Pierren ja Dolohovin jutun annettiin painua, ja huolimatta hallitsijan
silloisesta ankaruudesta kaksintaisteluja kohtaan, ei kumpikaan
taistelija eivätkä heidän sekundanttinsa joutuneet kärsimään. Mutta
tieto kaksintaistelusta, jota Pierren ja hänen vaimonsa välinen
eripuraisuus vahvisti, levisi yleisöön. Pierre, jota oli kohdeltu
halveksuvasti, suojelevasti, silloin kun hän oli avioton poika ja jota
oli imarreltu ja ylistelty silloin kun hän oli ollut Venäjän
keisarikunnan parhaita sulhasmiehiä, kadotti paljon seurapiirien
suosiota naimisiin mentyään, kun tyttärillä ja äideillä ei ollut
häneltä mitään odotettavana, ja näin tapahtui sitä suuremmalla syyllä,
kun hän ei osannut eikä halunnut etsiä seurapiirein mielisuosiota. Nyt
syytettiin häntä yksin siitä, mitä tapahtunut oli, sanottiin että hän
on mustasukkainen viiriöpää, samallaisten verenhimoisten raivon
puuskien vallassa kuin isänsäkin. Ja kun Pierren lähdön jälkeen Helena
palasi Pietariin, ottivat kaikki tuttavat hänet vastaan ilomielin,
vieläpä tavalla, joka vivahti kunnioitukseen, omistaen tämän
kunnioituksensa erityisesti hänen onnettomalle kohtalolleen. Kun
keskustelu kääntyi hänen mieheensä, muuttui Helena arvokkaan
näköiseksi. Tämän vakavan ilmeen merkitystä hän ei tosin käsittänyt,
mutta hänelle ominaisella käytöstavan joustavuudella oli hän sen
itselleen omistanut. Tämä ilme sanoi, että hän oli päättänyt
valittamatta kantaa onnettomuutensa, ja että hänen miehensä oli Jumalan
hänelle lähettämä risti. Avomielisemmin lausui ruhtinas Vasili
mielipiteensä. Hän kohautti hartioitaan, kun tuli puhe Pierrestä, ja
osoittaen otsaansa sanoi:
-- _Un cerveau fêlé -- je le disais toujours_.[13]
-- Minä sanoin edeltäpäin, -- puheli Anna Pavlovna Pierrestä, -- sanoin
silloin jo heti ja ennenkuin muut (hän piti kiinni ensimäisen
oikeudestaan) että hän on mieletön nuorukainen, jonka aikakauden
irstaat aatteet ovat turmelleet. Silloin jo sen sanoin, kun kaikki
hurmaantuivat häneen hänen juuri palattuaan ulkomailta, silloin kun
hän, muistattehan, iltamassa luonani kuvitteli itsestään tulevan jonkin
Maratin. Mitenkäs kävi? Olin jo silloin näitä häitä vastaan ja ennustin
tarkalleen, mitä tapahtuman piti.
Anna Pavlovna järjesteli entiseen tapaan vapaina päivinään
illanviettoja, aivan entisen kaltaisia ja sellaisia, jollaisia vain
hänellä oli kyky toimeenpanna, illanviettoja, joihin ensinnäkin
kokoontui _la crême de la veritable bonne société, la fine fleur de
l'essence intellectuelle de la société de Pétersburg_,[14] kuten itse
Anna Pavlovna sanoi. Paitsi tämän hienostuneen valioseuran kautta,
erkanivat Anna Pavlovnan illatsut muista siinäkin suhteessa, että Anna
Pavlovna joka kerta niissä esitti jonkun uuden, kuuluisan henkilön, ja
ettei missään muualla näkynyt niin silmiinpistävästi ja suuressa
mitassa valtiollisen ilmapuntarin nousu ja lasku, mistä kulloinkin
näkyi Pietarin laillistetun hoviseurapiirin mieliala.
1806 vuoden lopulla, kun jo oli saatu tietää kaikki surulliset
yksityiskohdat Napoleonin voitosta ja Preussin armeijan häviöstä Jenan
ja Auerstädtin luona, ja kun suurin osa Preussin linnoituksista oli
antautunut, kun venäläiset joukot jo olivat marssineet Preussiin ja
Venäjän toinen sota Napoleonia vastaan alkanut, järjesti Anna Pavlovna
taas illanvieton. _La crême de la veritable bonne sociéténa_ olivat
hurmaava ja onneton, miehensä hylkäämä Helena, Mortemart, hurmaava
ruhtinas Hippolyt, joka juuri oli Wienistä palannut, kaksi
valtiomiestä, täti, eräs nuori mies, joka yksinkertaisesti kulki
vierashuoneissa nimellä _un homme de beaucoup de mérite_,[15] eräs
hiljan nimitetty hovineiti äitineen ja muutamat muut vähemmin huomatut
henkilöt.
Henkilö, jolla Anna Pavlovna tänä iltana ensi kerran kestitsi
vieraitaan, oli Boris Drubetskoi, juuri saapunut pikaviestinä Preussin
armeijasta, missä hän oli sangen tärkeän henkilön adjutanttina.
Aste, jota tässä illanvietossa valtiollinen ilmapuntari näytti, oli
tällainen: miten paljon Europan hallitsijat ja sotapäälliköt
yrittänevätkin Bonapartea mairitella tehdäkseen _minulle_ ja yleensä
_meille_ ikävyyksiä ja murheita, niin meidän s.o. venäläisten mielipide
Bonaparten suhteen ei voi muuttua. Me emme herkeä osoittamasta
ajatustemme teeskentelemätöntä kantaa tähän nähden ja voimme vain sanoa
Preussin kuninkaalle ja muille: sitä pahempi teille. _Tu l'as voulu,
George Dandin_,[16] siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Tällainen oli
valtiollisen ilmapuntarin tila Anna Pavlovnan illanvietossa. Kun Boris,
joka piti esitettämän vieraille, astui saliin, oli jo melkein koko
seura koolla, ja keskustelu, Anna Pavlovnan johtamana, käsitteli
venäläisten valtiollisia suhteita Itävaltaan ja sen kanssa solmittavan
liiton toiveita.
Keikarimaiseen adjutantin virkapukuun puettu, miehistynyt, raikas ja
ruusukas Boris astui vapaasti vierashuoneeseen, ja vietiin, kuten tapa
vaati, ensin tervehtimään tätiä ja sitten istumaan yhteiseen piiriin.
Anna Pavlovna salli hänen suudella kuivaa kättään, tutustutti hänet
muutamiin hänelle tuntemattomiin henkilöihin ja määritteli jokaisen
kuiskaten.
-- _Le Prince Hyppolite Kouraguine -- charmant jeune homme. M-r Krouq
chargé d'affaires de Kopenhague -- un esprit profond_, ja
yksinkertaisesti: _M-r Shitoff un homme de beaucoup de mérite_.[17]
Anna Mihailovnan hommain ja varovaiselle luonteelleen ominaisten
kykyjen ja makujen avulla oli Boris kuluneena palveluskautenaan ehtinyt
saavuttamaan sangen edullisen aseman armeijassa. Hän oli sangen
arvokkaan henkilön adjutanttina -- oli ollut sangen tärkeällä asialla
Preussissa, mistä juuri oli palannut pikaviestinä. Hän oli
täydellisesti omaksunut tuon ohjesäännöistä riippumattoman
käskynalaisuuden, joka häntä Olmützissä oli niin miellyttänyt, ja jonka
mukaan vänrikki voi olla verrattomasti korkeammalla kenraalia ja jonka
avulla ei palveluksessa menestyäkseen tarvinnut ponnistuksia, ei
vaivoja, ei urhoollisuutta, eikä järkkymätöntä lujuutta, tarvittiin
vain käyttäytymistaitoa niitä kohtaan, jotka palveluksesta palkitsevat.
-- Usein hän itsekin kummasteli nopeata menestystään ja sitä, miten
eivät toiset voineet sitä ymmärtää. Tämän keksinnön jälkeen koko hänen
elämäntapansa, kaikki suhteensa entisiin tuttuihin, kaikki
tulevaisuuden suunnitelmat, -- tykkönään muuttuivat. Hän ei ollut
varakas, mutta viimeiset rahansa hän käytti ollakseen muita paremmin
puettu; hän kernaammin olisi itseltään riistänyt monta huvia kuin olisi
ajanut huonoissa ajopeleissä tahi näyttäytynyt vanhassa virkapuvussa
Pietarin kaduilla. Hän lähenteli ja etsi tuttavikseen vain itseään
ylempiä ihmisiä, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Hän rakasti
Pietaria ja inhosi Moskovaa. Rostovien talon ja Natashan lapsellisen
rakkauden muistelo oli hänestä vastenmielistä, eikä hän armeijaan
lähtönsä jälkeen ollut kertaakaan käynyt Rostovien talossa. Anna
Pavlovnan vierashuoneessa, missä edellytykset ylenemiseen hänen
mielestään olivat suuret, hän nyt heti käsitti osansa tärkeyden ja
salli Anna Pavlovnan vapaasti tuoda näkyville kaiken, mitä hänessä
saattoi olla mieltäkiinnittävää. Hän tutkisteli tarkkaavasti jokaista
henkilöä ja laski lähentelemisen edut ja mahdollisuudet. Hän istuutui
hänelle osoitetulle paikalle kauniin Helenan viereen ja alkoi kuunnella
yhteistä keskustelua.
-- Wienissä pidetään ehdotetun sopimuksen perusteita siihen määrään
mahdottomina, että liittoa eivät voi aikaan saada meidän
loistavimmatkaan voittomme, ja siellä epäillään keinojakin, joilla me
ne saattaisimme saavuttaa.
Tällainen on Wienin kabinetin alkuperäinen lausunto, -- puhui Tanskan
hovin asiamies.
-- _C'est le doute qui est flatteur_![18] -- sanoi _l'homme à l'esprit
profond_, hienosti hymyillen.
-- _Il faut distinguer entre le cabinet de Vienne et l'Empereur
d'Autriche_; -- sanoi Mortemart. -- _L'Empereur d'Autriche n'a jamais
pu penser à une chose pareille ce n'est que le cabinet qui le dit_.[19]
-- _Eh, mon cher vicomte_, -- sekaantui Anna Pavlovna puheeseen, --
_l'Urope_ (hän lausui erityisenä ranskalaisena hienoutena _l'Urope_
eikä _l'Europe) l'Urope ne sera jamais notre alliée sincère_.[20]
Tämän jälkeen Anna Pavlovna johti keskustelun Preussin kuninkaan
miehuullisuuteen ja lujuuteen siinä tarkoituksessa, että jouduttaisiin
Boriksen asiaan.
Boris kuunteli tarkkaavaisena aina kutakin puhujaa, odotellen vuoroaan,
mutta sillä välin hän ehti jonkun kerran katsahtaa naapuriinsa,
Helena-kaunottareen, joka myös muutamia kertoja kohtasi kauniin, nuoren
adjutantin katseen.
Varsin luonnollista oli, että puhuttaessa Preussin asemasta, Anna
Pavlovna pyysi Boriksen kertomaan matkastaan Glogauhun ja Preussin
sotajoukon tilasta. Boris kertoi kiirehtimättä, puhtaalla ja
säntillisellä ranskan kielellä sangen monta jännittävää yksityisseikkaa
sotajoukoista ja hovista, koko kertomuksensa aikana huolellisesti
välttäen ilmaisemasta omaa mielipidettään kuvaamistaan tapahtumista.
Vähässä ajassa Boris oli voittanut yleisen huomion ja Anna Pavlovna
tunsi, että hänen uutiskestityksensä miellytti kaikkia vieraita. Ennen
muita osoitti Helena huomiota Boriksen kertomukselle. Hän kysyi häneltä
muutamia kertoja matkan yksityiskohtia ja oli nähtävästi hyvin
innostunut preussilaisen armeijan tilasta. Tuskin oli Boris lopettanut,
kun Helena, tapansa mukaan hymyillen kääntyi häneen:
-- _Il faut absolument que vous veniez me voir_[21] -- sanoi hän
sellaisella äänenväreellä, kuin olisi se muutamien painavien
perusteiden vuoksi, joita Boris ei voinut tietää, aivan välttämätöntä.
-- Tiistaina 8 ja 9 välillä. Tuotatte minulle suuren mielihyvän.
Boris lupasi täyttää hänen toivomuksensa ja aikoi ryhtyä hänen kanssaan
keskustelemaan, kun Anna Pavlovna kutsui häntä luokseen sillä
tekosyyllä, että täti muka halusi puhella hänen kanssaan.
-- Tunnettehan hänen miehensä? -- sanoi Anna Pavlovna, sulkien silmänsä
ja surunvoittoisin liikkein osoittaen Helenaa. -- Ah, hän on niin
onneton ja ihastuttava nainen! Älkää vain hänen lähettyvillään puhuko
hänen miehestään, älkää millään muotoa. Se koskisi häneen liian
raskaasti.