XI.

Palattuaan nyt mitä onnellisimmassa mielentilassa eteläisiltä

maatiloiltaan päätti Pierre käydä tapaamassa ystäväänsä Bolkonskia,

jonka luo jo oli kauvan ollut hankkeissa matkustaa ja jota hän ei ollut

tavannut kahteen vuoteen.

Bogutsharovo sijaitsi laakealla, rumalla alangolla peltojen ja

kuusi- ja koivumetsien ympäröimänä. Herraskartano oli kylän suussa,

joka suorana piiruna lojui kahden puolen valtatietä. Talon edessä oli

hiljan kaivettu, äärillään vettä oleva lammikko, jonka rannoille ei

ruoho edes vielä ollut kerinnyt nousemaan. Talon ympärillä kasvoi

nuorta metsää, siellä täällä jokunen mäntykin.

Rakennuksia oli talossa: luha, väentupa, talli, sauna, kylkirakennus ja

suuri, kivinen päärakennus puoliympyräisine otsamineen, joka sentään

vielä ei ollut valmis. Päärakennuksen ympärille oli istutettu pieniä

puita ja pensaita. Aidat ja portit olivat jykevät ja uuden uutukaiset;

katoksessa oli kaksi ruiskua ja viheriäiseksi maalattu vesitynnyri;

tiet olivat suorat, sillat kaidepuilla varustetut ja vahvat. Kaikki

todisti täsmällisyyttä ja hyvää talouden hoitoa. Kohtaamiltaan talon

miehiltä sai Pierre tietää, että ruhtinas asui pienessä, hiljan

rakennetussa kylkirakennuksessa, aivan lammikon rannalla.

Ruhtinas Andrein vanha hoitaja, Anton, auttoi Pierren vaunuista, sanoi

ruhtinaan olevan kotona ja vei Pierren siistiin, pieneen eteiseen.

Pierreä kummastutti pienen, mutta siistin talon vaatimattomuus

sellaisten loistavien olojen jälkeen, jollaisissa hän viimeksi oli

tavannut ystävänsä Pietarissa. Hän astui kiireesti vielä hongalta

hajahtavaan, kalkkiamattomaan pienoiseen saliin ja tahtoi mennä

etemmäksi, mutta Anton juoksi edeltä varpaisillaan ja koputti ovelle.

-- No, mitä siellä? -- kuului räikeä, vastenmielinen ääni.

-- Vieras, -- vastasi Anton.

-- Pyydä hieman odottamaan, -- ja kuului sysättävän tuolia. Pierre meni

nopein askelin ovelle ja töyttäsi huoneesta tulevaan, synkän näköiseen,

vanhentuneeseen ruhtinas Andreihin, Pierre syleili häntä ja nostettuaan

lasit silmiltään suuteli häntä poskiin ja tarkasteli läheltä.

-- Kas enpä odottanut, tervetullut, -- sanoi ruhtinas Andrei.

Pierre ei puhunut mitään; kummastellen, tuijottavin katsein hän

tarkasteli ystäväänsä. Häntä hämmästytti ruhtinas Andreissa tapahtunut

muutos. Sanat olivat mairittelevia, hänen huulillaan ja kasvoillaan

leikki hymy, mutta katse oli sammunut, kuollut, johon ruhtinas Andrei,

vaikka nähtävästi sitä halusi, ei voinut iloista ja liekehtivää

loistetta lietsoa. Eipä hän juuri ollut laihtunut, kalvistunut,

miehistynyt tämä hänen ystävänsä; mutta tuo katse ja tuo uurre otsalla,

mitkä kertoivat pitkäaikaisesta, yhteen ainoaan asiaan kohdistuneesta

miettimisestä, kummastuttivat ja oudostuttivat Pierreä, kunnes hän

tottui niihin.

Kuten on laita pitkän eron jälkeen kohdattaissa, ei keskustelu voinut

pitkiin aikoihin asettua; he kyselivät ja vastailivat lyhyesti

sellaisistakin asioista, joista tiesivät kauvan tarvitsevan

keskustella. Viimeinkin alkoi keskustelu vähitellen pysähtyä ennen

hätimiten kosketeltuihin seikkoihin: kysymyksiin entisestä elämästä,

tulevaisuuden tuumiin, Pierren matkaan, hänen toimiinsa, sotaan y.m.s.

Aatoksien keskittyminen ja alakuloisuus, jotka Pierre oli huomannut

ruhtinas Andrein katseesta, kuvautuivat vielä voimakkaammin hymyssä,

jota tämä hymyili Pierren puhuessa, varsinkin silloin, kun Pierre

puheli ilon innossa menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Ruhtinas Andrei

näytti tahtoneenkin muttei mitenkään voinut innostua Pierren puheisiin.

Pierre alkoi tuntea, että ruhtinas Andrein kuullen oli sopimatonta

puhua riemusta, haaveista, onnen ja hyvän toiveista. Häntä hävetti

ilmaista kaikkia uusia vapaamuurari-aatteitaan, jotka hänen viime

matkallaan olivat erityisen voimakkaina hänessä uusiutuneet ja

heränneet. Hän puheli varovaisesti ja pelkäsi, että häntä pidetään

naivina; sen ohessa häntä vastustamattomasti halutti pian näyttää

ystävälleen, että hän nyt oli aivan toinen, parempi Pierre kuin

Pietarissa ollessaan.

-- En voi teille sanoa, miten paljon olen siitä ajasta kokenut ja

muuttunut. En itseäni enään tuntisi.

-- Niin, paljon, paljon olemme niistä päivin muuttuneet, -- sanoi

ruhtinas Andrei.

-- No, entäs te? -- Pierre kysäsi, -- mitä suunnitelmia teillä on?

-- Suunnitelmia? -- toisti ruhtinas Andrei pilkallisesti.

-- Minulla suunnitelmia? -- hän kertasi, ikäänkuin olisi ihmetellyt

sellaisen sanan merkitystä. -- Niin, näethän, rakennutan, haluan

tulevana vuonna jo tykkönään muuttaa...

Pierre vaiti ollen herkeämättä katseli Andrein vanhentuneisiin

kasvoihin.

-- Ei, minä kysyn, -- sanoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei keskeytti:

-- Niin, mitäpäs minusta puhetta ... kerrohan sinä, kerro matkastasi,

kaikesta, mitä maatiloillasi olet toimittanut.

Pierre alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt maatiloillaan, parhaampansa

mukaan kumminkin koettaen salata osallisuutensa tehtyihin parannuksiin.

Ruhtinas Andrei ehätti jonkun kerran edeltä sanomaan Pierren ajatuksen,

aivan kuin olisi kaikki, mitä Pierre oli tehnyt, ollut jo kauvan

tunnettu tarina, ja hän kuunteli, ei ainoastaan haluttomasti, vaan

vieläpä kuni häveten Pierren puheita.

Pierren olo ystävänsä seurassa kävi kiusalliseksi, jopa raskaaksikin.

Hän vaikeni.

-- Kuulehan rakkahani, sanoi ruhtinas Andrei, jonka nähtävästi myös oli

raskas ja pulmallinen vieraineen, -- elän täällä näin leirioloissa,

tulin vain katsomaan. Menen tänään taas sisareni luo. Tutustan sinut

heihin. Mutta oletkin, luulen, jo tuttu, -- hän sanoi, nähtävästi vain

kohteliaisuudesta vieraaseen, jonka kanssa hänellä tällä erällä ei

tuntunut olevan mitään yhteistä. -- Lähdemme päivällisen syötyämme.

Mutta nyt kai tahdot katsastaa kartanoani?

He läksivät kartanolle ja käyskentelivät päivällisiin asti,

keskustellen valtiollisista uutisista ja yhteisistä tuttavista, kuten

keskustelevat vain vähän toisiaan tuntevat henkilöt. Vähän vilkkaammin

ja innokkaammin jutteli ruhtinas Andrei sentään rakenteella olevasta

uudesta kartanostaan ja asuinrivistä, mutta siinäkin kesken puhelun,

telineillä oltaessa, kun hän kuvaili Pierrelle rakennuksen asemaa, hän

äkkiä keskeytti:

-- Muuten, eihän siinä ole mitään huvittavaa, menkäämme päivälliselle

ja sitten matkalle.

Päivällistä syötäessä johtui keskustelu Pierren naimiseen.

-- Tulin kovin kummiini, kun kuulin siitä, -- sanoi ruhtinas Andrei.

Pierre karahti punaiseksi, kuten aina tästä asiasta puhuttaessa, ja

sanoi hätäisesti:

-- Joskus juttelen teille, miten tämä kaikki tapahtui. Mutta tietäkää,

että kaikki on ikuisiksi ajoiksi katkennut.

-- Ikuisiksiko? -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Ikuista ei ole mikään.

-- Mutta tiedättehän miten kaikki loppui? Olettehan kuullut

kaksintaistelusta?

-- Kyllä, sinä läpäisit senkin.

-- Eräästä seikasta Jumalaa kiitän, kiitän siitä, etten tappanut sitä

miestä, -- Pierre sanoi.

-- Miksikä? -- virkkoi ruhtinas Andrei. -- Häijyn koiran tappaminen on

hyväkin työ.

-- Ei, ihmisen tappaminen on pahasti, väärin...

-- Miksi väärin? -- toisti ruhtinas Andrei. -- Mikä on oikeata, mikä

väärää, ei ole ihmisten määrättävissä. Ihmiset ovat iät päivät

erehtyneet ja tulevat erehtymään, eivätkä missään enemmän kuin siinä,

mitä katsovat kulloinkin oikeaksi ja vääräksi.

-- Väärää on se, mikä on vahingoksi toiselle ihmiselle, -- sanoi Pierre

hyvillään siitä, että ruhtinas Andrei ensi kerran hänen tulonsa jälkeen

innostui ja alkoi puhua, tahtoen ilmaista kaiken, mikä oli tehnyt hänet

sellaiseksi kuin hän nyt oli.

-- Mutta kuka sinulle on sanonut, mikä on vahingoksi toiselle

ihmiselle? -- kysyi ruhtinas Andrei.

-- Vahingoksi? Vahingoksi? -- Pierre sanoi. -- Kaikki tiedämme, mikä on

vahingoksi itsellemme.

-- Niinpä tiedämme, mutta sitä, mikä on itselleni vahingoksi, en voi

tehdä toisille, -- sanoi ruhtinas Andrei, yhä enemmän innostuen ja

nähtävästi haluten ilmaista Pierrelle uuden maailmankatsomuksensa. Hän

puhui ranskaa. -- _Je ne connais dans la vie que deux maux hien réels:

c'est le remord et la maladie. Il n'est de bien que l'absence de ces

maux_.[26] Elää itseään varten ja välttää vain näitä kahta pahaa: siinä

nykyinen viisauteni.

-- Mutta lähimäisenrakkaus ja uhrautuvaisuus? -- puuttui Pierre

puheesen. -- Ei, en koskaan ole kanssanne yhtä mieltä! Elää vain niin,

ettei tee pahaa, ettei tee kaduttavia tekoja, ei riitä. Minä elin niin,

elin itseäni varten ja turmelin elämäni. Ja vasta nyt, kun elän, tai

ainakin koetan elää (vaatimattomuudesta Pierre korjasi lauseensa)

toisia varten, vasta nyt olen käsittänyt elämäni koko onnen. Ei, en ole

kanssanne yhtä mieltä, ja ettepä tekään niin ajattele kuin puhutte.

Ruhtinas Andrei katseli vaiti ollen Pierreä ja hymyili ilkamoivasti.

-- Kunpa näet sisareni, ruhtinatar Marian. Teistä tulee ystävät, -- hän

sanoi. -- Ehkä olet oikeassa itseesi nähden, -- jatkoi hän hetkisen

kuluttua; -- mutta kukin elää omalla tavallaan: sinä elit itseäsi

varten ja sanoit, että sillä olit turmelemaisillasi elämäsi, mutta että

aloit tuntemaan onnen vasta kun aloit elää muita varten. Minäpä olen

kokenut päinvastaista. Minä olen elänyt kunnian vuoksi. (Sillä mitä on

kunnia? Myöskin rakkautta toisiin, halu tehdä heille jotakin, halu

heidän kiitoksiinsa). Niin, olen elänyt muita varten enkä vain ole

ollut turmelemaisillani elämääni, olen sen hoki turmellut. Ja siitä

saakka, kun aloin elää itseäni varten, olen ollut rauhallisempi.

-- Mutta mitä itselleen elämistä teidän elämänne on? -- kysyi Pierre

innostuen. -- Entä poika, entä sisar, isä?

-- Niin, nehän ovat kaikki samaa _minää_, ne eivät ole toisia, -- sanoi

ruhtinas Andrei, -- mutta muut, lähimäiset, _le prochain_, kuten te

ruhtinatar Marian kanssa niitä nimitätte, nepä ovat hairahduksen ja

pahuuden päälähde. _Le prochain_ ovat ne, sinun kieviläiset

talonpoikasi, joille tahdot tehdä hyvää.

Ja hän katsahti Pierreen pilkallisen härnäävin katsein. Hän nähtävästi

haastoi Pierreä kinastelemaan.

-- Laskette leikkiä, -- puheli Pierre yhä enemmän innostuen. -- Mitä

hairausta ja pahaa voi olla siinä, että halusin (hyvin vähän ja

huonosti täytin), mutta halusin tehdä hyvää ja teinkin jotakin? Mitäpä

pahaa voi olla siinä, että onnettomat ihmiset, talonpoikamme, ihmiset

meidän vertaisemme, jotka kasvavat ja kuolevat käsittämättä Jumalasta

ja oikeudesta muuta kuin juhlamenot ja ja ajattelematta luetut

rukoukset, saavat oppia tulevan elämän, hyvityksen, palkinnon,

lohdutuksen lohdullisia oppeja? Mitä pahaa ja hairahdusta on siinä,

että ihmiset kuolevat avutta tautiin, kun niin helppo on aineellisesti

heitä auttaa, ja minä annan heille lääkkeitä, sairashuoneen, ja

vanhuuden turvan? Ja eikö se ole kouraantuntuva ja epäilemätön hyvä

työ, että talonpoika muijineen, lapsineen, joilla ei ole päivän eikä

yön rauhaa, saa minulta lepo- ja joutoaikaa? ... -- puheli Pierre

hätäisesti ja tapaillen. -- Ja näin tein, joskin huonosti, joskin

vähässä määrässä, mutta jotain toki tein tämän hyväksi, ja te ette

mitenkään saa minua luopumaan vakaumuksesta, että tekemäni on hyvää,

enkä sitäkään usko, että toisin näistä asioista ajattelisitte. Mutta

pääasia, -- jatkoi Pierre, -- minäpä tiedän ja tiedän varmasti, että

nautinto tämän hyvän tekemisestä on ainoa todellinen elämän onni.

-- Niin, jos kysymys asetetaan tälle kannalle, on se toista, -- sanoi

ruhtinas Andrei. -- Minä rakennan taloa, viljelen puutarhaa ja sinä --

perustat sairashuoneita. Kummankin työ voi olla hyvää ajanvietettä.

Mutta mikä on oikeata, mikä hyvää -- jätä se sen arvosteltavaksi, joka

kaikki tietää, mutta älä meidän. No, tahdot riidellä, -- hän lisäsi, --

annappa tulla.

He nousivat pöydästä ja menivät istumaan kuistille.

-- No, riidelkäämme sitten, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Sinä puhut

kouluista, -- jatkoi hän, taivuttaen sormeaan, -- opetuksista ja niin

poispäin, se on, tahdot ohjata tuon, -- hän näytti talonpoikaa, joka

lakki kourassa kulki heidän ohitseen, -- hänen eläimellisestä

tilastaan, ja herättää hänessä siveellisiä tarpeita, mutta minusta

näyttää, että ainoa mahdollinen onni on -- eläimellinen onni, -- ja sen

sinä tahdot häneltä ryöstää. Minä kadehdin häntä ja sinä tahdot tehdä

hänet minuksi, antamatta hänelle minun käytettävissäni olevia elämisen

keinoja. Sitten sanot: on huojennettava hänen työtaakkaansa. Mutta

minun mielestäni ruumiillinen työ on hänelle yhtä välttämätön,

yhtäläinen olemisen ehto, kuin minulle ja sinulle järjen työ. Sinä et

voi olla ajattelematta. Minä panen maata kello 3:n aikaan, ajatukset

täyttävät pääni, enkä voi nukkua, kieriskelen vuoteella aamuun saakka

enkä nuku siksi, että ajattelen, enkä voi olla ajattelematta, kuten ei

hänkään voi olla kyntämättä, niittämättä; muuten menee hän kapakkaan

tai sairastuu, samoin kuin en minä voi kestää hänen hirveätä

ruumiillista työtään, vaan kuolla kuperrun viikon kuluttua, samoin ei

hänkään kestä minun ruumiillista joutilaisuuttani; hän lihoo

suunnattomasti ja kuolee. Kolmanneksi, -- mitäs sinä taas vielä

sanoitkaan? -- Ruhtinas Andrei taivutti kolmannen sormen. -- Ah, niin,

sairashuoneita ja lääkkeitä. Hän saa halvauksen, on kuolemaisillaan,

mutta sinä isket suonta, ja parannat hänet. Hän raatustaa raajarikkona

kymmenen vuotta kaikkien taakkana. Paljon rauhallisempaa ja

yksinkertaisempaa on hänen kuolla. Toisia syntyy, ja onpa niitä

muutenkin paljon. Jospa säälittelisit, että sinulta meni työmies, --

jona minä häntä pidän, mutta rakkaudesta häneen tahdot hänen parantaa.

Mutta ei hän sitä tarvitse. Niin, ja siksi toiseksi, on pelkkää

mielikuvitusta, että lääketiede olisi koskaan ketään parantanut! Tappaa

-- sen tekee! -- hän sanoi, häijyn ilkeästi kasvojaan rypistäen ja

kääntyen Pierrestä.

Ruhtinas Andrei lausuili ajatuksensa niin selvästi ja täsmällisesti,

että selvästi huomasi hänen näitä asioita monasti miettineen, ja hän

puhui mielellään ja vinhaan, kuten ihminen, joka pitkään aikaan ei ole

saanut puhua. Mitä toivottomammaksi hänen arvostelunsa kävivät sitä

elokkaimmiksi kävivät hänen kasvonsa.

-- Ah, se on kauheata, kauheata! -- sanoi Pierre. -- En vain käsittää,

miten on mahdollista niin ajatellen elää. Minullakin oli sellaisia

hetkiä, aivan hiljan, Moskovassa ja matkoilla ollessani, mutta silloin

siihen määrään masennun, etten eläväni tunne, kaikki on minusta

inhottavaa ... etenkin minä itse. Silloin en syö, en peseydy... No,

entäs te?

-- Miksikäs olla peseymättä, se ei ole siistiä, -- sanoi ruhtinas

Andrei. -- Päinvastoin, on koetettava tehdä elämä mahdollisimman

miellyttäväksi. Elän, enkä ole siihen syypää, siispä pitää jotenkuten

paraan mukaan mutta ketään häiritsemättä, elää kuoloon asti.

-- Mutta mikä herättää teissä halua elämään noine ajatuksinenne. Istua

liikkumatta, eikä ryhtyä mihinkään...

-- Elämä ei niinkään jätä rauhaan. Mielelläni olisin mitään tekemättä,

mutta katsos, toiselta puolen täkäläinen aatelisto piti minut

ansiokkaana puhemiehekseen; vaivoin pääsin siitä eroon. He eivät

voineet käsittää, ettei minussa ole sitä, mitä tällaisessa toimessa

tarvitaan, ei ole tuota hyväntahtoista ja huolehtivaa typeryyttä, joka

on välttämätön. Sitten tämä talo, jota piti ryhtyä rakentamaan, jotta

olisi ihmisellä rauhallinen sopukkansa. Nyt vielä nostoväki.

-- Miksi ette palvele armeijassa?

-- Austerlitzin jälkeen! -- sanoi ruhtinas Andrei synkästi. -- Ei,

kiitän nöyrimmästi; olen mielessäni päättänyt, etten Venäjän toimivaan

armeijaan palvelemaan ryhdy. Enkä ryhdy, vaikkapa Bonaparte olisi

tuossa Smolenskin luona ja uhkaisi Lisijagoria, en silloinkaan astu

venäläiseen armeijaan. No, sanoin sen siis sinulle, -- pitkitti

rauhoittavasti ruhtinas Andrei. -- Nyt nostoväessä, isä on 3:nen piirin

ylipäällikkö, ja ainoa keino minulle pelastua palveluksesta on -- olla

hänen palveluksessaan.

-- Siispä te palvelette?

-- Palvelen.

Hän oli hetkisen vaiti.

-- Mutta miksi sitten palvelette?

-- Sanonko sen teille. Isäni on aikakautensa mainioimpia miehiä. Mutta

hän alkaa jo vanheta ja hän on, ei juuri julma, mutta luonteeltaan

liian toimintahaluinen. Hän on kauhea rajattomaan valtaansa tottuneena,

etenkin nyt, kun Hallitsija on antanut tämän vallan kaikille nostoväen

ylipäälliköille. Jos kaksi viikkoa sitten olisin myöhästynyt kaksi

tuntia, olisi hän hirtättänyt pöytäkirjan pitäjän Juhnovissa, -- sanoi

ruhtinas Andrei hymyillen. -- Niinpä palvelenkin sentähden, että paitsi

minulla ei kellään ole vaikutusta isääni, ja pelastan hänet silloin

tällöin teoista, jotka häntä jälkeenpäin kaivelisivat. -- No kas,

siinäpä ollaan!

-- Kyllä, _mais ce n'est pas comme vous l'entendez_,[27] -- jatkoi

ruhtinas Audrei. -- En tutuistakaan hyvää halunnut enkä halua tuolle

pöytäkirjuri roistolle, joka oli varastanut vähäisen saappaita

nostomiehiltä; olisinpa ollut tyytyväinen nähdessäni hänet hirtettynä,

mutta minun oli sääli isää, se on taaskin itseäni.

Ruhtinas Andrei innostui yhä enemmän. Hänen silmänsä loistivat

kuumeentapaisesti hänen koettaessaan todistaa Pierrelle, että hänen

menettelytapansa aina on ollut vapaa lähimäisenrakkaudesta.

-- Vai niin, tahdot vapauttaa talonpojat, -- hän jatkoi. -- Se on

varsin hyvä; mutta ei sinulle (sinä, luullakseni, et ole ketään piessyt

kuoliaaksi etkä lähettänyt Siperiaan) ja vielä vähemmin talonpojille.

Jos heitä lyö, pieksee, lähettää Siperiaan, niin ei se heille, arvelen,

ole sen pahempi. Siperiassa hän viettää samaa naudan elämää, arvet

ruumiissa kasvavat umpeen, ja hän on yhtä onnellinen kuin oli ennenkin.

Mutta talonpoikain vapauttaminen on tarpeellinen niiden ihmisten

tähden, jotka joutuvat siveelliseen rappiotilaan, jotka ovat tehneet

kaduttavia töitä, sitten tukahuttaneet katumuksen tunnon sydämestään ja

raaistuvat sentähden, että saattavat tuomita kuolemaan syylliset ja

syyttömät. Tällaisia ihmisiä säälin ja heidän tähtensä vapauttaisin

talonpojat. Sinä kenties et ole nähnyt, mutta minä olen, miten hyvät

ihmiset, jotka ovat kasvaneet näissä rajattoman vallan synnyttämissä

oloissa, vuosien vieriessä, kun tulevat ärtyisemmiksi, myös tulevat

ankaroiksi, jäykiksi, tietävät sen, mutteivät voi hillitä itseään ja

tulevat yhä vain onnettomammiksi.

-- Ruhtinas Andrei puhui niin lämpimästi ja viehkeästi, että Pierre

tahtomattaankin tuli ajatelleeksi, että Andrei oli saanut aiheen näihin

ajatuksiinsa omasta isästään.

Hän ei vastannut mitään.

-- Niin, näetsen, ketä säälin -- ihmisarvoa, oman tunnon rauhaa ja

puhtautta, mutten heidän selkiään ja otsiaan, jotka, piestäköön ja

lyötäköön heitä miten paljon tahansa, jäävät yhä samoiksi seliksi ja

otsiksi.

-- Ei, ei ja tuhannesti ei, en koskaan ole kanssanne samaa mieltä, --

sanoi Pierre.