Kesäkuussa oli Friedlandin taistelu, jossa Pavlogradin rykmentti ei
ollut osallisena, ja sen jälkeen solmittiin välirauha. Rostof ikävöi
kovin ystäväänsä. Tämän lähdettyä rykmentistä ei hän ollut mitään
hänestä kuullut, ja siksipä häntä kovin huolestutti ystävän kohtalo ja
terveydentila. Käyttäen hyväkseen rauhan aikaa hän pyysi lomaa,
lähteäkseen tapaamaan sairaalaan ystäväänsä.
Sairaala oli pienessä preussilaisessa kauppalassa, jonka venäläiset ja
ranskalaiset joukot olivat kahdesti hävittäneet. Kesän ihanimmillaan
ollessa näytti tämä hävitetty kauppala rähjä sangen surkealta ja
jylhältä. Talot olivat katottomat, aidat hävitetyt, kadut saastaiset,
kaikkialla maleksi repaleisia asukkaita, sairaita ja humalaisia
sotilaita.
Sairaala oli kivirakennuksessa, jonka akkunoista osa oli lasittomia,
osa kehyksettömiäkin, ja pihamaalla rehotti säretyn kiviaidan jätteitä.
Muutamia kalpeita, pöhötautisia sotilaita istui pihamaalla, paistattaen
itseään päiväsessä.
Sairaalan ovella löyhähti Rostovin nenään mätänevän ruumiin ja
sairaalan haju. Portaissa kohtasi hän venäläisen sotilaslääkärin, jolla
oli sikari suussa. Hänen jälissään kulki välskäri.
-- Enhän toki voi joutua kaikkialle, puhui lääkäri; -- tule hämärissä
Makar Aleksejevitshin luo, tapaat minut siellä.
Välskäri kysyi häneltä vielä jotain.
-- Ah! Tee paraasi mukaan! Onhan se saman tekevä! -- Lääkäri huomasi
portaita nousevan Rostovin.
-- Mitä on teillä asiaa, teidän jalosukuisuutenne? -- kysyi lääkäri. --
Mitä on teillä asiaa? Kun olette luodeilta säästynyt, niin tahdotte nyt
varmaankin saada lavantaudin? Tämä on, ystäväiseni pitaalitautisten
talo.
-- Miksi? -- kysyi Rostof.
-- Lavantauti, ystäväiseni. Ken tänne tulee -- hän suistuu surman
suuhun. Me kaksi, minä ja Makejef (hän osoitti välskäriä), me ainoat
tässä vielä keikumme. Viisi on jo meikäläisiäkin, lääkäreitä,
nukahtanut. Kun saapuu uusi, niin viikon kuluttua on jo Manan mailla,
-- puheli lääkäri, aivan kuin mielihyvin. On pyydetty preussilaisia
lääkäreitä, mutta eivätpä halua tulla liittolaisemme.
Rostof ilmoitti tulleensa tapaamaan husaarimajuri Denisovia.
-- En tunne, en tiedä, ystäväiseni. Ajatelkaahan, minulla on
hoidossani 3 sairaalaa, viidettä sataa sairasta! Preussiläiset naiset,
hyväntekeväisyysseurojen jäsenet, lähettävät meille toki kahvia ja
liinakaavetta 2 naulaa kuussa, muuten olisimmekin hukassa. -- Hän
rehahti nauramaan. -- Viidettä sataa, ystäväiseni; ja yhä vaan tuodaan
uusia. Onhan niitä niin paljon? Onko? kääntyi hän välskäriin. Välskäri
oli kärsineen näköinen. Nähtävästi hän oli kärsimätön, odotellessaan
lörpöttelevää lääkäriä.
-- Majuri Denisof, -- toisti Rostof, -- haavoittui Moliteinin luona.
-- Hän on luullakseni kuollut. Vai miten, Makejef? -- kysyi lääkäri
rauhallisena välskäriltä.
Välskäri ei kuitenkaan yhtynyt esimieheensä.
-- Onko hän sellainen mittava, punatukkainen? -- kysyi lääkäri.
Rostof kuvaili Denisovin ulkonäön.
-- Olihan täällä sellainen, oli, -- ehätti lääkäri myöntämään
iloisesti, -- hän muistaakseni kuoli, mutta otetaan asiasta selvä,
onhan minulla luettelo. Onko se saatavilla, Makejef?
-- Luettelo on Makar Aleksejevitshillä, -- vastasi välskäri: -- Mutta
menkäähän upseerien osastoon, siellä saatte selvän, -- lisäsi hän,
Rostoviin kääntyen.
-- Ah, älkäähän menkö, ystäväiseni, -- sanoi lääkäri, -- saattaa käydä,
että itse jäätte sinne.
Mutta Rostof kumarsi lääkärille ja pyysi välskäriä neuvomaan tietä.
-- Älkää syyttäkö minua, kuulkaahan, -- huusi lääkäri hänen jälkiinsä.
Rostof ja välskäri tulivat käytävälle. Sairaalan haju oli niin väkevä
tässä pimeässä käytävässä, että Rostof tarttui nenäänsä, ja hänen
täytyi pysähtyä kootakseen uusia voimia matkan jatkamiseksi. Oikealla
avautui ovi, ja oven raossa näyttäytyi kainalosauvoihin nojautuva
keltanaamainen, laiha sotilas, joka oli avojaloin ja alusvaatteissaan.
Hän nojasi ovenkamanaan ja katseli kadehtien kiiluvilla silmillään
ohikulkeviin. Rostof vilkasi ovesta huoneeseen ja näki lattialla,
oljilla lojuvan sinelleihinsä kääriytyneitä sairaita ja haavoittuneita
sotilaita.
-- Saako mennä katsomaan? -- kysyi Rostof.
-- Mitäpä siinä on katsomista? -- vastasi välskäri:
Mutta tämä välskärin vastaus se vasta herättikin Rostovissa halun nähdä
sotilaiden osastoa.
Löyhkä, johon Rostof jo oli jonkunverran tottunut käytävällä, oli
paljon voimakkaampi sairaiden huoneessa. Se ei ollut täällä samanlaista
kuin käytävässä; se oli tuntuvasti alkuperäisempää, ja helposti
huomasi, että täällä olikin sen todellinen alkulähde.
Huone oli pitkähkö, ja kirkas aurinko tulvi virtana suurista
akkunoista. Sairaat ja haavoittuneet lojuivat kahdessa rivissä pitkin
huoneen pitkiä seiniä, päin seinään, ja täten oli keskelle huonetta
muodostunut käytävä hoitajille. Suurin osa sairaista oli tunnottomassa
tilassa eivätkä sentähden huomanneetkaan tulijoita. Ne, jotka olivat
tunnossa, kohottautuivat tai ainakin kääntyivät laihoine, kellertävine
kasvoineen Rostoviin. Kaikkien ilmeessä oli tuo sama avun toive, joka
samalla tuntui aivan kuin moittivan ja kadehtivan tulijan terveyttä
uhkuvaa muotoa. Rostof meni keskelle huonetta, vilkasi avonaisista
ovista viereisiin huoneisiin ja huomasi kaikkialla samanlaista
kurjuutta. Vaiti ollen seisoi hän siinä ja katseli ympärilleen.
Tällaista ei hän toki ollut luullut näkevänsä. Aivan hänen edessään,
paljaalla lattialla, poikkipuolin käytävällä virui sairas sotilas,
tukan leikkuutavasta päättäen kasakka. Kasakka makasi selällään,
suunnattoman suuret kädet ja jalat levällään. Hänen kasvonsa olivat
tulipunaset, silmät vääntyneet, niin että ainoastaan valkuaiset
näkyivät, ja paljaissa jaloissa ja käsissä olivat suonet julmasti
paisuneet. Hän jyskäytti päällään permantoon, mumisi käheällä äänellään
jonkun sanan ja alkoi sitä sitten toistella. Rostof alkoi tarkata hänen
muminaansa ja eroitti viimein sanan: "juotavaa -- juotavaa;" Rostof
vilkasi ympärilleen ja etsi katseellaan, kenen saisi auttamaan sairasta
vuoteelle ja tuomaan juotavaa.
-- Missä täällä on sairaiden hoitaja? -- kysyi hän välskäriltä.
Samassa pujahti viereisestä huoneesta kuormastosotilas, sairaalan
palvelija, hiljensi käyntiään ja suoristihe asentoon Rostovin eteen.
-- Jumala varjelkoon, teidän jalosukuisuuttanne!-- kirkasi sotilas,
katsellen silmät selällään Rostovia, jonka hän varmaankin luuli
kuuluvan sairaalan päällystöön.
-- Hoivaahan tuota ja anna hänelle vettä, -- sanoi Rostof, osoittaen
kasakkaa.
-- Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi sotilas iloisesti,
ojensihe entistään suoremmaksi, muttei liikahtanut paikaltaan.
"Ei, täällä ei mikään näy auttavan", -- ajatteli Rostof, loi silmänsä
maahan ja aikoi poistua. Mutta huoneen oikealta sivulta huomasi hän
erään sairaan kumman merkitsevän katseen. Miltei huoneen nurkassa istui
sinellillään vanha, harmaapartainen sotilas ja katsoa tuijotti häneen.
Vanhus oli laiha kuin luuranko, ja hänen vahankeltaisilla kasvoillaan
oli tiukka ilme, kun hän siinä hellittämättä tuijotti Rostoviin.
Vanhuksen vierustoveri puheli jotain kuiskaten ukolle ja osoitti
Rostovia. Rostof käsitti, että ukolla oli aikomus häneltä jotain
pyytää. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että ukolta oli toinen jalka
katkaistu polven yläpuolelta. Ukon toisella puolella makasi pää
taaksepäin venähtäneenä nuori, nykänenäinen sotilas, jonka pisamaiset
kasvot olivat vahankeltaiset ja jonka elottomat silmät tirhusivat
maidonvalkoisina ripsien alta. Rostof katsahti nuoreen sotilaaseen, ja
kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.
-- Mutta tuohan on luullakseni ... -- virkkoi hän välskärille.
-- Olemme rukoillen pyytäneet, teidän jalosukuisuutenne, -- puuttui
puheeseen vanha sotilas, ja hänen alaleukansa vavahteli suonenvedon
tapaisesti: -- Hän kuoli jo aamulla. Olemmehan toki mekin ihmisiä,
emmekä koiria...
-- Heti lähetän noutamaan, heti lähetän, -- puhui välskäri hätäillen.
-- Tehkää hyvin, teidän jalosukuisuutenne.
-- Menkäämme, menkäämme, -- vastasi Rostof hätäisesti. Hän loi silmänsä
maahan ja koetti aivan kuin kokoonpuristuneena, huomaamattomana kulkea
noiden nuhtelevain, kadehtivain katseiden keskitse.