Bilibin oli tähän aikaan diplomaattisena virkamiehenä armeijan
pääkortteerissa. Vaikka hän kirjoittikin ranskankielellä, höystäen
kirjeensä ranskalaisilla sukkeluuksilla ja lauseparsilla, niin kuvaili
hän siitä huolimatta sotaretken tapahtumia aito venäläisellä
kursailemattomuudella, paljastaen säälimättä puutteet ja heikkoudet ja
säästämättä tätä tehdessään ivan kirveltävää vitsaa. Hän kirjoitti,
että hänen diplomaattinen _discretion_'insa (vaikeneminen) häntä
vaivaa, ja että hän on onnellinen, kun hänellä ruhtinas Andreissa
on luotettava kirjeenvaihtaja, jolle voi purkaa sappensa,
_ylitsevuotavaisen_ kaiken sen johdosta, mitä armeijassa näkee
tapahtuvan. Kirje oli jo kauvan sitten kirjoitettu, jo ennen
Preussisch-Eylaun taistelua.
"Tiedätte, rakas ruhtinas", -- kirjoittaa Bilibin, -- "etten meidän
loistavain Austerlitzin päiviemme jälkeen enää ole poistunut
pääkortteerista. Olen nyt täydellisesti päässyt sodan makuun, josta
olen ylen onnellinen. Näkemäni näiden kolmen kuukauden aikana tuntuvat
uskomattomilta.
"Alotan _ab ovo_. Kuten tiedätte, on _ihmissuvun vihollinen_ hyökännyt
preussilaisten kimppuun. Preussilaiset ovat meidän uskollisia
liittolaisiamme, jotka ovat meidät pettäneet ainoastaan kolmasti kolmen
vuoden kuluessa. Me olemme heidän puolellaan. Mutta _ihmissuvun
vihollinen_ ei vähääkään välitä meidän kauniista puheistamme, vaan
hyökkää hänelle ominaisella röyhkeän raa'alla tavalla preussilaisten
niskaan, sallimatta heidän lopettaa alkamaansa paraatia, lyö heidät
perinpohjin ja asettuu asumaan Potsdamin palatsiin.
"'Toivon sydämeni pohjasta', -- kirjoittaa Preussin kuningas
Bonapartelle, -- 'että Teidän Majesteettinne ystävällisimmin
otettaisiin vastaan minun palatsissani. Itse olen mahdollisuuden mukaan
koettanut kaikki hyvin päin järjestää tämän toteuttamiseksi. Toivon
tässä onnistuneeni!'
"Preussilaiset kenraalit mairittelevat kilvan ranskalaisia ja luopuvat
aseistaan ensi vaatimuksella. Glogaun linnaväen päällikkö, jolla on
johdossaan 10 tuhannen miehen suuruinen armeija, kysyy Preussin
kuninkaalta, mitä hänen on tehtävä, jos täytyy antautua?... Kaikki tämä
on totta. Sanalla sanoen, me toivoimme voivamme peloittaa heitä
ainoastaan sotavoimaimme mahtavuudella, mutta kävikin niin, että
jouduimme sodan mylläkkään, vieläpä omilla rajoillamme, ja mikä on
tärkeintä, _avec et pour le Roi de Prusse_.[25] Meillä on kaikkea
ylenpalttisesti, meiltä puuttuu ainoastaan eräs pikku seikka, -- ei ole
ylipäällikköä. Kun kävi selväksi, että Austerlitzin taistelun
seuraukset olisivat voineet olla suotuisammatkin, jollei ylipäällikkönä
olisi ollut niin nuori mies, niin alettiin etsiä ylipäällikköä
kahdeksankymmenen vuotiasten kenraalien joukosta, ja Prosorovskin ja
Kamenskin välillä lankesi arpa jälkimäiselle. Kenraali saapuu meidän
luoksemme kuomureessä Suvorovin tapaan, ja hänet otetaan vastaan
avosylin, riemuhuudoin.
"4:nä päivänä saapuu ensimäinen pikalähetti Pietarista. Matkalaukut
kannetaan sotamarsalkan työhuoneeseen. Itse hän tahtoo kaikki tehdä.
Minut kutsutaan auttamaan kirjeiden lajittelussa ja ottamaan haltuuni
meille kuuluvat. Sotamarsalkka katselee meidän työtämme ja odottaa
hänelle osoitettuja kirjeitä. Me etsimme -- mutta niitä ei olekkaan.
Sotamarsalkka alkaa käydä kärsimättömäksi, ryhtyy itse työhön ja löytää
kirjeitä keisarilta kreivi T:lle, ruhtinas V:lle y.m. Hän raivostuu,
purkaa sisuaan koko maailmaa vastaan, avaa kirjeet ja lukee nämä
toisille osoitetut kirjeet. Vai niin minun kanssani menetellään! Minuun
ei luoteta! Minua siis käsketään pitämään silmällä, hyvä, menkää
tiehenne! Ja hän kirjoittaa tuon kuuluisan päiväkäskyn kenraali
Bennigsenille:
"'Olen haavoittunut, en saata ratsastaa, enkä siis myöskään armeijaa
johtaa. Olette vienyt lyödyt joukkonne Pultuskiin: siellä ovat ne nyt
suojatta, muonatta ja polttopuitta, siksi on niitä autettava, ja koska
te eilen itse olette kääntynyt Bukshövdenin puoleen, niin on ajateltava
meidän rajalle peräytymistä, ja on tämä tuuma toteutettava vielä tänä
päivänä.'
"Keisarille hän kirjoitti: 'Alituisesta ratsastamisesta ovat pakarani
vioittuneet, niin etten lainkaan saata ratsastaa enkä johtaa näin
suunnatonta armeijaa, ja siksi olen johdon luovuttanut minun jälkeeni
vanhimmalle kenraalille, kreivi Bukshövdenille, jolle olen myös
lähettänyt koko kanslian tarpeineen, ja olen häntä neuvonut leivän
puutteessa vetäytymään lähemmäs Preussin sydäntä, sillä leipää on
ainoastaan yhdeksi päiväksi ja muutamilla rykmenteillä ei ole
muruakaan, kuten ovat ilmoittaneet divisionan päälliköt Österman ja
Sedmorjetski; talonpojat taas ovat riistetyt putipuhtaiksi; itse jään
parantumaan Ostrolenkan sairashuoneeseen. Myös ilmoitan, että jos
armeija vielä viisitoista päivää sen jälkeen kun tämän kirjeeni
alamaisimmasti olen päivännyt viipyy nykyisellä leiripaikallaan, niin
ei ole keväällä ainoatakaan tervettä miestä koko armeijassa.'
"'Päästäkää vanhus rauhaan, sallikaa hänen jäädä maineettomana
unholaan, sillä hän ei ole voinut täyttää suurta, mainehikasta
tehtävätään, johon oli valittu. Täällä sairashuoneessa odotan teidän
armollisinta suostumustanne, jottei minun tarvitsisi armeijassa
näytellä jonkinlaista _kirjurin_ osaa _ylipäällikön_ osan asemasta.
Kaikki ovat armeijassa mielissään erostani, sillä onhan sokea
poistunut. Sellaisia kuin minä on -- Venäjällä tuhansia.'
"Sotamarsalkka suuttuu keisariin ja rankaisee meitä kaikkia; onhan tämä
loogillista!
"Tällainen on ensimäinen näytös. Seuraavissa näytöksissä käy toiminta
jännittävämmäksi ja naurettavat puolet kohoavat huippuunsa, kuten on
luonnollistakin. Sotamarsalkan poistuttua huomataan, että olemme aivan
vihollisen jaloissa, ja että on mahdoton välttää taistelua. Bukshövden
on iän perusteella ylipäällikkö, mutta Bennigsen on aivan toista
mieltä, sillä hän on osastoineen lähinnä vihollista ja tahtoo koettaa
onneaan taistelussa '_aus eigener Hand_', kuten saksalainen sanoo. Hän
ryhtyykin taisteluun. Näin taisteltiin Pultuskin taistelu, jota
meikäläiset pitävät loistavana voittona, mutta joka minun mielestäni on
jotain aivan toista. Me maallikot olemme yleensä, kuten tiedätte,
huonoja tuomareita voiton tai tappion määrittelemisessä. Meidän
mielestämme on se taistelun hävinnyt, joka jättää tappotantereen, ja
tätä arvostelutapaa käyttämällä olemme hävinneet Pultuskin luona.
Sanalla sanoen, me jätämme taistelutantereen, mutta lähetämme samalla
pikaviestin viemään Pietariin voitonsanomaa, eikä Bennigsen luovuta
ylipäällikkyyttä Bukshövdenille, sillä hän toivoo palkinnoksi
voitostaan tulevansa nimitetyksi ylipäälliköksi. Tänä välihallituksen
aikana alkavat joukkomme sangen mieltäkiinnittävän ja omituisen
liikkeiden sarjan. Tarkoituksenamme ei enää ole vihollisen kaikkoaminen
tai ahdistaminen, kuten alkuperäisesti oli suunniteltu, nyt vältetään
kaikin voimin kenraali Bukshövdeniä, jonka iän perusteella pitäisi
toimia ylipäällikkönä. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi toimitaan
niin voimaperäisesti, että paetessamme poltamme sillat sellaisistakin
joista, joissa ei ole kaalamoita, jotta voisimme nopeammin paeta
vihollista, jona nykyään emme pidä Bonapartea, vaan kenraali
Bukshövdeniä. Kenraali Bukshövden oli vähällä joutua ylivoimaisen
vihollisen saartamaksi erään tällaisen liikkeemme johdosta, jonka
avulla me olimme livahtaneet hänen käsistään. Bukshövden ahdistaa meitä
-- me pakenemme. Heti kun hän saapuu meidän puoliselle joen rannalle,
siirrymme me toiselle rannalle. Viimein saavuttaa vihollisemme,
kenraali Bukshövden, meidät ja hyökkää kimppuumme. Molemmat
kenraalit sydämistyvät. Kenraali Bukshövden vaatii vastustajansa
kaksintaisteluun; kenraali Bennigsen saa kaatuvaistaudin kohtauksen.
Mutta jännittävimmällä hetkellä saapuu voiton viestinviejä Pietarista,
ylipäällikkö on nimitetty, ja ensimäinen vihollinen, Bukshövden, on
voitettu: nyt voimme ajatella toista, Bonapartea. Mutta silloinpa
ilmestyykin meille kolmas vihollinen _oikeauskoinen armeija_, -- joka
kirkuen vaatii leipää, lihaa, korppuja, heiniä, kauroja -- ja ties
Herra mitä! Aitat ovat tyhjät, tiet kululle mahdottomat. Oikeauskoinen
alkaa ryöstää, vieläpä tavalla, josta teillä viime sotaretken ajoilta
ei ole edes aavistusta. Puolet rykmenteistä ovat muodostaneet vapaita
komennuskuntia, jotka kiertelevät seutuja, hävittäen kaikki tulella ja
miekalla. Asukkaat ovat ryöstetyt paljaiksi, sairaalat ovat äärillään,
ja kaikkialla vallitsee nälkä. Rosvosoturit ovat kahdesti käyneet
pääkortteerinkin kimppuun, ja ylipäällikön täytyi hälyttää aseisiin
kokonainen pataljoona, saadakseen rosvot karkoitetuksi. Erään tällaisen
hyökkäyksen aikana vietiin minulta tyhjä matkalaukku ja yönuttu.
Keisari aikoo antaa divisioonan päälliköille oikeuden ammuttaa kaikki
rosvosoturit, mutta pelkäänpä tästä seuraavan, että armeijan toinen osa
surmaa toisen."
Alussa luki ruhtinas Andrei vain silmillään, mutta sitten hän
tahtomattaan (vaikka tiesikin, miten varovaisesti oli uskominen
Bilibinin sanoihin) yhä enemmän innostui. Luettuaan nuo viimeiset
kauheat sanat ruhtinas Andrei rutisti kirjeen ja sinkautti lattialle.
Hän ei kiivastunut kirjeen sisällöstä, häntä harmitti, että tuo hänelle
niin vieras elämä armeijassa saattoi hänen mielensä rauhattomaksi. Hän
sulki silmänsä, hieroi kädellä otsaansa aivan kuin olisi tahtonut
riehtautua irti kirjeen herättämistä mielikuvista ja alkoi kuunnella,
mitä tapahtui lapsenhuoneessa. Yhtäkkiä oli hän oven takaa kuulevinaan
kummallista ääntä. Hän kauhistui; hän pelkäsi, että pojalle kenties oli
tapahtunut jotain sillä aikaa kun hän luki kirjettä. Hän hiipi
varpaillaan lapsenhuoneen ovelle ja avasi sen varovasti.
Ovea avatessaan hän huomasi, että lapsenhoitaja pelästyneen näköisenä
koetti jotakin kätkeä häneltä, ja ettei ruhtinatar Maria enää seisonut
lapsen vuoteen vieressä.
-- Rakas ystävä -- lausui ruhtinatar Maria kuiskaten hänen takanaan, ja
hänestä tuntui sisaren ääni toivottoman valittavalta.
Hänet valtasi aiheeton kauhu, kuten niin usein valtaa ihmisen pitkän
unettomuuden ja mielenjännityksen jälkeen: hänen pisti päähänsä, että
lapsi oli kuollut. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, näytti vahvistavan
hänen arveluaan.
"Kaikki on mennyttä", -- hän ajatteli, ja kylmä hiki nousi hänen
otsalleen! Huumautuneena astui hän vuoteen luo, varmasti vakuutettuna,
että tapaisi sen tyhjänä, ja että lapsenhoitaja häneltä oli kätkenyt
kuolleen lapsen. Hän raoitti uutimia, mutta pitkään aikaan hän ei
voinut eroittaa lasta pelästyneillä, harhailevilla silmillään. Vihdoin
hän sen huomasi: punaposkinen poikanen lojui poikittain vuoteessa.
Hänen päänsä oli kierähtänyt päänaluselta, ja unessa pienokainen
maiskutteli suutaan ja hengitti tasaisesti.
Ruhtinas Andrei riemastui lapsen nähdessään, aivan kuin olisi sen
saanut jälleen kuolemalta. Hän kumartui lapsen puoleen ja koetti
huulillaan, onko lapsella kuumetta. Hienokainen otsa oli kostea; hän
kosketti kädellään lapsen päätä -- hiuksetkin olivat kosteat: niin
voimakkaasti oli lapsi hionnut. Eipä ollutkaan poikanen kuollut,
päinvastoin näytti taudin selkä taittuneen, ja lapsi oli terve. Hän
tahtoi ottaa tuon piskuisen, avuttoman olennon syliinsä, puristaa sitä
rintaansa vastaan, mutta ei hän sentään tohtinut. Hän seisoi
kumarissaan vuoteen yli ja tarkasteli pienokaisen päätä, käsiä ja
peitteen alta näkyviä jalkasia. Jokin kahahti hänen vieressään, ja hän
näki vuoteen verhojen alla jonkinlaisen varjon. Hän ei irroittanut
katsettaan lapsesta, kuuntelihan vain sen tasaista hengitystä. Tumma
varjo oli ruhtinatar Maria, joka hiipien oli tullut vuoteen luo,
nostanut verhot ja pujahtanut niiden alle. Katsettaan kääntämättä oli
ruhtinas Andrei tuntenut sisarensa ja ojensi kätensä häntä kohti. Sisar
puristi hänen kättään.
-- Hän on hionnut, -- sanoi ruhtinas Andrei.
-- Olin juuri tulossa siitä sinulle ilmoittamaan, -- vastasi sisar.
Pienokainen liikahti hieman, hymähti ja hiersi otsaansa päänalukseen.
Ruhtinas Andrei katsahti sisareensa. Verhojen puolihämärässä loistivat
ruhtinatar Marian säteilevät silmät tavallista kirkkaampina. Niissä
kiilui onnenkyyneliä. Ruhtinatar taivistui veljensä puoleen ja suuteli
häntä, pidellen varovasti vuoteen verhoista. Molemmat varoittivat he
toisiaan olemaan hiljaa, seisoivat vielä hetkisen verhojen
puolihämärässä, aivankuin eivät olisi halunneetkaan poistua tästä
sopukastaan, missä he kolmisin olivat eroitettuina koko maailmasta.
Ensin poistui vuoteen äärestä ruhtinas Andrei, selvitellen hiuksiaan
musliiniverhoista.
-- Niin, eihän minulla enää ole muuta jälellä, -- sanoi hän huoahtaen.