Vaeltajatar rauhoittui ja päästyään taas puhumisen alkuun, hän kertoi
kauvan isä Amfilohiasta, joka oli elämältään niin pyhä, että hänen
kätensä tuoksuivat suitsutussavulta, ja siitä, miten hänen
munkkituttavansa hänen viime Kievin matkallaan olivat antaneet hänelle
luolien avaimet, ja miten hän, otettuaan mukaansa korppuja, kaksi
vuorokautta oli viettänyt luolissa pyhimysten seurassa. "Rukoilen ja
luen hiukan yhdelle ja lähden toisen luo. Nukahdan ja taas käyn
suutelemaan pyhän kuvaa; ja sellainen on, äitiseni, hiljaisuus,
sellainen armon runsaus, ettei Jumalan päivän valkeuteen mieli
teekkään."
Pierre kuunteli häntä tarkkaavana ja vakavana. Ruhtinas Andrei läksi
huoneesta. Ja hänen jälkiinsä lähti ruhtinatar Maria viemään Pierreä
vierashuoneeseen, jätettyään Jumalan ihmiset teetä juomaan.
-- Te olette oikein hyvä, -- sanoi hän Pierrelle.
-- Ah, en tosiaankaan aikonut häntä loukata, ymmärrän niin hyvin ja
pidän arvossa tällaisia tunteita.
Ruhtinatar Maria katsahti häneen ääneti ja hymyili hellästi.
-- Olenhan tuntenut teidät jo kauvan ja rakastan teitä kuin veljeä, --
hän sanoi. -- Miten löysitte Andrein? -- kysyi hän kiireesti, antamatta
hänelle aikaa sanoa mitään vastaukseksi hänen hempeille sanoilleen. --
Veljestäni olen kovin huolissani. Hänen terveytensä oli talvella
parempi, mutta viime keväänä aukeni haava, ja lääkäri sanoi, että hänen
pitäisi lähteä parannukselle. Ja siveelliseltäkin kannalta pelkään
hänen tähtensä. Hän ei ole sitä luontoa kuin me naiset, jotta
kerrassaan kärsisi ja itkisi loppuun surunsa. Hän kantaa sitä
sydämessään. Tänään on hän iloinen ja vilkas; mutta siihen on syynä
teidän tulonne. Harvoin on hän sellainen. Jospa te voisitte saada hänet
lähtemään ulkomaille! Hän tarvitsee tointa, tämä yksitoikkoinen,
hiljainen elämä hänet tappaa. Muut eivät huomaa, mutta minä näen.
Kymmenettä käydessä palvelijat kiiruhtivat kuistille kuultuaan vanhan
ruhtinaan ajoneuvojen tiu'ut. Ruhtinas Andrei ja Pierre menivät myös
portaille.
-- Kuka tuo on? -- kysyi vanha ruhtinas, astuessaan vaunuista ja
huomattuaan Pierren.
-- Kah! Terve tuloa! Suutele, -- sanoi hän havaittuaan nuoren miehen
tuttavaksi.
Vanha ruhtinas oli hyvällä päällä ja oli ystävällinen Pierrelle.
Palattuaan vähän ennen illallista takaisin isän työhuoneeseen tapasi
ruhtinas Andrei vanhan ruhtinaan ja Pierren kiivaassa riidassa. Pierre
todisteli, että tulee aika, jolloin ei enää ole sotia. Vanha ruhtinas
väitti vastaan virnistellen, mutta ei suuttunut.
-- Laske veri suonista ja kaada vettä sijaan, silloin ei tule sotia.
Akkain loruja, akkain loruja, -- jutteli hän, mutta taputteli siitä
huolimatta Pierreä ystävällisesti olalle ja meni sitten pöydän luo,
jonka ääressä ruhtinas Andrei, joka nähtävästi ei tahtonut sekaantua
keskusteluun, selaili isän kaupungista tuomia papereita. Vanha ruhtinas
tuli hänen luokseen ja rupesi puhumaan asioista.
-- Aateliston puhemies, Rostof kreivi, ei ollut hankkinut puoliakaan
väestään. Tuli kaupunkiin, kutsuu päivällisille, -- minä annoin hänelle
sellaiset päivälliset... Mutta tarkastappas tätä... No, veli, -- sanoi
ruhtinas Nikolai Andrejevitsh poikaansa kääntyen ja taputtaa
läikytellen Pierreä olalle, kelpo poika, tämä ystäväsi, pidän hänestä!
Ärsyttää minua. Toinen puhuu viisaita puheita, mutta eipäs haluta
kuunnella; hän jaarittelee ja ärsyttelee minua, vanhusta. No, menkää,
menkää, -- hän sanoi, ehkä tulen istumaan iltaspöytäänne. Sitten taas
riitelemme. Koeta mieltyä tölherööni, ruhtinatar Mariaan, -- huusi hän
vielä ovesta Pierrelle.
Vasta nyt, oleskellessaan Lisijagorissa, huomasi Pierre, miten luja ja
suloinen oli hänen ja ruhtinas Andrein välinen ystävyyssuhde. Eikä tämä
ystävyyden sulous ilmennyt ainoastaan heidän keskinäisissä väleissään,
se ilmeni hänen suhteissaan kaikkiin ruhtinas Andrein omaisiin ja
kotiväkeen. Pierre tunsi olevansa ensi näkemällä vanha ystävä vanhan,
juron kreivin ja kainon, arastelevan ruhtinattaren kanssa, vaikka hän
tuskin heitä tunsikaan. Kaikki he häntä rakastivat. Ei ainoastaan
ruhtinatar Maria, jonka Pierren lempeys pyhiinvaeltajattaria kohtaan
oli suostuttanut, katsellut häntä loistavin silmin, pieni, vuoden vanha
ruhtinas Nikolaikin, kuten häntä kutsui isoisä, hymyili hänelle ja tuli
hänen syliinsä. Mihail Ivanovitsh ja neiti Bourienne katselivat häntä
iloisesti hymyillen, kun hän puheli vanhan ruhtinaan kanssa.
Vanha ruhtinas ilmestyi illalliselle: nähtävästi johtui tämä Pierren
vierailusta. Kaksi päivää viipyi Pierre Lisijagorissa, ja koko tämän
ajan oli vanha ruhtinas hänelle erinomaisen ystävällinen ja kehoitteli
toistenkin tulemaan.
Kun Pierre oli lähtenyt, kokoontuivat kaikki perheen jäsenet ja
alkoivat häntä arvostella, kuten aina on tavallista, kun talossa on
käynyt uusi vieras. Mutta harvinaista tällaisille tilaisuuksille oli
se, että kaikki puhuivat vieraasta pelkkää hyvää.