Palattuaan tällä kerralla lomalta tunsi ja huomasi Rostof ensi kerran,
miten lujilla siteillä hän oli kiintynyt Denisoviin ja koko
rykmenttiinsä.
Saavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun
kuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten
eteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi
punatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun
Lavrushka iloisena huusi herralleen: "Kreivi on saapunut!" ja kun
Denisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut
hänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen
ympärille, -- tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin
saavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat
kurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä
muuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.
Käytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan
komennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja
muonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku
hommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu
yksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa
rauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne
kuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei
ollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei
ollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut
Sonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää
selvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne
tai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää
niin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta
ihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut
noita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut
mieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki
niin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen
vastakkaiseen osaan: toinen -- oma Pavlogradin rykmentti, toinen --
koko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään
tekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken
ratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea -- jokainen
oli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan
kolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et
vain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään
paheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti,
mitä on käsketty ja määrätty, -- ja kaikki käy hyvin.
Kun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin
oloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt
ihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä
kertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka
omaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä
itselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa
syynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s.
hyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan
mahdolliselta rykmentissä, vaikkakin se _muualla maailmassa_ oli
tuntunut niin tuiki mahdottomalta.
Pelihäviönsä oli Rostof viiden vuoden kuluessa päättänyt maksaa
vanhemmilleen. Ennen oli hän saanut isältään vuosittain 10 tuhatta
ruplaa, nyt oli hän päättänyt tyytyä kahteen tuhanteen ja lopuilla
lyhentää velkaansa.
* * * * *
Venäläinen armeija oli alituisten peräytymisten, etenemisten ja
taistelujen jälkeen (Pultuskin, Preussisch-Eylaun luona) keskittynyt
Bartensteinin luo. Odotettiin keisarin saapumista ja uuden sotaretken
alkamista.
Pavlogradin rykmentti kuului siihen armeijaosastoon, joka oli ollut
1805 vuoden sotaretkellä ja oli ollut täydentämässä rivejään Venäjällä,
eikä se sentähden ollutkaan mukana sotaretken ensi vaiheissa. Se ei
ollut mukana Pultuskin eikä Preussisch-Eylaun taisteluissa, ja kun se
sitten yhtyi toimivaan armeijaan määrättiin se Platovin osastoon.
Platovin armeija toimi itsenäisesti, pääarmeijasta riippumattomana.
Pavlogradilaiset kahakoivat muutamia kertoja vihollisen kanssa, saivat
muutamia vankeja, anastivatpa kerran marsalkka Oudinotin kuormastonkin.
Huhtikuussa viivähti Pavlogradin rykmentti muutamia viikkoja erään
tuhaksi poltetun, aution saksalaisen kylän luona.
Oli kevättulvien aika, tiet rapakkoina, ilmat kylmät, jäät pettivät,
teitä oli mahdoton kulkea; muutamiin päiviin ei jaettu ihmisille eikä
eläimille muonaa. Kun muonan kuljetus kävi mahdottomaksi, hajaantuivat
sotilaat ympäristöön, kylmille jääneisiin, tyhjiin kyliin etsiäkseen
hengenpitimiksi edes perunoita, mutta niistäkin oli kova puute.
Kaikki oli syöty putipuhtaaksi, ja asukkaat olivat paenneet
turvallisille seuduille; kyliin jääneet olivat kurjemmassa tilassa kuin
mierolaiset, eikä heiltä siis mitään voitu riistää, vieläpä
tavallisesti niin armottomat sotilaat toisinaan antoivat omista
rippeistään kärsiville kylien asukkaille.
Kahakoissa oli Pavlogradin rykmentti menettänyt ainoastaan kaksi
haavoittunutta; mutta nälkä ja taudit olivat riistäneet melkein puolet
rykmentin miehistä. Huonon ravinnon seurauksista sairastuivat sotilaat
kuumetautiin ja pöhöön, ja kuolevaisuus sairaaloissa oli niin suuri,
että sotilaat mieluummin sairainakin laahustivat mukana rintamassa kuin
menivät sairaaloihin varmaan kuolemaan. Kun maa keväällä paljastui
lumen peitosta, alkoivat sotilaat kedoilta löytää parsajuuren näköistä
kasvin juurta, jota he, ties miksi, kutsuivat makeaksi poimulehdeksi.
Vaikka oli ankarasti kielletty tätä terveydelle vahingollista juurta
syömästä (se oli muuten maultaan sangen kitkerä), niin kuljeskelivat
sotilaat kiellosta huolimatta pitkin ketoja, kaivellen miekallaan
"makeata juurta." Keväällä ilmestyi sitten sotilaihin uusi tauti:
kädet, jalat ja kasvot alkoivat pöhöttyä, ja niihin ilmestyi paisumia.
Lääkärit arvelivat taudin syntyneen makeasta juuresta. Mutta mistään
välittämättä söivät Denisovin eskadroonan sotilaat miltei yksinomaan
tätä juurta, sillä jo toista viikkoa olivat korput olleet niukassa, ja
sotilaille oli annettu ainoastaan puoli naulaa mieheen, ja viimeksi
lähetetyt perunat taas olivat olleet paleltuneita ja itäneitä.
Toista viikkoa oli jo hevosiakin ruokittu yksinomaan katto-oljilla, ja
siksipä ne olivatkin sanomattoman laihoja, ja talvinen takku peitti
vielä niiden kylkiä.
Tällaisesta kurjuudesta huolimatta elivät sotilaat ja upseerit aivan
entiseen tapaan; kuten ennenkin kokoontuivat kalpeat, pöhönaamaiset,
repaleiset husaarit iltahuutoon, kävivät leikkauttamassa tukkaansa,
siisteilivät hevosiaan ja varustuksiaan, kiskoivat katosta apetta
hevosilleen ja kävivät kattiloillaan aterialla, vaikkakin he näiltä
aterioilta lähtivät nälkäisinä, laskien leikkiä kurjasta ravinnostaan
ja nälästään. Joutoaikojaan viettivät sotilaat entiseen tapaan:
nuotioita sytytettiin, ja alastomat sotilaat paistattivat itseään
niiden ympärillä, toiset tupakoivat, toiset valitsivat paraat
itäneistä, nahkeista perunoista ja paistoivat niitä nuotiossa,
kertoeltiin ja kuunneltiin juttuja Potjemkinin ja Suvorovin sotaretkien
ajoilta tai Aljoshaveijarista tai Mikolka nimisestä papin rengistä.
Upseerit asuivat kaksin, kolmin katottomissa hökkeleissä. Vanhemmilla
oli hommaa perunain ja olkien hankinnassa, yleensä muonan hankinnassa,
nuoremmat taas viettivät aikaansa entiseen tapaan: toiset löivät
korttia (rahoja oli viljalti, vaikka muonasta olikin puute), toiset
taas huvitteleivat viattomilla leikeillä -- rengas- ja sauvaleikeillä.
Asian kulusta puhuttiin vähän, osaksi sentähden, ettei mitään
asiallista tietty, osaksi senkin tähden, että hämärästi aavisteltiin
asiain olevan hullusti.
Rostof asui yhä vielä Denisovin kanssa, ja loman jälkeen olivat heidän
välinsä käyneet entistään sydämellisimmiksi. Denisof ei koskaan
puhellut Rostovin omaisista, mutta Rostof tunsi, että päällikön
ystävyyteen oli osansa hänen rakkaudellaan Natashaan. Hellävaroen näkyi
päällikkö lähettävän suojattiaan vaaranpaikkoihin, säästelevän näkyi,
ja aina kun eskadroona palasi kahakasta ja suojatti palasi terveenä ja
vahingoittumattomana, niin ilomielin hänet päällikkö syliinsä sulki.
Eräällä muonanhankintaretkellään tapasi Rostof hävitetyssä, autiossa
kylässä puolalaisen vanhuksen ja tämän tyttären rintalapsineen. Kaikki
olivat he miltei alastomat, nälän nujertamat. Jalan he eivät jaksaneet
kulkea, ja hevosmatkaan heillä ei ollut varoja. Rostof toi heidät
leiripaikalle, sijoitti heidät omaan asuntoonsa ja ruokki ja hoiteli
siksi kunnes ukko toipui. Kerran eräs Rostovin tovereista, puhuessaan
naisista, alkoi ivailla Rostovia, miten tämä on muita sukkelampi, ja
lisäsi, ettei suinkaan olisi synti, vaikka Rostof tutustuttaisi
toverinsakin pelastamaansa sievään puolattareen. Rostof piti leikin
totena, kiivastui ja sätti toverinsa pataluhaksi, niin että Denisof
vaivoin sai toverukset sopimaan kaksintaistelutta. Kun upseeri oli
poistunut, ja Denisof, jolla itselläänkään ei ollut selvillä Rostovin
ja puolattaren välit, alkoi nuhdella suojattiaan liiallisesta
kiivaudesta, sanoi Rostof hänelle:
-- Miten saatat luulla... Pidän hänestä kuin sisarestani, enkä saata
kuvailla, miten loukkaannuin ... sillä ... tiedäthän, oli aivan kuin...
Denisof löi ystäväänsä olalle ja alkoi kiivaasti astua pitkin huonetta,
kuten hänellä oli tapana tehdä mielenliikutusten hetkinä.
-- Ah, sitä hullua Rostovilaista rotua, -- hän virkkoi, ja Rostof
huomasi kyynelten helyvän päällikkönsä silmissä.