IV.

Pian tämän jälkeen saapui pimeään kappeliin Pierreä noutamaan, ei enää

äskeinen ritori, vaan toimitsija Villarski, jonka Pierre tunsi äänestä.

Uusiin kysymyksiin hänen aikeensa lujuudesta Pierre vastasi: "Kyllä,

kyllä, suostun", -- ja kasvot loistavina lapsellisesta hymystä, lihava

rinta avoinna, epätasaisesti ja arasti astellen, toisessa jalassa

saapas, toisessa tohveli, läksi Pierre eteenpäin Villarskin asettama

miekka paljaalla rinnallaan. Huoneesta lähdettiin häntä viemään

käytäviä pitkin, kuljettiin milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, ja

lopulta saatettiin hänet kokoushuoneen ovelle. Villarski yskähti,

hänelle vastattiin vapaamuurarin tavallisilla vasaran koputuksilla, ovi

heidän edessään avautui. Joku kyseli häneltä bassoäänellä (Pierren

silmät olivat yhä peitetyt) kuka hän on, missä ja koska syntynyt?

j.n.e. Sitten alettiin häntä taas viedä jonnekin, silmiä siteestä

päästämättä, ja käydessä puhuttiin hänelle vertauskuvissa hänen

vaelluksensa vaivoista, pyhästä ystävyydestä, iankaikkisesta maailman

Luojasta, miehuullisuudesta, jolla hänen piti kestää vaivat ja vaarat.

Tämän kulun kestäessä Pierre huomasi, että häntä kutsuttiin milloin

_etsijäksi_, milloin _ikävöiväksi_, milloin _vaatijaksi_ ja aina

kolkutettiin eri tavalla vasaroilla tai miekoilla. Kun hänet oli

kuljetettu jonkin esineen luo, hän huomasi, että tapahtui hämminkiä ja

sekaannusta hänen taluttajainsa joukossa. Hän kuuli, miten kuiskaamalla

riideltiin hänen ympärillään, ja miten eräs kiven kovaan intti, että

hänet oli kuljetettava jonkin maton poikki. Tämän jälkeen otettiin

hänen oikea kätensä ja asetettiin jollekin esineelle, vasemmalla

käskettiin hänen kiinnittää harppi vasempaan rintaansa ja käskettiin

hänen, toistamalla toisen lukemat sanat, tehdä uskollisuusvala

veljeskunnan laeille. Sitten sammutettiin kynttilät ja sytytettiin

väkiviinalamppu, kuten Pierre hajusta tunsi, ja sanottiin että hän saa

nähdä pienen valon. Side poistettiin silmiltä, ja Pierre näki kuin

unessa väkiviinaliekin heikossa valossa muutamia ihmisiä, jotka,

samallaiset esiliinat vyöllä kuin ritorillakin, seisoivat hänen

edessään, pitäen koholla hänen rintaansa suunnatuita miekkoja. Heidän

keskellään seisoi mies, yllä valkea, vereen tahriitunut paita. Tämän

nähtyään Pierre rinnoin liikahti eteenpäin, kohti miekkoja, haluten

niihin syöksyä. Mutta miekat väistyivät hänestä, ja heti pantiin taas

side hänen silmilleen.

-- Nyt sinä näit pienen valon, -- sanoi hänelle ääni. Sitten

sytytettiin jälleen kynttilät, sanottiin että hänen täytyi nähdä

täydellinen valo, otettiin taas side silmiltä, ja samalla

toistakymmentä ääntä äkkiä lausui: _sic transit gloria mundi_.[12]

Pierre alkoi vähitellen tointua ja selvemmin nähdä huoneen, jossa hän

oli, ja siinä olevat ihmiset. Pitkän, mustalla peitetyn pöydän ääressä

istui arviolta kaksitoista miestä, kaikki puettuina samallaisiin

pukuihin kuin nekin, jotka Pierre oli ennen nähnyt. Muutamat olivat

hänelle tuttuja Pietarin seurapiireistä. Puheenjohtajan paikalla istui

tuntematon nuori mies erikoinen risti kaulalla. Oikealla istui

italialainen abotti, jonka Pierre kaksi vuotta sitten oli nähnyt Anna

Pavlovnan luona. Vielä oli siellä eräs sangen arvokas, ylhäinen

virkamies ja muuan sveitsiläinen kotiopettaja, joka ennen oli palvellut

Kuragineilla. Kaikki olivat juhlallisen vakavat ja kuuntelivat vaiti

ollen puheenjohtajaa, jolla oli kädessä vasara. Seinään oli tehty

palava tähti, pöydän toisella puolella oli pieni erilaisilla kuvioilla

koristettu matto, toisella oli jokin alttarin tapainen raamattuineen ja

pääkalloineen. Pöydän ympärillä oli 7 suurta kynttiläjalkaa, jotenkin

samallaisia kuin kirkoissa käytetyt. Kaksi veljistä vei Pierren

alttarin luo, asetti hänen jalkansa suorakulmaiseen asentoon ja käski

hänen laskeutua pitkälleen selittäen, että hän täten heittäytyy

temppelin porteille.

-- Hänen pitää ensin saada lapio, -- sanoi kuiskaten muuan veli.

-- Ah! olkaahan, älkää sekoittako, -- sanoi toinen.

Pierre katseli ympärilleen ällistyneillä, lyhytnäköisillä silmillään,

tottelematta käskyä, ja äkkiä valtasi hänet epäilys. "Missä olen? Mitä

teen? Eikö minusta tehdä pilkkaa? Enkö sittemmin häpeä tätä

muistellessani?" Mutta tämä epäilys kesti vain silmänräpäyksen. Pierre

katseli häntä ympäröivien henkilöiden vakavia kasvoja, muisti kaikki,

mitä hän jo oli läpikäynyt ja ymmärsi, ettei puolitiehen voi pysähtyä.

Hän kauhistui epäluuloaan ja saadakseen takaisin entisen hartauden

tunteen laskeutui temppelin ovelle. Ja tosiaan valtasi hänet vielä

entistä voimakkaampi hartauden tunne. Kun hän oli siinä jonkun aikaa

maannut, käskettiin hänen nousta ja puettiin hänen ylleen samallainen

valkea nahkaesiliina kuin oli muillakin, annettiin hänelle lapio käteen

ja kolme paria hansikkaita, ja nyt kääntyi suurmestari häneen.

Suurmestari kehoitti häntä huolehtimaan, ettei mikään tahraisi tämän

esiliinan valkeutta, esiliinan, joka kuvasi lujuutta ja puhtautta,

sitten puhui hän arvoituksenalaisesta lapiosta, jolla hän kehoitti

Pierreä puhdistamaan sydämensä paheista ja suopeasti tasoittamaan

lähimäistensä sydämiä. Ensimäisistä miesten hansikkaista hän sanoi,

ettei Pierre niiden merkitystä voi tietää, vaan on hänen ne

säilytettävä, toisista miesten hansikkaista hän sanoi, että Pierren

piti ne panna käsiinsä kokouksiin ja vihdoin kolmansista, naisten

hansikkaista hän lausui: "Rakas veli, nämäkin naisen hansikkaat

kuuluvat teille. Antakaa ne sille naiselle, jonka paraimmaksi katsotte.

Tällä lahjalla vakuutatte sydämenne puhtautta sille, jonka valitsette

itsellenne ansiokkaaksi muurarittareksi." Ja oltuaan hetken aikaa vaiti

hän lisäsi: -- "Mutta varo, rakas veli, etteivät kaunista nämä

hansikkaat likaisia käsiä". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan näytti

suurmestari Pierren mielestä hämmentyneen. Pierre joutui vielä enemmän

hämilleen, punehtui kyyneliin saakka, niinkuin lapset punehtuvat, alkoi

levottomasti katsella ympärilleen, ja syntyi kiusallinen hiljaisuus.

Tämän hiljaisuuden keskeytti eräs veljistä, joka vieden Pierren

matolle, alkoi vihosta lukea hänelle selityksiä kaikista maton

kuvioista: auringosta, kuusta, vasarasta; lyijyluodista, lapiosta,

möhkäle- ja kuutiokivestä, pylväästä, kolmesta ikkunasta j.n.e. Sitten

määrättiin Pierrelle paikka, näytettiin hänelle veljeskunnan

tuntomerkit, ilmaistiin tunnussana ja käskettiin lopuksi istumaan.

Suurmestari alkoi lukea ohjesääntöjä. Säännöt olivat sangen pitkät,

eikä Pierre ilon, liikutuksen ja häpeän vuoksi kyennyt ymmärtämään mitä

luettiin. Hän tajusi vain viimeiset sanat, jotka painuivat hänen

muistiinsa.

"Pyhäköissämme emme tiedä muita portaita", -- luki suurmestari, --

"paitsi ne, jotka ovat hyveen ja paheen välillä. Varo tekemästä

minkäänlaista erotusta, joka rikkoo yhdenvertaisuuden. Riennä apuun

veljelle kuka hyvänsä hän onkin, ojenna harhailevia, nosta lankeavia

äläkä koskaan haudo pahoja aikeita tai vihaa veljeä kohtaan. Ole nöyrä

ja kohtelias. Herätä jokaisessa sydämessä hyveen tuli. Ja'a onni

lähimäistesi kanssa, älköönkä koskaan kateutta syntykö tästä puhtaasta

nautinnosta. Anna anteeksi vihollisellesi, älä hänelle kosta, paitsi

tietysti hyvää tekemällä. Täytettyäsi näin korkeimman lain, sinä löydät

muinaisen, sinulta hukkaan menneen suuruuden jäljet."

Hän lopetti ja noustuaan syleili ja suuteli Pierreä. Ilon kyyneleet

silmissä katseli Pierre ympärilleen tietämättä, mitä vastaisi onnen

toivotuksiin ja uusille tuttavilleen, jotka hänet ympäröivät. Hän ei

hyväksynyt mitään tuttavuuksia; kaikkia ihmisiä hän piti ainoastaan

veljinään, joiden kera kärsimättömyydestä palaen halusi ryhtyä työhön.

Suurmestari koputti vasaralla, kaikki istuutuivat paikoilleen ja eräs

luki saarnan nöyryyden tarpeellisuudesta.

Suurmestari ehdotti, että täytettäisi viimeinen velvollisuus, ja

arvokas, ylhäinen virkamies, jota kutsuttiin almujen kerääjäksi, alkoi

kiertää veljestä veljeen. Pierreä halutti merkitä almulistalle kaikki

mukanansa olevat rahat, mutta hän pelkäsi osottavansa tällä ylpeyttä ja

kirjoitti vain niin paljon kuin muutkin.

Istunto päättyi ja kotimatkalla näytti Pierrestä kuin olisi hän

palannut joltakin kaukaiselta matkalta, jolla oli viettänyt kymmeniä

vuosia, muuttunut perinpohjin ja luopunut entisistä elämäntavoistaan ja

tottumuksistaan.

Sota ja rauha II · 第 26 / 109 题