Pian vapaamuurarien veljesliittoon yhtymisensä jälkeen lähti Pierre
Kievin kuvernementtiin, missä sijaitsi suurin osa hänen maatiloistaan.
Itse oli hän laatinut suunnitelman uudistuksiksi, joita aikoi toimeen
panna talonpoikainsa tilan parantamiseksi.
Saavuttuaan Kieviin kutsutti Pierre pääkonttooriin kaikki voudit ja
selitteli heille aikomuksiaan ja toiveitaan. Hän ilmoitti heille, että
viipymättä ryhdytään toimenpiteisiin talonpoikain täydelliseksi
vapauttamiseksi maaorjuudesta, ettei toistaiseksi pidä rasittaa
talonpoikia liiallisella työllä, että äidit, joilla on pieniä lapsia,
ovat vapautettavat työstä, että talonpoikia on autettava heidän
hädässään, että talonpoikia on rangaistava ainoastaan neuvoilla ja
varoituksilla, muttei ruumiinrangaistuksilla, että jokaiselle
maatilalle on perustettava kouluja, turvakoteja ja sairaaloita.
Muutamat voudit (heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka
tuskin osasivat lukea ja kirjoittaa) kuuntelivat peloissaan
herransa määräyksiä, sillä he arvelivat nuoren kreivin puheillaan
tarkoittavan, ettei hän ole tyytyväinen heidän hallintoonsa ja rahojen
kavaltamiseensa; toisista taas, ensi pelon hävittyä, tuntuivat Pierren
söpellykset ja uudet, oudot puheet sangen huvittavilta; olipa
sellaisiakin, joista yksinkertaisesti oli hauskaa kuulla herran
puhuvan; mutta viisaimmat heistä, niiden joukossa myös ylivouti, olivat
heti selvillä, miten on meneteltävä herran kanssa, jotta voisivat
toteuttaa omat päämääränsä.
Ylivouti sanoi olevansa sangen myötätuntoinen Pierren aikeille; mutta
huomautti samalla, että näiden parannuksien ohella on yleensä käytävä
käsiksi asioihin, jotka ovat huonossa kunnossa.
Huolimatta kreivi Besuhof vainajan jättämistä suunnattomista
rikkauksista -- Pierrellä sanottiin olleen 500 tuhatta ruplaa vuotuisia
tuloja -- tunsi Pierre itsensä nyt köyhemmäksi kuin silloin, kun hän
kreivi vainajalta sai 10 tuhatta ruplaa vuodessa. Hämärästi oli hän
selvillä seuraavasta menoarviosta: Holhousneuvostolle suoritettiin
kaikista maatiloista yhteensä noin 80 tuhatta ruplaa; Moskovan läheisen
maatilan, Moskovan talon ja ruhtinattaren kunnossapitoon ja elatukseen
kulutettiin noin 30 tuhatta; eläkkeinä maksettiin noin 15 tuhatta,
saman verran hyväntekeväisyyslaitosten hoitoon; kreivitär Helenalle
lähetettiin vuosittain 150 tuhatta; korkoja maksettiin noin 70 tuhatta;
eräs rakenteilla oleva kirkko oli näinä kahtena vuonna vienyt noin 10
tuhatta; loput -- noin 100 tuhatta ruplaa -- hupenivat niin ja näin,
Pierre itsekkään ei tietänyt minne, ja melkein joka vuosi täytyi tehdä
uusia lainoja. Tämän ohella saapui ylivoudilta joka vuosi jos
jonkinlaisia Jobin postia: tulipaloista, kadosta, tehtaiden ja ruukkien
rappeutumisista ja korjausten välttämättömyydestä. Ja näin ollen täytyi
Pierren ensi työkseen -- ryhtyä työhön -- johon hänellä vähimmin oli
taipumusta ja taitoa.
Joka päivä oli Pierre ylivoudin kanssa _toimessa_. Mutta hän tunsi,
etteivät asiat hänen toimintansa johdosta edistyneet hituistakaan. Hän
huomasi, ettei hänen toimintansa lainkaan kohdistunut asiain menoon, ei
lainkaan tarttunut itse asioihin eikä pakoittanut niitä edistymään.
Ylivouti puolestaan esitti kaikki asiat sangen synkillä väreillä,
koettaen Pierrelle vakuuttaa, että velkoja on välttämäti lyhennettävä
ja tätä varten käytettävä maaorjain työtä uusiin yrityksiin. Tähän ei
Pierre suostunut. Hän taas puolestaan vaati, että viipymättä oli
ryhdyttävä talonpoikia vapauttamaan. Ylivouti piti tätä mahdottomana,
ennen kun velka Holhousneuvostolle oli maksettu, ja tahtoi jättää asian
tuleviin aikoihin.
Ylivouti ei pitänyt Pierren hankkeita mahdottomina; hän ehdotti, että
niiden toteuttamiseksi myytäisiin metsiä Kostraman kuvernementistä ja
maita Volgan alajuoksun varsilta ja Krimiläiseltä tilalta. Mutta
ylivoudin puheiden mukaan seuraisi näistä toimenpiteistä niin viljalti
oikeusjuttuja, takavarikkojen, uloshakujen, sopimusten y.m.s.
peruutuksia, että Pierre joutui suunnilta ja vastaili lopulta kaikkiin
voudin ehdotuksiin: "Niin, niin, tehkääkin niin."
Pierreltä puuttui käytännöllinen repäisevä tarmokkuus, jonka avulla hän
välittömästi olisi saattanut ryhtyä toimeen, ja siksipä hän työtä ei
rakastanutkaan, koettelihan vain voutia saada uskomaan, että hän
todella on asioihin syventynyt. Vouti taas viekasteli kreiviä, koettaen
tätä saada uskomaan, että pitää näitä hommia sangen hyödyllisinä
isännälle ja itselleen rasittavina.
Suuressa kaupungissa tapasi Pierre tuttavia; tuntemattomat kiiruhtivat
tutustumaan häneen ja ottivat avosylin vastaan saapuneen pohatan,
kuvernementin rikkaimman tilanhaltijan. Kiusaukset Pierren
helmasyntiin, siihen, jonka hän veljeskuntaan otettaissa oli
tunnustanut suurimmaksi synnikseen, olivat niin voimakkaat, ettei hän
niitä voinut vastustaa. Taas kuluivat kokonaiset päivät, viikot,
kuukaudet yhdessä humussa: oli alituiseen illatsuja, päivällisiä,
suuruksia, tanssiaisia, niin ettei Pierre ehtinyt lainkaan tointua,
kuten oli ollut asiain laita Pietarissakin. Uudesta elämästä, jota
Pierre oli tahtonut alkaa, ei tullutkaan mitään: entinen elämä jatkui,
ainoastaan uudessa ympäristössä.
Veljeskunnan kolmesta elämän ohjeesta tunsi Pierre täydellisesti
unohtaneensa sen, joka määräsi, että jokaisen vapaamuurarin on oltava
siveellisyyden esikuvana, ja seitsemästä hyveestä ei hän itsessään
tuntenut jälkeäkään kahdesta: säädyllisyydestä ja rakkaudesta
kuolemaan. Hän lohdutteli itseään sillä, että oli täyttänyt sen
määräyksen, joka velvoitti toimimaan ihmissuvun tilan parantamiseksi ja
että hänessä olivat muut hyveet sangen kehittyneet: lähimäisen rakkaus
ja etenkin anteliaisuus.
Keväällä 1807 päätti Pierre palata Pietariin. Paluumatkalla aikoi hän
käydä kaikilla maatiloillaan ja tarkastaa, missä mitassa olivat hänen
uudistus- ja parannushommansa, ja missä tilassa oli nyt se kansa, jonka
Jumala oli uskonut hänen huostaansa ja jonka hän aikoi tehdä
onnelliseksi parannuspuuhillaan.
Ylivouti, joka piti kaikkia Pierren hommia melkein mielettömyyksinä,
epäedullisina hänelle itselleen, talonpojille ja vieläpä Pierrelle
itsellekin -- oli mukaantunut isäntänsä tahtoon. Vaikka hän pitikin
talonpoikain vapauttamista mahdottomana, oli hän sentään kaikilla
maatiloilla ryhtynyt rakennuttamaan suuria rakennuksia kouluille,
sairaaloille, turvakodeille ja järjestänyt isännälleen kaikkialla
tuliaisjuhlallisuuksia, ei juhlallisen komeita, joiden tiesi olevan
vastenmielisiä kreiville, vaan tuollaisia uskonnollisen nöyriä,
jumalankuvineen, leivän suolan tarjoiluineen, joiden hänen mielestään
piti vaikuttaa kreiviin ja saattaa hänet harhaan.
Etelän kevät, rauhallinen, nopea matkustaminen wieniläisissä vaunuissa
ja suloinen yksinäisyys vaikuttivat elvyttävästi Pierreen. Maatilat,
joilla hän ei koskaan ollut käynyt, olivat toinen toistaan ihanampia;
kansa näytti kaikkialla hyvinvoivalta ja liikuttavan kiitolliselta
tehtyjen parannusten johdosta. Juhlallisuudet tosin saattoivat Pierren
ymmälle, mutta sisimmässä sydämensä sopukassa tunsi hän sentään riemua
niiden johdosta. Eräällä tilalla tarjosivat talonpojat hänelle leipää
ja suolaa, lahjoittivat hänelle hänen suojeluspyhimyksiensä Pietarin ja
Paavalin kuvat ja pyysivät herransa suostumusta rakentaakseen omalla
kustannuksellaan kirkkoon uuden sivualttarin noiden lahjoittamainsa
suojeluspyhimysten kunniaksi ja rakkauden ja kiitollisuuden merkiksi
isännän tekemistä hyvistä töistä. Toisella tilalla tulivat vaimot
rintalapsineen kiittämään häntä siitä, että oli vapauttanut heidät
raskaasta työstä. Kolmannella tilalla oli vastassa pappi, risti
kädessä, lasten ympäröimänä, joille hän kreivin suosiollisella luvalla
oli opettanut uskontoa ja lukemisen ja kirjoittamisen alkeita. Kaikilla
tiloilla näki hän valmiita ja rakenteilla olevia suuria kivirakennuksia
kouluja, sairaaloita ja turvakoteja varten, jotka pian piti vihittämän
toimintaan. Kaikkialla näyttivät voudit hänelle työlistojaan, joista
kävi selville että veropäiviä oli tuntuvasti entisestään vähennetty, ja
tästä jalosta teosta siniviittaiset talonpojat häntä kävivät
liikuttavin sanoin kiittämässä.
Mutta sitä Pierre ei saanut tietää, että se kylä, missä hänelle
tarjottiin leipää ja suolaa ja missä Pietarille ja Paavalille
rakennettiin alttari, oli vilkas kauppapaikka, missä Pietarin päivänä
oli suuret markkinat, että alttarin rakentamisen olivat kylän rikkaat
talonpojat, samat jotka olivat häntä olleet tervehtimässä, jo aikoja
sitten panneet alulle, että yhdeksän kymmenettä osaa talonpojista eli
surkeassa kurjuudessa. Hän ei tiennyt, että ne imettävät äidit, jotka
hän oli vapauttanut talon töistä, tämän johdosta kodeissaan joutuivat
entistä raskaampaan työhön. Hän ei tietänyt, että pappi, joka risti
kädessä oli ollut häntä vastassa, nylki armotta talonpoikia, eikä
sitäkään, että häntä tervehtimään saapuneet oppilaat olivat jätetyt
papille kyynelsilmin, ja että monet heistä suurilla lahjoilla oli
vapautettu opiskelemasta. Hän ei tietänyt, että hänen suunnitelmansa
mukaan rakennetut kivitalot olivat omain alustalaisten rakentamat,
joille tämän johdosta oli lisätty veropäiviä, ja että veropäiviä oli
vähennetty ainoastaan paperilla. Hän ei tietänyt, että niillä tiloilla,
missä voudit kirjoistaan näyttivät hänen määräämänsä veron vähennyksen
kahteen kolmannekseen entisestä, olikin työvelvollisuutta lisätty
puolella. Ja siksipä olikin Pierre ihastunut tarkastusmatkaansa, ja
uudelleen valtasi hänen sydämensä se ihmisystävällinen tunne, jonka
huumaamana hän oli lähtenyt Pietarista, ja hän kirjoitteli innosta
hehkuvia kirjeitä opettaja-veljelle, kuten hän nimitti suurmestaria.
"Miten helposti saattaa tehdä näin paljon hyvää, miten vähän on siinä
vaivaa", -- ajatteli Pierre, -- "ja miten välinpitämättömiä sentään
olemme!"
Hän oli sydämessään onnellinen hänelle osoitetun kiitollisuuden
johdosta, mutta sitä osoitettaissa hän häpesi. Tämä kiitollisuuden
osoitus pani hänet ajattelemaan, miten _paljon enemmän_ hän saattaisi
tehdä hyvää näille yksinkertaisille, hyville ihmisille.
Ylivouti, joka oli sangen tyhmä ja viekas mies, käsitti täydellisesti
viisaan ja naivin kreivin ajatukset. Hän leikki niillä kuin leluilla ja
kun huomasi, miten hänen järjestämänsä vastaanottajaiset vaikuttivat
kreiviin, alkoi hän päättävämmin esittää ajatuksiaan talonpoikain
vapauttamisen mahdottomuudesta ja erittäinkin sen tarpeettomuudesta,
sillä olivathan hänen mielestään talonpojat muutenkin täysin
onnelliset.
Sydämensä salaisimmissa sopukoissa täytyi Pierrenkin tunnustaa, että
oli vaikeata kuvitella mielessään onnellisempia ihmisiä, ja että heitä
vapaudessa odottivat, Jumala ties, mitkä vaarat; mutta sittenkin hän
pysyi päätöksessään, jonka piti oikeudenmukaisena. Vouti lupasi käyttää
kaikki voimansa kreivin lempiaatteiden toteuttamiseksi, sillä hän
käsitti selvästi, ettei kreivi koskaan voisi tarkastaa hänen toimiaan:
ovatko metsät ja maatilat myödyt mahdollisimman edullisesti, ovatko
velat suoritetut Holhousneuvostolle j.n.e. Ja sitäpaitsi hän oli
varmasti vakuutettu, ettei kreivi luultavasti koskaan edes kysy eikä
saa tietää, miten hänen rakennuttamansa kivitalot seisovat tyhjinä, ja
miten talonpojat vastakin rahassa ja työllä maksavat saman veron kuin
muidenkin tilain talonpojat s.o. niin paljon kuin irti saavat.