VI.

Pierren ja Dolohovin jutun annettiin painua, ja huolimatta hallitsijan

silloisesta ankaruudesta kaksintaisteluja kohtaan, ei kumpikaan

taistelija eivätkä heidän sekundanttinsa joutuneet kärsimään. Mutta

tieto kaksintaistelusta, jota Pierren ja hänen vaimonsa välinen

eripuraisuus vahvisti, levisi yleisöön. Pierre, jota oli kohdeltu

halveksuvasti, suojelevasti, silloin kun hän oli avioton poika ja jota

oli imarreltu ja ylistelty silloin kun hän oli ollut Venäjän

keisarikunnan parhaita sulhasmiehiä, kadotti paljon seurapiirien

suosiota naimisiin mentyään, kun tyttärillä ja äideillä ei ollut

häneltä mitään odotettavana, ja näin tapahtui sitä suuremmalla syyllä,

kun hän ei osannut eikä halunnut etsiä seurapiirein mielisuosiota. Nyt

syytettiin häntä yksin siitä, mitä tapahtunut oli, sanottiin että hän

on mustasukkainen viiriöpää, samallaisten verenhimoisten raivon

puuskien vallassa kuin isänsäkin. Ja kun Pierren lähdön jälkeen Helena

palasi Pietariin, ottivat kaikki tuttavat hänet vastaan ilomielin,

vieläpä tavalla, joka vivahti kunnioitukseen, omistaen tämän

kunnioituksensa erityisesti hänen onnettomalle kohtalolleen. Kun

keskustelu kääntyi hänen mieheensä, muuttui Helena arvokkaan

näköiseksi. Tämän vakavan ilmeen merkitystä hän ei tosin käsittänyt,

mutta hänelle ominaisella käytöstavan joustavuudella oli hän sen

itselleen omistanut. Tämä ilme sanoi, että hän oli päättänyt

valittamatta kantaa onnettomuutensa, ja että hänen miehensä oli Jumalan

hänelle lähettämä risti. Avomielisemmin lausui ruhtinas Vasili

mielipiteensä. Hän kohautti hartioitaan, kun tuli puhe Pierrestä, ja

osoittaen otsaansa sanoi:

-- _Un cerveau fêlé -- je le disais toujours_.[13]

-- Minä sanoin edeltäpäin, -- puheli Anna Pavlovna Pierrestä, -- sanoin

silloin jo heti ja ennenkuin muut (hän piti kiinni ensimäisen

oikeudestaan) että hän on mieletön nuorukainen, jonka aikakauden

irstaat aatteet ovat turmelleet. Silloin jo sen sanoin, kun kaikki

hurmaantuivat häneen hänen juuri palattuaan ulkomailta, silloin kun

hän, muistattehan, iltamassa luonani kuvitteli itsestään tulevan jonkin

Maratin. Mitenkäs kävi? Olin jo silloin näitä häitä vastaan ja ennustin

tarkalleen, mitä tapahtuman piti.

Anna Pavlovna järjesteli entiseen tapaan vapaina päivinään

illanviettoja, aivan entisen kaltaisia ja sellaisia, jollaisia vain

hänellä oli kyky toimeenpanna, illanviettoja, joihin ensinnäkin

kokoontui _la crême de la veritable bonne société, la fine fleur de

l'essence intellectuelle de la société de Pétersburg_,[14] kuten itse

Anna Pavlovna sanoi. Paitsi tämän hienostuneen valioseuran kautta,

erkanivat Anna Pavlovnan illatsut muista siinäkin suhteessa, että Anna

Pavlovna joka kerta niissä esitti jonkun uuden, kuuluisan henkilön, ja

ettei missään muualla näkynyt niin silmiinpistävästi ja suuressa

mitassa valtiollisen ilmapuntarin nousu ja lasku, mistä kulloinkin

näkyi Pietarin laillistetun hoviseurapiirin mieliala.

1806 vuoden lopulla, kun jo oli saatu tietää kaikki surulliset

yksityiskohdat Napoleonin voitosta ja Preussin armeijan häviöstä Jenan

ja Auerstädtin luona, ja kun suurin osa Preussin linnoituksista oli

antautunut, kun venäläiset joukot jo olivat marssineet Preussiin ja

Venäjän toinen sota Napoleonia vastaan alkanut, järjesti Anna Pavlovna

taas illanvieton. _La crême de la veritable bonne sociéténa_ olivat

hurmaava ja onneton, miehensä hylkäämä Helena, Mortemart, hurmaava

ruhtinas Hippolyt, joka juuri oli Wienistä palannut, kaksi

valtiomiestä, täti, eräs nuori mies, joka yksinkertaisesti kulki

vierashuoneissa nimellä _un homme de beaucoup de mérite_,[15] eräs

hiljan nimitetty hovineiti äitineen ja muutamat muut vähemmin huomatut

henkilöt.

Henkilö, jolla Anna Pavlovna tänä iltana ensi kerran kestitsi

vieraitaan, oli Boris Drubetskoi, juuri saapunut pikaviestinä Preussin

armeijasta, missä hän oli sangen tärkeän henkilön adjutanttina.

Aste, jota tässä illanvietossa valtiollinen ilmapuntari näytti, oli

tällainen: miten paljon Europan hallitsijat ja sotapäälliköt

yrittänevätkin Bonapartea mairitella tehdäkseen _minulle_ ja yleensä

_meille_ ikävyyksiä ja murheita, niin meidän s.o. venäläisten mielipide

Bonaparten suhteen ei voi muuttua. Me emme herkeä osoittamasta

ajatustemme teeskentelemätöntä kantaa tähän nähden ja voimme vain sanoa

Preussin kuninkaalle ja muille: sitä pahempi teille. _Tu l'as voulu,

George Dandin_,[16] siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Tällainen oli

valtiollisen ilmapuntarin tila Anna Pavlovnan illanvietossa. Kun Boris,

joka piti esitettämän vieraille, astui saliin, oli jo melkein koko

seura koolla, ja keskustelu, Anna Pavlovnan johtamana, käsitteli

venäläisten valtiollisia suhteita Itävaltaan ja sen kanssa solmittavan

liiton toiveita.

Keikarimaiseen adjutantin virkapukuun puettu, miehistynyt, raikas ja

ruusukas Boris astui vapaasti vierashuoneeseen, ja vietiin, kuten tapa

vaati, ensin tervehtimään tätiä ja sitten istumaan yhteiseen piiriin.

Anna Pavlovna salli hänen suudella kuivaa kättään, tutustutti hänet

muutamiin hänelle tuntemattomiin henkilöihin ja määritteli jokaisen

kuiskaten.

-- _Le Prince Hyppolite Kouraguine -- charmant jeune homme. M-r Krouq

chargé d'affaires de Kopenhague -- un esprit profond_, ja

yksinkertaisesti: _M-r Shitoff un homme de beaucoup de mérite_.[17]

Anna Mihailovnan hommain ja varovaiselle luonteelleen ominaisten

kykyjen ja makujen avulla oli Boris kuluneena palveluskautenaan ehtinyt

saavuttamaan sangen edullisen aseman armeijassa. Hän oli sangen

arvokkaan henkilön adjutanttina -- oli ollut sangen tärkeällä asialla

Preussissa, mistä juuri oli palannut pikaviestinä. Hän oli

täydellisesti omaksunut tuon ohjesäännöistä riippumattoman

käskynalaisuuden, joka häntä Olmützissä oli niin miellyttänyt, ja jonka

mukaan vänrikki voi olla verrattomasti korkeammalla kenraalia ja jonka

avulla ei palveluksessa menestyäkseen tarvinnut ponnistuksia, ei

vaivoja, ei urhoollisuutta, eikä järkkymätöntä lujuutta, tarvittiin

vain käyttäytymistaitoa niitä kohtaan, jotka palveluksesta palkitsevat.

-- Usein hän itsekin kummasteli nopeata menestystään ja sitä, miten

eivät toiset voineet sitä ymmärtää. Tämän keksinnön jälkeen koko hänen

elämäntapansa, kaikki suhteensa entisiin tuttuihin, kaikki

tulevaisuuden suunnitelmat, -- tykkönään muuttuivat. Hän ei ollut

varakas, mutta viimeiset rahansa hän käytti ollakseen muita paremmin

puettu; hän kernaammin olisi itseltään riistänyt monta huvia kuin olisi

ajanut huonoissa ajopeleissä tahi näyttäytynyt vanhassa virkapuvussa

Pietarin kaduilla. Hän lähenteli ja etsi tuttavikseen vain itseään

ylempiä ihmisiä, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Hän rakasti

Pietaria ja inhosi Moskovaa. Rostovien talon ja Natashan lapsellisen

rakkauden muistelo oli hänestä vastenmielistä, eikä hän armeijaan

lähtönsä jälkeen ollut kertaakaan käynyt Rostovien talossa. Anna

Pavlovnan vierashuoneessa, missä edellytykset ylenemiseen hänen

mielestään olivat suuret, hän nyt heti käsitti osansa tärkeyden ja

salli Anna Pavlovnan vapaasti tuoda näkyville kaiken, mitä hänessä

saattoi olla mieltäkiinnittävää. Hän tutkisteli tarkkaavasti jokaista

henkilöä ja laski lähentelemisen edut ja mahdollisuudet. Hän istuutui

hänelle osoitetulle paikalle kauniin Helenan viereen ja alkoi kuunnella

yhteistä keskustelua.

-- Wienissä pidetään ehdotetun sopimuksen perusteita siihen määrään

mahdottomina, että liittoa eivät voi aikaan saada meidän

loistavimmatkaan voittomme, ja siellä epäillään keinojakin, joilla me

ne saattaisimme saavuttaa.

Tällainen on Wienin kabinetin alkuperäinen lausunto, -- puhui Tanskan

hovin asiamies.

-- _C'est le doute qui est flatteur_![18] -- sanoi _l'homme à l'esprit

profond_, hienosti hymyillen.

-- _Il faut distinguer entre le cabinet de Vienne et l'Empereur

d'Autriche_; -- sanoi Mortemart. -- _L'Empereur d'Autriche n'a jamais

pu penser à une chose pareille ce n'est que le cabinet qui le dit_.[19]

-- _Eh, mon cher vicomte_, -- sekaantui Anna Pavlovna puheeseen, --

_l'Urope_ (hän lausui erityisenä ranskalaisena hienoutena _l'Urope_

eikä _l'Europe) l'Urope ne sera jamais notre alliée sincère_.[20]

Tämän jälkeen Anna Pavlovna johti keskustelun Preussin kuninkaan

miehuullisuuteen ja lujuuteen siinä tarkoituksessa, että jouduttaisiin

Boriksen asiaan.

Boris kuunteli tarkkaavaisena aina kutakin puhujaa, odotellen vuoroaan,

mutta sillä välin hän ehti jonkun kerran katsahtaa naapuriinsa,

Helena-kaunottareen, joka myös muutamia kertoja kohtasi kauniin, nuoren

adjutantin katseen.

Varsin luonnollista oli, että puhuttaessa Preussin asemasta, Anna

Pavlovna pyysi Boriksen kertomaan matkastaan Glogauhun ja Preussin

sotajoukon tilasta. Boris kertoi kiirehtimättä, puhtaalla ja

säntillisellä ranskan kielellä sangen monta jännittävää yksityisseikkaa

sotajoukoista ja hovista, koko kertomuksensa aikana huolellisesti

välttäen ilmaisemasta omaa mielipidettään kuvaamistaan tapahtumista.

Vähässä ajassa Boris oli voittanut yleisen huomion ja Anna Pavlovna

tunsi, että hänen uutiskestityksensä miellytti kaikkia vieraita. Ennen

muita osoitti Helena huomiota Boriksen kertomukselle. Hän kysyi häneltä

muutamia kertoja matkan yksityiskohtia ja oli nähtävästi hyvin

innostunut preussilaisen armeijan tilasta. Tuskin oli Boris lopettanut,

kun Helena, tapansa mukaan hymyillen kääntyi häneen:

-- _Il faut absolument que vous veniez me voir_[21] -- sanoi hän

sellaisella äänenväreellä, kuin olisi se muutamien painavien

perusteiden vuoksi, joita Boris ei voinut tietää, aivan välttämätöntä.

-- Tiistaina 8 ja 9 välillä. Tuotatte minulle suuren mielihyvän.

Boris lupasi täyttää hänen toivomuksensa ja aikoi ryhtyä hänen kanssaan

keskustelemaan, kun Anna Pavlovna kutsui häntä luokseen sillä

tekosyyllä, että täti muka halusi puhella hänen kanssaan.

-- Tunnettehan hänen miehensä? -- sanoi Anna Pavlovna, sulkien silmänsä

ja surunvoittoisin liikkein osoittaen Helenaa. -- Ah, hän on niin

onneton ja ihastuttava nainen! Älkää vain hänen lähettyvillään puhuko

hänen miehestään, älkää millään muotoa. Se koskisi häneen liian

raskaasti.

Sota ja rauha II · 第 28 / 109 题