III.

Saavuttuaan Pietariin ei Pierre ilmoittanut kenellekään tulostaan eikä

käynyt missään, vaan vietti kaiket päivät lukemalla Tuomas Kempiläistä,

jonka kirjan joku hänen tietämättään oli hänelle toimittanut. Yhden

ainoan seikan Pierre aina käsitti lukiessaan tätä kirjaa; hän käsitti

ennen tuntemattoman nautinnon, minkä tuottaa usko täydellisyyden

saavuttamisen mahdollisuuteen ja veljelliseen toimivaan rakkauteen,

jonka Josef Aleksejevitsh oli sanonut olevan mahdollisen ihmisten

kesken. Viikkoa jälkeen hänen tulonsa astui illalla hänen huoneeseensa

nuori puolalainen kreivi Villarski, jonka Pierre päällisin puolin tunsi

Pietarin seurapiirien ajoilta. Villarski astui sisään yhtä virallisen

ja juhlallisen näköisenä kuin aikoinaan Dolohovin sekundantti ja

sulettuaan oven jälkiinsä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei huoneessa

ollut ketään muita kuin Pierre, kääntyi hän tämän puoleen:

-- Saavuin luoksenne, koska tehtäväkseni on annettu ehdottaa teille

jotakin, kreivi. Veljeskunnassamme hyvin korkeassa asemassa oleva

henkilö on suositellut teitä otettavaksi veljeskuntaan ennen määräaikaa

ja on ehdottanut, että minä toimittaisin teidän asianne. Katson pyhäksi

velvollisuudekseni tämän henkilön tahdon täyttämisen. Tahdotteko minun

toimenpiteisiini alistuen astua vapaamuurarien veljeskuntaan?

Tuon miehen kylmä ja ankara ääni, jonka Pierre oli nähnyt melkein aina

tanssiaisissa miellyttävä hymy huulilla loistavinten naisten seurassa,

hämmästytti Pierreä.

-- Tahdon kyllä, -- Pierre sanoi.

Villarski nyykäytti päätään.

-- Vielä kysymys, kreivi -- hän sanoi, -- kysymys, johon en käske teitä

vastaamaan tulevana vapaamuurarina, vaan kunnon miehenä (galant homme)

varsin vakaasti: oletteko luopunut entisistä vakaumuksistanne,

uskotteko Jumalaan?

Pierre mietti.

-- Kyllä ... kyllä, uskon Jumalaan, -- sanoi hän.

-- Siinä tapauksessa ... -- alotti Villarski, mutta Pierre keskeytti.

-- Kyllä, uskon Jumalaan, -- sanoi hän vielä kerran.

-- Siinä tapauksessa voimme lähteä, -- sanoi Villarski. Vaununi ovat

käytettävinänne.

Koko matkan Villarski oli vaiti. Pierren kysymyksiin, mitä hänen piti

tehdä ja miten vastata, sanoi Villarski vain, että häntä ansiokkaammat

veljet tutkivat häntä, ja että Pierren ei ole muuta tarvis kuin totta

puhua.

Ajettuaan portista suureen taloon, jossa veljeskunnan huoneusto oli, ja

kulettuaan pitkin pimeitä portaita, astuivat he valoisaan, pieneen

eteiseen, missä palvelijain avutta riisuivat turkkinsa. Eteisestä he

menivät toiseen huoneeseen. Jokin kummallisesti puettu mies ilmestyi

ovelle. Mennen miehen luo, sanoi Villarski hänelle jotakin hiljaa

ranskaksi ja meni sitten pienen kaapin luo, jossa Pierre huomasi

pukuja, jollaisia hän ei ennen ollut nähnyt. Otettuaan kaapista liinan

pani Villarski sen Pierren silmille ja solmi taakse kietaisten solmuun

hänen hiuksensa, mikä koski kipeästi. Sitten veti hän hänet luokseen,

suuteli ja, ottaen kädestä, läksi häntä jonnekin taluttamaan. Hiussolmu

koski, Pierre rypisteli kasvojaan tuskasta ja hymyili jotakin häveten.

Hänen suunnattoman suuri ruumiinsa liikkui hapuilevin, aroin askelin

Villarskin jälissä, hänen kätensä roikkuivat rentoina, ja kasvot olivat

samalla kurtuissa ja hymyssä.

Talutettuaan häntä kymmenkunta askelta Villarski pysähtyi.

-- Mitä ikänä teille tapahtuneekin, -- hän sanoi, on teidän se kaikki

miehuullisesti kestettävä, jos vakaasti olette päättänyt liittyä

veljeskuntaamme. (Pierre vastasi vakuuttavasti päätään nyykäyttämällä).

Kun kuulette koputusta ovelta, päästätte siteen silmiltänne, -- lisäsi

Villarski; -- toivotan teille miehuutta ja menestystä. -- Ja

puristettuaan Pierren kättä Villarski lähti huoneesta.

Jäätyään yksikseen jatkoi Pierre yhä hymyilemistään. Pari kertaa

kohautti hän hartioitaan, nosti kätensä siteelle ikäänkuin olisi

tahtonut sen irroittaa, mutta antoi taas käden vaipua. Viisi minuuttia,

mitkä hän vietti side silmillä, tuntui hänestä tunnilta. Hänen kätensä

puutuivat, ja jalkansa herpoutuivat; hänestä tuntui kuin olisi hän

väsynyt. Häntä kuohuttivat mitä moninaisimmat ja erilaisimmat tunteet.

Hän pelkäsi sitäkin, mitä hänelle tapahtuisi ja vielä enemmän hän

pelkäsi, miten voisi olla pelkoaan näyttämättä. Hän oli utelias

tietämään, mitä hänelle tehdään, mitä hänelle paljastetaan; mutta ennen

kaikkea hän iloitsi siitä, että oli tullut hetki, jolloin hän astuu

sille uudistuksen ja reippaan hyveellisen elämän polulle, joista oli

uneksinut siitä asti kun oli tavannut Josef Aleksejevitshin. Ovelta

kuului voimakkaita lyöntejä. Pierre päästi siteen ja katseli

ympärilleen. Huoneessa oli mustaa -- pimeätä; vain yhdessä paikassa

paloi pieni lamppu jonkin valkoisen sisässä. Pierre meni lähemmäksi ja

huomasi lampun olevan mustalla pöydällä, jolla myös oli kirja

levällään. Kirja oli raamattu; valkoinen, missä lamppu paloi, oli

ihmisen pääkallo tyhjine silmäreikineen ja hampaineen. Luettuaan

ensimäiset Evankeliumin sanat: "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan

tykönä", kiersi Pierre pöydän ja huomasi suuren, jollakin täytetyn,

avatun laatikon. Se oli ruumiskirstu, jossa oli luita. Häntä ei

näkemänsä lainkaan kummastuttanut. Haluten astua täysin uuteen elämään,

täysin entisestä eroavaan, hän oli odottanut kaikkea tavatonta, vielä

tavattomampaa kuin se oli, jonka nyt näki. Pääkallo, kirstu, raamattu,

-- hänestä tuntui kuin olisi hän tätä kaikkea odottanut, odottanut

paljon suurempaakin. Koettaen herättää itsessään harrasta liikutusta,

hän katseli ympärilleen. -- "Jumala, kuolema, rakkaus, ihmisten

veljeys", -- puheli hän itsekseen, näillä sanoilla yhdistäen

kuvitteluja jostakin sekavasta, mutta iloisesta. Ovi aukeni, ja joku

astui huoneeseen.

Heikossa valossa, johon Pierre jo kumminkin oli ennättänyt tottua,

astui esille lyhyt mies. Nähtävästi astui mies valosta pimeyteen ja

siksipä hän seisahtui, siirtyi sitten varovasti pöydän luo ja laski

sille pienet, nahkahansikkaiden verhoamat kätensä.

Tällä pienellä miehellä oli yllä valkea nahkaesiliina, joka peitti

hänen rintansa ja osan jalkoja, kaulassa oli hänellä jokin kaulanauhan

tapainen ja kaulanauhan päälle pistäysi korkea, valkea rintaröyhelö,

joka reunusti hänen pitkulaisia, alaalta käsin valaistuja kasvojaan.

-- Miksi tulitte tänne? -- kysyi vastatullut Pierreltä, arvaten tämän

olinpaikan kolinasta. -- Miksikä te, uskomatta valon totuuteen ja

näkemättä valoa, miksi tulitte tänne, mitä meiltä tahdotte?

Viisauttako, hyvettä, valistusta?

Sinä hetkenä kun ovi avautui ja tuntematon mies astui sisälle, tunsi

Pierre pelkoa ja hartautta sen kaltaista, jollaista oli tuntenut

lapsuudessaan, käydessänsä ripillä: hän tiesi olevansa silmästä silmään

elämän tapojensa puolesta vento vieraan, mutta samalla ihmisten

veljeyden perustalla läheisen ihmisen parissa. Pierre siirtyi

katkonaisin henkäyksin ja tykyttävin sydämin ritoria kohti (niin

nimittivät vapaamuurarit veljeä, joka valmisti kokelasta, _etsivää_

kokelasta, astumaan veljeskuntaan). Astuttuaan lähemmä tunsi Pierre

ritorin tutuksi mieheksi, Smoljaninoviksi, mutta hänestä oli loukkaavaa

ajatella, että tulija oli tuttava: tulija oli vain veli ja nuhteeton

opettaja. Pierre ei voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, niin että

ritorin oli pakko toistaa kysymyksensä.

-- Kyllä, mi ... minä ... tahdon uudistua, -- lausui Pierre vaivoin.

-- Hyvä, -- sanoi Smoljaninof ja jatkoi heti: -- Onko teillä käsitystä

keinoista, joilla pyhä järjestömme auttaa teitä päämääränne

saavuttamisessa? ... ritori sanoi tämän tyyneesti ja nopeasti.

-- Minä ... haluan ... opastusta ... apua ... uudistuksessani, -- sanoi

Pierre vapisevin äänin ja ponnistaen, mikä johtui sekä liikutuksesta

että tottumattomuudesta puhua venäjäksi abstraktisista asioista.

-- Mikä käsitys teillä on vapaamuurariudesta?

-- Minun käsitykseni mukaan on vapaamuurarius fraternité ja ihmisten

yhden vertaisuus, johon hyveelliset tarkoitusperät yhtyvät, -- sanoi

Pierre, häveten yhä enemmän sitä, etteivät sanansa vastanneet hetken

juhlallisuutta. -- Minun käsitykseni mukaan...

-- Hyvä, -- sanoi ritori kiireesti, ollen nähtävästi tähän vastaukseen

täysin tyytyväinen. -- Oletteko etsinyt keinoja päämääränne

saavuttamiseen uskonnosta?

-- En, pidin uskontoa vääränä, enkä seurannut sen määräyksiä, -- sanoi

Pierre niin hiljaa, ettei ritori kuullut hänen sanojaan, ja kysyi

sentähden, mitä hän puhuu. -- Olin jumalankieltäjä, -- Pierre vastasi.

-- Etsitte totuutta sen tähden, että elämässänne seuraisitte sen

lakeja; etsitte siis suurta viisautta ja hyviä avuja, niinkö? -- sanoi

ritori hetken vaitiolon jälkeen.

-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.

Ritori rykäsi, pani kätensä ristiin rinnalle ja alkoi puhua:

-- Nyt olen pakoitettu paljastamaan veljesliittomme päätarkoituksen. Ja

jos se sopii teidän tarkoitukseenne, niin hyödytte veljeskuntaamme

liittymällä. Ensimäinen ja suurin tarkoitusperä ja samalla

veljeskuntamme perustus, jolle se on rakennettu ja jota ei mikään

inhimillinen voima saata hävittää, on polvesta polveen säilynyt

perimätieto eräästä tärkeästä salaisuudesta ... muinaisimmilta

vuosisadoilta; se on kulkenut tällä tavoin perintönä aina ensimäisestä

ihmisestä meihin asti, josta salaisuudesta kenties riippuu

ihmissukukunnan kohtalo. Mutta koska tämä salaisuus on sen laatuinen,

ettei kukaan voi sitä tietää ja hyväkseen käyttää, ellei hän

pitkällisen ja uutteran oman itsensä puhdistamisen kautta ole siihen

valmistunut, niin eivät kaikki voi toivoa sitä pian saavuttavansa.

Siksipä on meillä toinen tarkoitus, joka perustuu siihen, että

valmistamme jäseniämme mahdollisuuden mukaan ojentamaan sydämensä,

puhdistamaan ja valistamaan järkensä niillä keinoilla, mitkä meille

perimätietona ovat paljastaneet tämän salaisuuden etsimisessä vaivan

nähneet miehet, ja tämän kautta teemme heidät kykeneviksi tajuamaan

tuota samaista suurta salaisuutta.

Puhdistettuamme ja ojennettuamme omat jäsenemme on kolmantena

pyrintönämme ojentaa myös koko ihmissuku, sille esimerkkiä esittäen

jäsentemme jumalanpelon ja hyveellisyyden muodossa ja näin koetamme

kaikin voimin maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa. Miettikää tätä

ja minä tulen taas luoksenne, -- sanoi hän ja läksi huoneesta.

-- Maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa ... toisti Pierre, ja

hänelle kuvastui tuleva toimintansa tällä elämänuralla. Hän näki

sielunsa silmillä sellaisia ihmisiä, jollainen hän itse oli ollut kaksi

viikkoa sitten, ja hän oli ajatuksissaan pitävinään heille

opettavaista, neuvovaa puhetta. Hän näki syntisiä ja onnettomia

ihmisiä, joita hän auttoi sanoin ja töin; näki sortajia, joilta hän

pelasti heidän uhrinsa. Kolmesta ritorin mainitsemasta tarkoitusperästä

tämä viimeinen -- ihmissuvun parantaminen, oli Pierren sydämelle

erikoisen läheinen. Tuo jonkinlainen tärkeä salaisuus, josta ritori oli

puhunut, ei näyttänyt oleelliselta, vaikkakin se kiihoitti hänen

uteliaisuuttaan; ja toinen tarkoitus taas, oman itsensä puhdistaminen

ja parantaminen kiinnitti vain vähän hänen mieltään, sillä tänä hetkenä

hän nautti siitä, että hän tunsi itsensä jo täysin parantuneeksi

entisistä synneistään ja valmiiksi tekemään yksinomaan hyvää.

Puolen tunnin kuluttua ritori palasi antamaan kokelaalle ne Salomonin

temppelin seitsemää porrasta vastaavat seitsemän hyvettä, joita

jokaisen vapaamuurarin tuli itsessään kasvattaa. Nämä hyveet olivat: 1)

_vaatimattomuus_, veljeskunnan salaisuuden säilyttäminen, 2)

_kuuliaisuus_ lahkon ylimpiä virkamiehiä kohtaan, 3) hyvä käytös, 4)

rakkaus ihmiskuntaan, 5) miehuullisuus, 6) anteliaisuus ja 7) rakkaus

kuolemaan.

-- _Seitsemänneksi_ pyrkikää, -- sanoi ritori, -- alituisesti

ajattelemalla kuolemaa päästä siihen, ettei se enää näyttäisi teistä

hirmuiselta viholliselta, vaan ystävältä ... joka vapauttaa tästä

kurjasta elämästä hyveellisyyden vaivoissa riutuvan sielun, viedäkseen

sen palkinnon ja rauhan majoihin.

-- "Niin, niin sen täytyy olla", -- ajatteli Pierre, kun ritori nämä

sanat lausuttuaan uudestaan läksi hänen luotaan jättäen hänet

yksinäisiin mietteisiin. -- "Niin sen täytyy olla, mutta olen vielä

niin heikko, että rakastan elämääni, jonka tarkoitus nyt vasta

vähitellen minulle selvenee". -- Mutta muut viisi hyvettä, jotka Pierre

sormillaan laskien muisti, tunsi hän sielussaan: sekä _miehuullisuuden,

anteliaisuuden, hyvän käytöksen, rakkauden ihmiskuntaan_ että ennen

kaikkea _kuuliaisuuden_, mikä muuten ei hänestä velvollisuudelta

näyttänytkään, vaan onnelta. (Hänestä oli nyt niin ihanaa vapautua

omasta tahdosta ja alistaa se sen ja niiden tahdolle, jotka tunsivat

inttämättömän totuuden). Seitsemännen hyveen Pierre oli unohtanut eikä

mitenkään voinut sitä muistaa.

Kolmannen kerran ritori palasi pikemmin ja kysyi Pierreitä, oliko hän

yhä luja aikomuksessaan ja päättikö alistua kaikkeen, mitä häneltä

vaaditaan.

-- Olen valmis kaikkeen, -- Pierre sanoi.

-- Vielä täytyy teille ilmoittaa, -- sanoi ritori, -- ettei

veljeskuntamme ja'a opetustaan ainoastaan sanoin, vaan muillakin

keinoilla, jotka totiseen viisauden ja hyveen etsijään vaikuttavat

kenties voimakkaammin kuin vain sanalliset selitykset. Tämän

kappelikammion koristuksineen, jotka näette, pitäisi jo selittää

sydämellenne, jos se on vilpitön, enemmän kuin sanat; luullakseni

tulette näkemään myöhempänäkin oppiaikananne senkaltaista selityksen

tapaa. Veljeskuntamme jäljittelee muinaisia seuroja, jotka ilmaisivat

oppinsa hieroglyyfeillä. Hieroglyyfi on, -- sanoi ritori, --

jonkinlaisen aistimilla havaitsemattoman esineen nimitys, joka esine

sisältää kuvailemansa kaltaisia ominaisuuksia.

Pierre tiesi varsin hyvin, mitä hieroglyyfi on, mutta ei tohtinut

puhua. Hän vaiti ollen kuunteli ritoria, tuntien kaikesta, että heti

kokeet alkavat.

-- Jos olette luja, täytyy minun ryhtyä teidän valmistamiseenne,

virkkoi ritori, läheten Pierreä. -- Auliuden merkiksi pyydän teidän

antamaan minulle kaikki arvoesineenne.

-- Mutta minulla ei ole mitään mukanani, -- sanoi Pierre, arvellen,

että häntä vaaditaan luovuttamaan kaikki, mitä hänellä on.

-- Luovutatte sen, mitä mukananne on: kellon, rahat, sormukset...

Pierre kopeloi kiireesti kukkaron ja kellon, mutta ei voinut saada

pitkään aikaan irti vihkisormusta lihavasta sormestaan. Kun kaikki oli

luovutettu, vapaamuurari virkkoi:

-- Kuuliaisuuden merkiksi pyydän teidän riisuutumaan.

Pierre otti yltään hännystakin, liivit ja vasemman saappaan ritorin

osoituksen mukaan. Vapaamuurari avasi paidan hänen vasemman rintansa

kohdalta ja, kumartuen, nosti vasemman jalan lahkeen yläpuolelle

polven. Hätäisesti tahtoi Pierre riisua oikeankin saappaan ja kääriä

housunsa, säästääkseen tästä vaivasta hänelle tuntemattoman ihmisen,

mutta vapaamuurari sanoi, ettei tarvitse, ja antoi tohvelin hänen

vasempaan jalkaansa. Kädet riipuksissa, jalat harillaan seisoi

Pierre ritori-veljen edessä, odotellen tältä uusia määräyksiä.

Vastustamattomasti ilmestyi hänen huulilleen hymy, josta kuvastui

lapsellisen kainoa häveliäisyyttä, epäilyä ja oman itsensä ivaamista.

-- Ja vihdoin, puhtaan sydämen tunnustukseksi pyydän teidän ilmaisemaan

minulle suurimman intohimonne, -- sanoi tämä.

-- Intohimoni! -- Niitä minulla _on ollut_ niin paljon, -- Pierre

sanoi.

-- Sen himon, joka enemmän kuin toiset on pakoittanut teidät

horjahtelemaan hyveen poluilta, -- sanoi vapaamuurari.

Pierre vaikeni epäröiden.

"Viinikö? Ylönsyöminen? Joutilaisuus? Laiskuus? Kiivaus? Häijyys?

Naiset?" -- luetteli hän paheitaan, ajatuksissaan kutakin punniten ja

tietämättä, mille antaisi etusijan.

-- Naiset, -- Pierre lausui hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vapaamuurari ei hievahtanutkaan ja oli pitkän aikaa puhumatta tämän

vastauksen kuultuaan. Vihdoin siirtyi hän Pierren luo, otti pöydällä

olevan liinan ja sitoi hänen silmänsä.

-- Viimeisen kerran sanon teille; kääntäkää kaikki huomionne itseenne,

pankaa tunteenne kahleihin, älkääkä etsikö autuutta intohimoissa, vaan

sydämessänne. Autuuden lähde ei ole ulkopuolella meitä, vaan

sisässämme...

Pierre tunsi jo itsessään tämän virkistävän autuuden lähteen, joka nyt

riemulla ja hartaudella kokonaan täytti hänen sielunsa.