Kun Boris ja Anna Pavlovna palasivat yhteiseen piiriin, oli ruhtinas
Hippolyt yleisen huomion esineenä.
Hän kumartui etukenoon nojatuolissaan ja sanoi: _Le Roi de Prusse_[22]
ja tämän sanottuaan hän alkoi nauraa. Kaikki kääntyivät häneen.
-- _Le Roi de Prusse?_ -- kysyi Hippolyt, alkoi taas nauraa ja
painautui sitten vakavan rauhallisena nojatuoliinsa. Anna Pavlovna
ajatteli vielä hetkisen, mutta kun Hippolyt lopullisesti näytti
vaienneen, alkoi hän puhua siitä, miten jumalaton Bonaparte Potsdamissa
oli anastanut Fredrik Suuren miekan.
-- Tämä Fredrik Suuren miekka, jonka minä... -- alkoi Anna Pavlovna,
mutta Hippolyt keskeytti hänet sanomalla:
-- _Le Roi de Prusse_ ... ja vaikeni taas saamattomana, niin pian kun
häneen käännyttiin.
Anna Pavlovna nyrpisti nenäänsä. Mortemart, Hippolytin ystävä, kääntyi
kiivaasti häneen:
-- No, entäs mitä tahdotte sanoa tällä _Roi de Prusse_'llänne?
Hippolyt naurahti, aivan kuin häntä olisi hävettänyt tämä ainainen
nauramisensa.
-- En mitään, enhän minä, tahdoin ainoastaan sanoa... (Hänellä oli
aikomus toistaa eräs Wienissä kuulemansa sanansutkaus ja koko illan oli
hän odottanut sopivaa tilaisuutta). _Je voulais dire seulement, que
nous avons tort de faire la guerre pour le Roi de Prusse_.[23]
Boris hymähti varovaisesti, niin että saattoi luulla hänen hymyilevän
joko pilkallaan tai myöskin sanasutkaukselle. Kaikki alkoivat nauraa.
-- Teidän sanaleikkinne on ilkeä, sangen terävä, mutta väärä, -- sanoi
Anna Pavlovna, häristäen kurttuisella sormellaan. -- Me emme käy sotaa
_pour le Roi de Prusse_, vaan oikeuden periaatteiden tähden. Ah, miten
hän on ilkeä, tuo ruhtinas Hippolyt!
Keskustelu hyrisi kaiken iltaa, ja erittäin innokkaasti puheltiin
valtiollisista uutisista. Lopulla iltaa kiihtyi keskustelu
kuumimmilleen, kun tuli puhe keisarin suomista armon osoituksista.
-- Saihan NN viime vuonna muotokuvalla varustetun nuuskarasian, --
sanoi _l'homme à l'esprit profond_, -- miksei SS voi saada samaa
lahjaa?
-- Suokaa anteeksi, keisarin kuvalla varustettu nuuskarasia on
palkinto, muttei kunnian osoitus -- sanoi valtiomies, -- mieluummin
sanoisin lahja.
-- On ollut ennenkin esimerkkejä, mainitsen vain Schwarzenbergin.
-- Mahdotonta, -- intti eräs toinen.
-- Lyökäämme veikka. Ritarinauha on toista... Kun kaikki olivat
nousseet paikoiltaan lähteäkseen kotiinsa, kääntyi taas Helena, joka
illan kuluessa oli puhunut sangen vähän, Borikseen, pyytäen häntä
mielittelevän käskevästi luokseen tiistaina.
-- Tulonne on välttämätön, -- sanoi Helena hymyillen ja vilkasi Anna
Pavlovnaan, joka myöskin, hymyillen tuota surunvoittoista hymyään, joka
aina liittyi hänen sanoihinsa, kun mainittiin hänen korkean
suojelijattarensa nimi, vahvisti Helenan toivomuksen.
Boriksen puhuessa Preussin armeijan tilasta, oli yhtäkkiä Helenan
päähän pistänyt, että hänen välttämäti täytyi tavata tämä nuori mies
kahden kesken. Hän aivan kuin lupasi tiistaina Borikselle selittää
tämän tapaamisen välttämättömyyden.
Saavuttuaan sitten tiistai-iltana Helenan komeaan vierashuoneeseen, ei
Borikselle selitettykään hänen käyntinsä välttämättömyyttä. Siellä oli
muitakin vieraita, ja kreivitär puheli hänen kanssaan vain ohimennen,
ja vasta kun Boris lähteissään kumartui suutelemaan hänen kättään,
sanoi Helena kuiskaten hänelle kumman vakavana: _Venez demain diner ...
le soir. Il faut que vous veniez... Venez_.[24]
Koko oleskelunsa ajan Pietarissa oli Boris läheinen henkilö kreivitär
Besuhovin talossa.