean pöhäkät, kuten kaikkien sairaalan asukkaiden. Mutta tämä
ei erityisesti Rostovia ihmetyttänyt, se häntä ihmetytti ettei Denisof
näyttänyt reimastuneen hänen tulostaan ja katseli häntä luonnottomasti
hymyillen. Hän ei kysellyt rykmentin kuulumisia, ei välittänyt asiain
yleisestä menosta. Kun Rostof näistä asioista puhui, ei Denisof edes
kuunnellut.
Rostof huomasi vielä, että Denisovia kiusasi, kun hän puhui rykmentistä
tai yleensä vapaasta, sairaalan seinien ulkopuolella kuluvasta
elämästä. Tuntui kuin tahtoisi hän perin unhottaa entisen elämänsä ja
kuin ajattelisi hän yksinomaan vain tuota muonavarastossa sattunutta
riitajuttuaan. Kun Rostof uteli jutun kulkua, otti Denisof heti patjan
alta paperimytyn, jonka oli saanut tutkijakunnalta, ja näytti samalla
luonnosta laatimaansa vastineeseen. Hän elostui lukiessaan vastinettaan
ja erityisellä painolla luki hän ne kohdat, missä antoi oikein purevia
pistoksia vihamiehilleen. Muut sairaat, jotka uteliaina olivat
ympäröineet Rostovin -- sanantuojan vapaasta maailmasta --, hajaantuivat
heti, kun Denisof alkoi lukea vastinettaan. Rostof huomasi heidän
katseistaan, että he jo olivat saaneet kyllänsä tuosta historiasta.
Ainoastaan Denisovin vierustoveri, pyylevä ulaani, istui synkkänä
piippuaan poltellen vuoteellaan, ja pieni, toiskätinen Tushin kuunteli
lukemista, pudistellen epäröiden päätään. Ulaani keskeytti lukemisen.
-- Minun mielestäni, -- sanoi hän Rostoviin kääntyen, -- olisi paras
pyytää keisarilta armoa. Sanotaan suuria armonosoituksia olevan
odotettavissa, ja varmaankin saisi hän anteeksi...
-- Minäkö keisarilta armoa! -- sanoi Denisof, koettaen saada äänelleen
entistä vauhtia ja voimaa, mutta hyödyttömältä tuntui hänen
yrityksensä, sillä ääni kuullosti ärtyisältä ja voimattomalta. -- Minä
armoa? Jos olisin rosvo, niin pyytäisin armoa, mutta minut tuomitaan
sentähden, että tuon päivänvaloon rosvojen työt. Tuomitkoot, en pelkää
ketään: olen rehellisesti palvellut keisaria, isänmaata enkä ole
varastanut: Ja minulta riistetään upseerinarvo, ja... Kuulehan
kirjoitan heille niin suoraan, kirjoitan, kas näin! "Jos olisin ruunun
varas"...
-- Verrattomasti sanottu, se on selvä, -- sanoi Tushin. -- Mutta se ei
auta, Vasili Dmitritsh, -- ja Rostoviin kääntyen Tushin jatkoi, --
täytyy nöyrtyä, mutta Vasili Dmitritsh ei suostu. Onhan tuomari
sanonut, että asiamme on hullusti.
-- Olkoon hullusti, -- sanoi Denisof.
-- Tuomarihan laati teille armonpyynnön, pistäkää nimenne alle, --
jatkoi Tushin, -- ja lähettäkää hänen mukanaan. Hänellä varmaankin (hän
osoitti Rostovia) on esikunnassa suosijoita. Parempaa tilaisuutta ei
teille tule.
-- Olenhan sanonut, etten suostu ryömimään, -- keskeytti Denisof ja
jatkoi lukemistaan.
Rostof ei tohtinut ruveta suostuttamaan Denisovia, vaikkakin hän
vaistomaisesti tunsi, että Tushinin ja muiden upseerien ehdottama
menettelytapa kieltämättä oli viisain, ja vaikkakin hän olisi ollut
onnellinen voidessaan auttaa ystäväänsä: hän tunsi Denisovin
taipumattoman tahdonlujuuden ja hehkuvan totuudenrakkauden.
Denisof luki myrkyllistä vastinettaan toista tuntia. Rostof ei lausunut
sen johdosta sanaakaan, mutta hänen mielensä oli raskas ja alakuloinen
koko lopun päivää. Lukemisen päätyttyä kokoontuivat sairaat ja
haavoittuneet upseerit taas Rostovin ympärille, ja tämä kertoi heille
kuulumisia armeijasta ja vapaasta maailmasta tai kuunteli itse
sairaiden juttuja. Denisof istui synkkänä koko illan eikä avannut
suutaan.
Myöhään illalla hankkiutui Rostof lähtemään ja kysyi ystävältään,
olisiko tällä jotain toimitettavia asioita.
-- Niin, odotahan, -- sanoi Denisof, vilkasi upseereihin, otti patjan
alta paperinsa, meni akkunan luo, missä hänellä oli kirjoituskojeet, ja
istuutui kirjoittamaan.
-- Ei se näy paise ruoskalla poistuvan, -- sanoi hän palatessaan
akkunan luota ja antoi suuren kirjekuoren Rostoville. Kuoressa oli
sotatuomarin laatima armonpyyntö, jossa Denisof, lainkaan syyttämättä
muonatoimistoa, pyytää keisarilta armoa.
-- Vie perille, nähtävästi...
Hän ei voinut jatkaa ja hymähti sairaaloisen teennäisesti.