Sota syttyi, ja sen verilaineet lähenivät yhä Venäjän rajoja.
Kaikkialla sadateltiin ihmiskunnan vihollista, Bonapartea; maaseudulta
koottiin sotilaita ja rekryyttejä, ja sotanäyttämöltä saapui
ristiriitaisia tietoja, valheellisia, kuten tavallisesti, ja siksipä
niitä erilailla selitettiinkin.
Vanhan ruhtinas Bolkonskin, ruhtinas Andrein ja ruhtinatar Marian
elämässä oli tapahtunut paljon muutoksia sitten vuoden 1805.
Vuonna 1806 oli vanha ruhtinas nimitetty erään maanpuolustuspiirin
ylipäälliköksi. Tällaisia puolustuspiirejä oli perustettu kaikkiaan 8
Venäjän eri kulmille. Näihin aikoihin oli vanha ruhtinas käynyt sangen
raihnaiseksi, erittäinkin sen johdosta, että oli luullut poikansa
kuolleeksi, mutta siitä huolimatta piti hän velvollisuutenaan ryhtyä
ylipäällikön toimeen, johon itse keisari oli hänet nimittänyt. Ja tämä
uudelleen alkava toimeliaisuus herätti hänet uudelleen elämään ja antoi
hänelle uusia voimia. Hän oli alati matkoilla kolmessa hänen piiriinsä
kuuluvassa läänissä, hän oli pikkumaisuuteen saakka tarkka
velvollisuuksiensa täyttämisessä, julmuuteen saakka ankara valtansa
alaisille, ja otti itse selvän pienimmistäkin yksityisseikoista.
Ruhtinatar Maria ei enää käynyt laskuoppi-tunneillaan, mutta pikku
ruhtinas Nikolain (kuten vanha ruhtinas nimitti pojanpoikaansa) ja
imettäjän seurassa kävi hän sentään vielä isänsä työhuoneessa joka
aamu, kun vaan isä sattui olemaan kotosalla. Piskuinen ruhtinas Nikolai
asui imettäjättärensä ja hoitajattarensa Savishnan kanssa äiti
vainajansa suojissa, ja siellä oleskeli ruhtinatar Mariakin suurimman
osan ajastaan ja koetti voimainsa mukaan olla äidin asemassa orpo
rukalle. Neiti Bouriennekin näytti intohimoisesti rakastavan
pienokaista, ja usein täytyi ruhtinatar Marian uhrautuen luovuttaa
pikku _enkeli_ (kuten hän nimitti veljensä poikaa), ystävättärensä
hoidettavaksi, joka sydämestään nautti pojan kanssa leikkiessään.
Lisijagorin kirkon alttarin viereen oli rakennettu kappeli pikku
ruhtinatar vainajan haudalle, ja kappeliin oli pystytetty Italiasta
tuotettu marmorinen enkelin kuva, joka siivet levällään valmistautui
kohoutumaan taivaaseen. Enkelin ylähuuli oli hieman kohollaan, aivan
kuin hymyyn valmiina, ja kerran kun ruhtinas Andrei ja ruhtinatar Maria
palasivat kotiin kappelista, tunnustivat he toisilleen, että enkelin
kasvot heidän mielestään kummasti muistuttavat vainajan kasvoja. Mutta
eräs seikka, josta ruhtinas Andrei ei maininnut edes sisarelleen, oli
vielä kummallisempi: Hän oli enkelin ilmeestä lukevinaan nuo samaiset
lempeän nuhtelevat sanat, jotka olivat olleet vainajan kasvoilla: "Ah,
miksi olette tämän minulle tehneet?"...
Pian ruhtinas Andrein kotiin tulon jälkeen määräsi vanha ruhtinas
poikansa perintö-osaksi Bogutsharovan suuren maatilan, joka sijaitsi 40
virstan matkalla Lisijagorista. Ruhtinas Andrei suostui isän
määräykseen, sillä liittyihän Lisijagoriin hänelle niin ikäviä
muistoja, ja kun hän usein tunsi vaivoin kestävänsä isän luonteen
omituisuuksia ja tarvitsi toipuakseen ennen kaikkea yksinäisyyttä ja
rauhaa, niin järjesti hän elämänsä uudessa kodissaan paraan mukaan,
eikä sieltä usein minnekään poistunutkaan.
Austerlitzin taistelun jälkeen oli ruhtinas Andrei vakavasti päättänyt,
ettei enää milloinkaan ryhtyisi sotapalvelukseen; ja kun sota taas
syttyi, ja kaikkien oli lähdettävä osastoihinsa, niin ryhtyi hän isänsä
piirissä nostoväkeä kokoamaan, siten välttääkseen vakinaisen
palveluksen. Ja niinpä kävi, että isä ja poika niin sanoaksemme
vaihtoivat osia 1805 vuoden sotaretken jälkeen. Vanha ruhtinas, josta
toimeliaisuus oli tehnyt aivan kuin uuden ihmisen, odotti kaikkea
mahdollista hyvää nyt alkaneelta sotaretkeltä, ruhtinas Andrei taas,
joka ei nyt ollut mukana retkellä, ja joka salaisesti sitä suri
sydämessään, oli menettänyt kaiken toivon.
Helmikuun 26 p:nä 1807 oli vanha ruhtinas matkalla piirissään. Ruhtinas
Andrei taas oli jäänyt Lisijagoriin, kuten tavallisesti isän poissa
ollessa. Pikku Nikolushka oli jo neljättä päivää sairaana. Vanhan
ruhtinaan ajurit palasivat kaupungista ja toivat ruhtinas Andreille
asiakirjoja ja kirjeitä isältä.
Kamaripalvelija lähti viemään kirjeitä nuoren ruhtinaan työhuoneeseen,
mutta kun ei täältä ruhtinasta tavannut, lähti hän ruhtinatar Marian
suojiin; mutta ruhtinas ei ollut täälläkään. Hänelle sanottiin että
ruhtinas oli mennyt lapsenhuoneeseen.
-- Teidän ylhäisyytenne, -- Petrusha on tuonut teille papereita, --
ilmoitti eräs lapsenhoitajattaren apulaisista ruhtinas Andreille, joka
pienellä lapsenjakkaralla istuen, vapisevin käsin, otsa rypyissä,
tipautteli pullosta lääkettä puolillaan vettä olevaan lasiin.
-- Mikä hätänä? -- sanoi ruhtinas Andrei ärtyisästi, hänen kätensä
vavahti varomattomasti, ja lasiin lorahti liian paljon lääkettä. Hän
tyhjensi lasin permannolle ja käski tuomaan uutta vettä. Lapsenhoitajan
apulainen täytti hänen pyyntönsä.
Huoneessa oli lapsen vuode, pari arkkusta, pari nojatuolia, lapsen
pöytä ja pieni tuoli, jolla ruhtinas Andrei istui. Akkunat olivat
verhoilla peitetyt, ja pöydällä paloi kynttilä, jonka eteen, vuoteen
puolelle, oli asetettu sidottu nuottikirja nojalleen, jottei valo
lankeaisi vuoteelle.
-- Ystäväiseni, -- sanoi ruhtinatar Maria vuoteen luota veljelleen, --
viisainta on odottaa ... sittemmin...
-- Olehan, yhä vain tyhmyyksiä, oletpa jo kyllin odottanut, siinä ovat
odottamisesi seuraukset, -- sanoi ruhtinas Andrei kuiskaten, mutta
vimmoissaan, haluten nähtävästi loukata sisartaan.
-- Ystäväiseni, todellakin, älä herätä, hän on vasta juuri nukahtanut,
-- sanoi ruhtinatar rukoilevalla äänellä.
Ruhtinas Andrei nousi seisaalleen ja lähti varpaillaan astumaan
vuodetta kohti, lääkelasi kädessä.
-- Ehkemme sentään herättäisikään? -- hän lausui epäröiden.
-- Miten tahdot, minä arvelen ... mutta tee miten tahdot, -- vastasi
sisar, nähtävästi kainostellen ja häveten, kun hänen mielipiteensä
pääsi voitolle. Hän osoitti veljelleen tyttöä, joka oli ilmoittanut
kamaripalvelijan tulosta.
Toista yötä jo valvoivat veli ja sisar kuumeessa hourivan pienokaisen
vuoteen ääressä. He eivät luottaneet kotilääkäriin ja, odotellessaan
kaupungista noutamaan lähetettyä lääkäriä, he koettivat milloin yhtä,
milloin toista keinoa. Valvomisesta uupuneina ja kiihtyneinä he
moittivat toisiaan ja joutuivat vähä väliä riitaan.
-- Petrushalla on papereita isältänne, -- sanoi tyttö kuiskaten.
Ruhtinas Andrei lähti huoneesta.
-- Paholainen heidät on lähettänyt! -- hän mumisi ja, kuultuaan isänsä
suusanallisesti lähettämät käskyt ja, otettuaan kamaripalvelijalta
paperit ja kirjeen, hän palasi lapsenhuoneeseen.
-- Entä nyt? -- kysyi hän sisareltaan.
-- Yhä ennallaan, odotahan, -- Jumalan nimessä. Karl Ivanitsh aina
sanoo, että uni on paras apu sairaalle, -- kuiskutti ruhtinatar,
huoaten.
Ruhtinas Andrei astui vuoteen luo ja kosketti kädellään pienokaista.
Poikanen hohkui kuumaa.
-- Hiiteen Karl Ivanitshinenne! -- Hän otti lääkelasin ja palasi
vuoteen luo.
-- _André_, älä huoli! -- sanoi ruhtinatar.
Mutta veli katsahti sisareensa ilkeän synkkänä ja taivistui lapsen
puoleen.
-- Annahan hänelle, se on tahtoni, -- hän sanoi. -- Pyydän, anna
hänelle.
Sisar kohautti hartioitaan, mutta otti nöyrästi lasin, kutsui
lapsenhoitajatarta avukseen ja alkoi tuputtaa lapselle lääkettä. Lapsi
huusi läkähtyäkseen. Ruhtinas Andrein kasvot vääntyivät, hän tarttui
päähänsä, lähti huoneesta ja istuutui sohvalle viereiseen huoneeseen.
Hän piti yhä papereita kädessään. Hän avasi konemaisesti kuoret ja
alkoi lukea. Siniselle paperille oli vanha ruhtinas suurella, soikealla
käsialallaan, käyttäen siellä täällä lyhennysmerkkejä, kirjoittanut
seuraavaa:
"Pikalähetti on juuri tuonut minulle sangen hauskan uutisen, jollei
kaikki ole valetta. Bennigsen on muka Eylaun luona lyönyt Buonaparten
perinpohjin. Pietarissa riemuitaan, ja armeijaan on lähetetty
suunnattomasti palkintoja. Onnittelen -- vaikka hän onkin saksalainen.
En käsitä, mitä ajattelee Kortshevon päällikkö, joku Handrikof; yhä
vielä ei kuulu lisäväkeä eikä muonaa häneltä. Lähde heti hänen luokseen
ja sano, että teen hänet päätä lyhemmäksi, jollei viikon kuluttua
kaikki ole saapunut. Preussisch-Eylaun taistelusta on minulle
kirjoittanut Petenjka, hän on ollut mukana, -- kaikki on totta. Kun
eivät sivulliset sekaannu asiaan, niin lyö saksalainenkin Buonaparten.
Kerrotaan hänen pakenevan suin päin. Muista heti lähteä Kortshevoon ja
täytä käskyni!"
Ruhtinas Andrei huoahti ja avasi toisen kuoren. Tämä kaksi arkkia
pitkä, tiuhalla käsialalla kirjoitettu kirje oli Bilibiniltä. Hän
taittoi kirjeen, pisti kuoreen, sitä lukematta, ja luki uudelleen isän
kirjeen, joka päättyi sanoihin: "Muista heti lähteä Kortshevoon ja
täytä käskyni!"
"Ei, suokaa anteeksi, nyt en lähde, ennenkuin poikani toipuu", --
ajatteli ruhtinas Andrei, astui ovelle ja vilkasi lapsenhuoneeseen.
Ruhtinatar Maria seisoi yhä vuoteen ääressä ja tuuditteli hiljalleen
pienokaista.
"Niin, mitä se isä kirjoittaakaan, eihän vain jotain ikävää?" --
muisteli ruhtinas Andrei. -- "Niin, meikäläiset ovat voittaneet
Bonaparten juuri silloin, kun olen poissa armeijasta. Niin, niin yhä
vain laskee minusta pilaa... No, olkoon menneeksi" ... ja hän alkoi
lukea Bilibinin ranskankielellä kirjoittamaa kirjettä. Hän luki, muttei
puoliakaan käsittänyt, lukihan vain, jotta edes hetkeksi irtaantuisi
mietteistään, jotka häntä hellittämättä jo liian kauvan olivat
kauheasti kiusanneet.