Illalla istuivat ruhtinas Andrei ja Pierre vaunuihin ja läksivät
Lisijagoriin. Ruhtinas Andrei katseli Pierreen ja katkaisi tuon
tuostakin äänettömyyden puheillaan, jotka ilmaisivat hänen olevan
hyvällä päällä.
Hän jutteli, peltoja osoittaen, taloutensa saattamisesta täyteen
kuntoon.
Pierre oli synkkä ja vaiti, vastaillen lyhyeen, ja näytti vaipuneen
mietiskelyihinsä.
Pierre ajatteli, että ruhtinas Andrei on onneton, että hän on
erehdysten vallassa, ei tunne totista valoa, ja että hänen, Pierren,
pitäisi tulla hänelle avuksi, vahvistaa ja nostaa häntä. Mutta juuri
kuin Pierre mietti, miten ja mistä hän alkaisi puhua, hän tunsi
sydämessään, että ruhtinas Andrei yhdellä sanalla, yhdellä tosiolla
kukistaa koko hänen oppinsa ja hän pelkäsi alkaa, pelkäsi panna rakasta
pyhäkköään alttiiksi mahdolliselle pilkalle.
-- Ei, miksikäs niin ajattelette, -- alkoi Pierre äkkiä, painaen päänsä
alas, jolloin hän muistutti puskevaa härkää, -- miksi ajattelette niin?
Teidän ei pidä niin ajatella.
-- Mitäs minä ajattelen? -- kysyi ruhtinas Andrei ihmeissään.
-- Elämää, ihmisen tarkoitusperää. Se on mahdotonta. Ajattelin samoin
ja minut pelasti, tiedättekö mikä? Vapaamuurarius. Ei, älkää hymyilkö.
Vapaamuurarius ei ole uskonnollinen ja juhlamenoja noudattava lahko,
kuten minäkin ennen ajattelin, vapaamuurarius on parhaiden, ikuisten
inhimillisten puolten paras ja ainoa ilmaisumuoto.
Ja hän alkoi juurta jaksain selvittää ruhtinas Andreille
vapaamuurariutta sellaisena kuin hän sen käsitti. Hän sanoi, että
vapaamuurarius on kristillinen oppi, joka vapauttaa maallisista ja
uskonnollisista ikeistä; yhdenvertaisuuden, veljeyden ja rakkauden
oppi.
Ainoastaan meidän pyhällä veljeskunnallamme on todellinen merkitys
elämässä; kaikki muu on unta, -- puheli Pierre. -- Käsitätte, ystäväni,
että tämän liiton ulkopuolella on kaikki täynnä valhetta ja vääryyttä,
ja olen kanssanne yhtä mieltä siinä, että viisaalle ja hyvälle
ihmiselle ei muuta tehtäväksi jää, kuin teidän tapaanne elää elämänsä
loppuun, koettamalla olla muita häiritsemättä. Mutta omistakaa meidän
perusvakaumuksemme, liittykää meidän veljeskuntaamme, antautukaa meille
ja sallikaa itseänne opastettaa, ja heti tunnette, kuten minäkin
tunsin, itsenne osaksi siitä suunnattomasta ketjusta, joka on
näkymätön, ja jonka alku piilee taivaissa, -- Pierre puheli.
Ruhtinas Andrei oli vaiti ja kuunteli eteensä tuijottaen Pierren
puhetta. Jonkun kerran kysyi hän toistamiseen Pierreltä sellaisia
sanoja, joita ei vaunun pyöräin kolinalta eroittanut. Ruhtinas
Andrein silmistä välähtelevästä erityisestä loisteesta ja hänen
hiljaisuudestaan huomasi Pierre, etteivät sanansa olleet turhia, ettei
ruhtinas Andrei keskeytä häntä eikä liioin ilvehdi hänen puheilleen.
He saapuivat tulvivalle joelle, jonka yli heidän oli mentävä lautalla.
Sillä aikaa kun hevosia ja vaunuja sijoiteltiin lautalle, olivat hekin
tulleet lautalle.
Ruhtinas Andrei, nojaten kyynärpäitään kaidepuuhun, katseli vaiti ollen
laskevan auringon valaisemaa välkkyvää vuota.
No, mitä ajattelette tästä? -- kysyi Pierre. -- Miksi olette vaiti?
-- Mitäkö ajattelen? kuuntelen sinua. Onhan se niin, -- virkkoi
ruhtinas Andrei. -- Mutta sinä sanot: liity veljeskuntaamme ja me
sinulle osoitamme elämän päämäärän ja ihmisen tarkoitusperän ja
maailmaa hallitsevat lait. Mutta keitä olemme me -- ihmiset? Miksi
tiedätte te kaikki? Miksi en minä yksin näe, mitä te näette? Te näette
maan päällä hyvyyden ja totuuden valtakunnan, mutta en minä sitä näe.
Pierre keskeytti hänet.
-- Uskotteko tulevaan elämään? -- hän kysyi.
-- Tulevaan elämään? -- toisti ruhtinas Andrei, mutta Pierre ei antanut
hänen vastata ja otaksui tämän toistamisen kielloksi, sitä suuremmalla
syyllä, kun hän tiesi ruhtinas Andrein entiset ateistiset mielipiteet.
-- Sanotte, ettette voi havaita hyvyyden ja totuuden valtakuntaa maan
päällä. Minäkään en sitä nähnyt, ja sitä ei saata nähdä, jos pitää
elämäämme ikäänkuin kaiken loppuna. _Maan_ päällä, tämän samaisen maan
päällä näet (Pierre osoitti kenttää), ei ole totuutta; kaikki on
valhetta ja pahuutta -- mutta maailmassa, koko maailmassa on totuuden
valtakunta, ja me olemme nyt maan lapsia, mutta ikuisesti maailman
lapsia. Tunnenhan sielussani, että olen osa tästä suunnattomasta,
sopusointuisesta kokonaisuudesta. Tunnenhan, että olen tässä
lukemattomain olentojen paljoudessa, jossa Jumaluus ilmenee, -- korkein
voima, miten sanoisin, -- että olen rengas, porras alemmista olennoista
ylempiin. Jos näen, jos selvästi näen nämä tikapuut, jotka vievät
kasvista ihmiseen, niin miksikäs oletan, että nämä tikapuut loppuvat
minuun, eivätkä vie yhä kauvemmaksi. Tunnen, etten ainoasti voi olla
häviämättä, niinkuin ei mikään maailmasta häviä, vaan myös, että aina
olen oleva ja aina ollut. Tunnen, että, paitsi minua, yläpuolellani
elää henkiä ja että tässä maailmassa on totuus.
-- Niin, se on Herderin oppia, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta ei
se, rakkahin ystävä, saa minua vakuutetuksi, elämä ja kuolema, kas nepä
vakuuttavat.
-- Se saa vakuutetuksi, kun näet sinulle kalliin olennon, johon olet
sidottu, jolle olet väärin tehnyt ja jolle tahdot hyvittää, (ruhtinas
Andrein ääni vavahti ja hän kääntyi ystävästään) yhtäkkiä joutuvan
kärsimään, kitumaan, ja sitten tuo olento häviää... Miksi? Täytyyhän
saada vastaus! Ja minä luulen, että se on olemassa... Kas tämä saa
vakuutetuksi, tämä on saanut minut vakuutetuksi, -- sanoi ruhtinas
Andrei.
-- No, kyllä, kyllä, puheli Pierre, -- samaahan olen minäkin sanonut!
-- Ei, sanoin vain, että tulevan elämän välttämättömyydestä eivät saa
vakuutetuksi todistelut, vaan se kun käyt elämässä käsi kädessä ihmisen
kanssa, ja äkkiä tuo ihminen häviää _tuonne ei mihinkään_, ja kun itse
pysähdyt sen kuilun reunalle ja katselet sinne. Ja minä olen
katsahtanut.
-- No, entäs sitten! Tiedätte, että on _siellä_ ja että on _joku_.
Siellä on -- tuleva elämä. Joku on -- Jumala.
Ruhtinas Andrei ei vastannut. Vaunut ja hevoset olivat jo aikoja sitten
saatetut toiselle rannalle, hevoset olivat jo valjastetut, ja jo oli
aurinko puoliksi kätkössään, ja iltakylmä kattoi hileillä lätäköt
lauttauspaikan luona, mutta Pierre ja Andrei, lakeijain, kuskien ja
lautturien kummaksi, seisoivat yhä lautalla ja puhelivat.
-- Jos on olemassa Jumala, tuleva elämä, niin on myös totuus, on hyve;
ja ihmisen korkein onni on pyrkimys niitä saavuttamaan. Täytyy elää,
täytyy rakastaa, täytyy uskoa, -- puheli Pierre, -- ettemme elä
ainoastaan tänäpänä tällä maan pallolla, vaan olemme eläneet ja tulemme
elämään ikuisesti, siellä, kaikkeudessa (hän osoitti taivaaseen).
Ruhtinas Andrei seisoi kyynärpäillään lautan kaidepuuhun nojaten ja
Pierreä kuunnellen ja katsoa tuijotti auringon punaista kajastusta
sinervässä vuossa. Pierre vaikeni. Oli aivan hiljaista. Lautta oli
aikoja sitten laskenut rantaan, ja ainoastaan virran juoksun
synnyttämät aallot heikosti loiskien löivät lautan pohjaan. Ruhtinas
Andreista tuntui, kuin olisi aaltojen loiske Pierren sanoihin lisännyt:
"totta, usko niihin."
Ruhtinas Andrei huokasi ja katsahti kirkkain, lapsellisen hellin
katsein Pierren punastuneihin, riemukkaisiin mutta yhä ystävän
etevämmyyttä arasteleviin kasvoihin.
-- Niin, jospa se niin olisi! -- hän sanoi. -- Mennään kuitenkin
istumaan, -- lisäsi ruhtinas Andrei, ja astuessaan lautalta, loi hän
katseensa taivaalle, jonne Pierre oli osoittanut ja ensi kerran
Austerlitzin jälkeen hän näki tuon korkean, iäisen taivaan, jonka oli
nähnyt maatessaan Austerlitzin kentällä; ja jokin kauvan uinaillut,
jokin parempi hänessä löytyvä heräsi äkkiä iloisena ja nuorena hänen
sielussaan. Tämä tunne katosi niin pian kun ruhtinas Andrei palasi taas
totuttuihin elämäntapoihinsa, mutta hän tiesi, että tämä tunne, jota
hän ei taitanut kehittää, eli hänessä. Kohtaus Pierren kanssa oli
ruhtinas Andreille ajankäänteenä, josta alkoi hänen, joskin
ulkonaisesti sama, niin sisällisesti kumminkin uusi elämänsä.