-- Minulla on kunnia puhua kreivi Besuhovin kanssa, jollen erehdy, --
sanoi matkustaja harvalleen ja äänekkäästi.
Pierre katseli kysyvästi lasiensa läpi matkustajaa ja oli vaiti.
-- Olen kuullut teistä, -- jatkoi matkustaja, -- ja teitä kohdanneesta
onnettomuudesta, herraseni. Tuntui kuin olisi hän erityisellä painolla
lausunut sanan onnettomuus, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "niin,
onnettomuus, sanokaa mitä tahansa; tiedän, että se, mitä teille
Moskovassa on tapahtunut, on onnettomuus". Surkuttelen suuresti sitä,
herraseni.
Pierre punastui, kohoutui istumaan vuoteelle, kumartui vanhuksen
puoleen ja hymyili luonnottoman arasti.
-- En ole uteliaisuudesta ottanut tätä puheeksi, herraseni, syyni ovat
paljoa tärkeämmät.
Hän vaikeni hetkeksi, tarkastellen yhä Pierreä, siirrältihe hieman
sohvalla, aivan kuin pyytäen tällä siirtymisellään Pierreä istumaan
viereensä. Pierrestä tuntui ikävältä ryhtyä keskustelemaan tämän
vanhuksen kanssa, mutta tahtomattaan hän totteli vanhuksen viittausta,
astui sohvan luo ja istuutui hänen viereensä.
-- Te olette onneton, herraseni, -- jatkoi vanhus puhettaan. -- Olette
nuori, minä olen vanha. Tahdon voimaini mukaan auttaa teitä.
-- Ah, niin, -- sanoi Pierre, luonnottomasti hymyillen. -- Olen sangen
kiitollinen... Mistä olette matkalla?
Matkustajan kasvojen ilme ei ollut suinkaan hyväilevä, päinvastoin
kylmä ja ankara, mutta siitä huolimatta vaikuttivat sekä hänen puheensa
että kasvojensa ilme vastustamattoman puoleensavetävästi Pierreen.
-- Jollette jostakin syystä halua mielellänne kanssani puhella, niin
sanokaa suoraan, herraseni, -- huomautti vanhus.
Ja aivan odottamatta ilmeni vanhuksen kasvoille isällisen hellä hymy.
-- Ah, eihän minulla, ei mitenkään, päinvastoin olen ylen iloinen
tutustumisesta, -- sanoi Pierre ja katsahti vielä kerran vieraan
käteen. Nyt eroitti hän selvästi pääkallosormuksen, vapaamuurarien
merkin.
-- Suvaitkaa minun kysyä, -- Pierre sanoi, -- oletteko vapaamuurari?
-- Olen, kuulun vapaiden muurarien veljeskuntaan, -- vastasi
matkustaja, tunkeutuen katseellaan yhä syvemmälle Pierren silmiin. --
Ja omasta ja heidän puolestaan ojennan teille veljen käden.
-- Pelkään, -- sanoi Pierre, hymyillen. Vapaamuurari herätti hänessä
tosin luottamusta, mutta olihan hän aina tottunut laskemaan leikkiä
heidän opistaan ja uskostaan. -- Pelkään, -- hän toisti, -- että
minun on mahdoton käsittää, tai miten sanoisin, pelkään, että
ajatustapani koko maailman rakenteesta on niin vastakkainen teidän
käsityskannallenne, että meidän on mahdoton toisiamme ymmärtää.
-- Tunnen teidän ajatustapanne, -- sanoi vapaamuurari, -- tuon
ajatustapanne, jonka luulette olevan syvällisen ajatustyön hedelmän,
mutta joka onkin vain suuren yleisön ajatustapa ja suoranainen hedelmä
ylpeydestä, laiskuudesta ja tietämättömyydestä. Suokaa anteeksi,
herraseni, jollen olisi tuntenut tuota ajatustapaanne, en olisi
ryhtynyt kanssanne puhelemaan. Teidän ajatustapanne on surullinen
erehdys.
-- Aivan samoin kuin teidänkin ajatustapanne minun mielestäni, -- sanoi
Pierre, hymyillen hillitysti.
-- En milloinkaan rohkene väittää, että tunnen totuuden, -- sanoi
vapaamuurari, ihmetyttäen yhä enemmän Pierreä puheensa täsmällisyydellä
ja vakavuudella. Kukaan ei saata yksinään käsittää totuutta; ainoastaan
kivi kiveltä, miljoonain sukupolvien yhteistyöllä, kantaisämme Aatamin
ajoista näihin päiviin saakka on nousemassa se temppeli, joka on oleva
kyllin arvokas Suuren Jumalan asunnoksi, -- sanoi vapaamuurari ja sulki
silmänsä.
-- Minun täytyy teille sanoa, en usko, en ... usko Jumalaan, -- sanoi
Pierre vaivoin ja surkeasti, tuntien välttämättömyyden lausua koko
totuuden.
Vapaamuurari katsahti tarkkaavasti Pierreen ja hymähti, kuten
hymähtäisi miljoonien omistaja köyhälle mierolaiselle, jos tämä hänelle
kertoisi, ettei ole hänellä viittä ruplaa, joista hänen onnensa
riippuu.
-- Niin, ette tunne Häntä, herraseni, -- sanoi vapaamuurari. -- Ette
voi Häntä tuntea. Ette Häntä tunne, siksi olettekin onneton.
-- Niin, niin, olen onneton, -- vahvisti Pierre; -- mutta mitä on minun
tekeminen?
-- Ette tunne Häntä, herraseni, ja siksipä olettekin kovin onneton.
Ette tunne Häntä, mutta Hän on täällä, Hän on minussa, Hän on minun
sanoissani, Hän on sinussa, vieläpä juuri lausumissasi, herjaavissa
sanoissakin! -- sanoi vapaamuurari ankarin, väräjävin äänin.
Sitten hän hetkeksi vaikeni, huoahti, haluten nähtävästi rauhoittua.
-- Jollei Häntä olisi olemassa, -- jatkoi hän hiljaa, -- niin emme
tässä nyt puhuisi Hänestä, herraseni. Mistä, kenestä puhuimme? Kenen
kielsit? -- sanoi hän äkkiä juhlallisen ankaralla ja hallitsevalla
äänellä. -- Kuka on Hänet keksinyt, jollei Häntä ole olemassa? Miksi
olet ruvennut olettamaan tuollaisen käsittämättömän olennon
olemassaoloa? Miksi sinä ja koko maailma olette ruvenneet olettamaan,
että on olemassa tuollainen järjelle käsittämätön, kaikkivoipa, ikuinen
ja kaikissa ominaisuuksissaan ääretön olento?...
Hän herkesi puhumasta ja oli kauvan vaiti. Pierre ei voinut eikä
tahtonutkaan katkaista äänettömyyttä.
Hän on olemassa, mutta vaikea on Hänet käsittää, -- alkoi vapaamuurari
taas puhua, katsoen suoraan eteensä ja käännellen kirjan lehtiä
vapisevilla käsillään, joita mielenliikutuksesta ei saattanut pitää
paikoillaan. -- Jos Hän olisi ihminen, jonka olemassa olosta olisit
epätietoinen, niin tarttuisin tuon miehen käteen, toisin hänet luoksesi
ja näyttäisin sinulle. Mutta miten minä kuolevainen vaivanen saatan
näyttää Hänen koko mahtavuutensa, koko iäisyytensä, koko hurskautensa
sokealle tai sille, ken sulkee silmänsä, jottei Häntä näkisi eikä
käsittäisi, ja jottei näkisi eikä käsittäisi omaa kehnouttaan ja
saastaisuuttaan? -- Hän vaikeni hetkeksi. -- Ken olet? Mitä olet?
Kuvittelet olevasi viisas sentähden että osasit lausua nuo herjaavat
sanat, -- jatkoi hän synkän pilkallisesti, -- mutta todellisuudessa
olet tyhmempi ja järjettömämpi kuin pieni lapsi, joka leikitellessään
kellon rattailla sanoisi, ettei hän usko kellon tekijään sentähden
vain, ettei hän käsitä kellon tarkoitusta. Vaikea on Hänet tuntea...
Vuosisatoja, kanta-isästämme Aatamista näihin päiviin saakka, olemme
pyrkineet tähän tuntemiseen, mutta silti olemme saavuttamattoman
kaukana päämäärästämme; mutta tämä todistaa vain meidän heikkouttamme
ja Hänen suuruuttaan.
Sydän kurkussa, loistavin silmin katsellen vapaamuurariin, kuunteli
Pierre vieraan puhetta; hän ei puhujaa keskeyttänyt, ei mitään
kysellyt, mutta hän uskoi täysin sydämin vieraan sanoihin. Uskoiko hän
sitten vapaamuurarin järkeviin todistuksiin, vai uskoiko hän, kuten
lapset, hänen sydämelliseen, vakuuttavaan puhetapaansa, tai hänen
äänensä värinään, joka toisinaan oli katkaista häneltä puheen, vai
uskoiko hän noihin vanhuksen loistaviin silmiin, jotka olivat
vanhentuneet samassa vakaumuksessa, vai herättivätkö hänessä uskoa
vapaamuurarin koko olennosta uhkuva rauhallisuus, varmuus ja tietoisuus
elämän tarkoituksesta, joita hän omaan saamattomuuteensa ja
toivottomuuteensa verratessaan suuresti ihmetteli, -- joka tapauksessa
hän tahtoi sydämensä pohjasta uskoa ja uskoikin, ja hän tunsi sydämensä
täyttyvän rauhoittavasta riemusta, tunsi nuortuvansa ja palaavansa
uudelleen elämään.
-- Häntä ei käsitetä järjellä, vaan elämällä, -- sanoi vapaamuurari.
-- En käsitä, -- sanoi Pierre, tuntien kauhukseen, miten epäilys taas
hiipi hänen sydämeensä. Hän pelkäsi matkustajan todistelujen sekavuutta
ja heikkoutta, hän pelkäsi menettävänsä uskonsa häneen. -- En ymmärrä,
-- hän sanoi, -- miten ihmisjärki ei käsittäisi sitä, mistä puhuitte.
Vapaamuurari hymähti isällisen lempeästi.
-- Korkein viisaus ja totuus ovat kuin puhtain taivaitten utu, jota
niin halajamme vetää keuhkoihimme. Voinko minä, saastainen astia,
täyttyä tästä puhtaasta udusta ja arvostella sen puhtautta? Ainoastaan
itse sisäisesti puhdistumalla saatan johonkin määrin puhdistaa
hengittämäni udun.
-- Niin, niin, niinhän se on! -- sanoi Pierre iloisena.
Korkein viisaus ei perustu ainoastaan järkeen eikä niihin maallisiin
tieteisiin, historiaan, fysiikkaan ja kemiaan, jotka ovat
järkeistietoisuuden perustana. Korkein viisaus on yksi, ja siinä on
ainoastaan yksi tiede -- kaikkeuden tiede, tiede, joka selvittää
luomistyön ja ihmisen aseman tässä luomistyössä. Omistaaksemme tuon
tieteen täytyy meidän puhdistaa ja uusia sisäinen ihmisemme, ja siksipä
onkin ensin uskottava ja tultava täydelliseksi ja sitten vasta
hankittava tietoja. Ja näiden päämääräin saavuttamiseksi on meidän
sydämiimme vuodatettu Jumalan valo, jota kutsutaan omaksitunnoksi.
-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.
Katsahda hengen silmillä sisäistä ihmistäsi ja kysy itseltäsi, oletko
itseesi tyytyväinen. Minne olet tullut järkesi avulla? Mitä oikeastaan
olet? Olette nuori, rikas, viisas, sivistynyt, herraseni. Mitä olette
näillä kaikilla saamillanne lahjoilla tehnyt? Oletteko tyytyväinen
itseenne ja elämäänne?
-- En, vihaan elämääni, -- vastasi Pierre, kulmiaan yrmistäen.
-- Vihaat, elä siis toisin, puhdista itsesi, ja sikäli kun
puhdistut olet myös käsittävä todellisen viisauden. Katsahtakaa
elämäänne, herraseni! Miten se on kulunut? Hurjissa irstailuissa ja
siveettömyydessä. Saaden kaikki yhteiskunnalta ja mitään sille
antamatta saitte rikkautenne. Miten olette sitä käyttänyt? Mitä olette
tehnyt lähimäisenne hyväksi? Oletteko ajatellut kymmeniä tuhansia
orjianne, oletteko auttanut heitä heidän ruumiillisessa ja
siveellisessä hädässään? Ette. Olette käyttänyt heidän työtään
viettääksenne irstasta elämää. Siinä teidän työnne. Oletteko etsinyt
tilaisuutta palvellaksenne hyödyllisellä tavalla lähimmäistänne? Ette.
Joutilaisuudessa olette elämänne viettänyt. Menittepä sitten naimisiin,
herraseni, otitte vastuullenne nuoren naisen tukemisen ja ohjaamisen,
ja mitäs teitte? Ette auttanut häntä, herraseni, löytämään totuuden
tietä, vaan syöksitte hänet valheen ja onnettomuuden kuiluun. Muuan
mies loukkasi teitä, te tapoitte hänet, ja puhutte, ettette Jumalaa
tunne ja että vihaatte elämäänne. Siinä ei ole rahtuakaan järkeä,
herraseni!
Lausuttuaan nämä sanat nojautui vapaamuurari, ikäänkuin väsyneenä
pitkästä keskustelusta, jälleen sohvan selustaan ja sulki silmänsä.
Pierre katseli näitä ankaria, liikkumattomia, melkein elottomia
vanhuksenkasvoja ja liikutti ääneti huuliaan. Hän tahtoi sanoa: "niin,
inhoittava, joutilas, irstas elämä", -- mutta ei tohtinut katkaista
äänettömyyttä.
Vapaamuurari yskähti käheästi vanhan miehen tavoin ja kutsui
palvelijan.
-- Entä hevoset? -- hän kysyi, katsomatta Pierreen.
-- Kyytihevoset ovat saapuneet, -- vastasi palvelija. -- Ettekö aio
levähtää?
-- En, käske valjastamaan.
"Jokohan hän lähtee ja jättää minut yksin, puhumatta asioita loppuun ja
lupaamatta minulle apua?" -- arveli Pierre, nousi, katsahti tuon
tuostakin alta kulmain vapaamuurariin ja alkoi käyskellä pitkin
huonetta. -- "Niin, en ole sitä ajatellut, mutta tosiaan olen viettänyt
halveksittavaa, irstasta elämää. Mutta en ole rakastanut sitä, enkä ole
tahtonut sitä, mutta tämä mies tietää totuuden ja jos hän tahtoisi,
voisi hän sen minulle paljastaa."
Pierre tahtoi sanoa tämän vapaamuurarille, mutta ei rohjennut.
Pakattuaan tamineensa tottuneilla, vanhoilla käsillään alkoi matkustaja
napittaa turkkiaan. Nämä puuhat päätettyään hän kääntyi Besuhoviin ja
sanoi hänelle välinpitämättömän kohteliaalla äänellä:
-- Mihin nyt suvaitsette lähteä, herraseni?
-- Minäkö?... Menen Pietariin, -- vastasi Pierre lapsellisella,
epävarmalla äänellä. -- Kiitän teitä. Olen kaikessa kanssanne yhtä
mieltä. Mutta älkää ajatelko, että olisin ollut niin huono. Sydämeni
pohjasta olen halunnut olla sellainen, jollaisen tahtoisitte minun
olleen; mutta koskaan en ole keneltäkään apua löytänyt... Muuten, itse
ennen muita olen syypää kaikkeen. Auttakaa minua, opettakaa minua, ehkä
vielä tulen...
Pierre ei voinut jatkaa; hän nuhisti nenäänsä ja kääntyi matkustajasta.
Vapaamuurari oli kauvan vaiti, nähtävästi jotakin miettien.
-- Kaikkinainen apu tulee yksin Jumalalta, -- hän sanoi, -- mutta sen
määrän apua, joka veljeskuntamme vallassa on antaa, senkin teille suon,
herraseni. Kun menette Pietariin, antakaa tämä kreivi Villarskille (hän
kaivoi lompakon ja kirjoitti muutamia sanoja nelitaitteiselle
paperilehdelle). Yhden neuvon annan teille, jos sallitte. Saavuttuanne
pääkaupunkiin, vetäytykää ensi aikoina yksinäisyyteen, itsenne
tutkistelemiseen, älkääkä palatko entisen elämänne poluille. Lisäksi
toivotan onnellista matkaa, herraseni, -- sanoi hän huomattuaan
palvelijan tulleen huoneeseen, -- toivon menestystä.
Matkustaja oli Josef Aleksejevitsh Basdejef, kuten Pierre sai tietää
majatalon päiväkirjasta. Basdejef oli tunnetuimpia vapaamuurareita ja
martinisteja jo Novikovin ajoilta. Kauvan hänen lähtönsä jälkeen käveli
Pierre majatalon tuvassa, menemättä levolle tai tilaamatta hevosia. Hän
mietti entisyyttään ja kuvitteli uuden elämän hurmaamana onnellista,
nuhteetonta, hyveellistä tulevaisuuttaan, joka näytti hänestä niin
helpolta. Hän oli ollut, niin hänestä tuntui, syntinen vain siksi, että
hän jollakin tavalla sattumalta oli unohtanut, miten hyvä on olla
hyveellinen. Hänen sieluunsa ei jäänyt jälkeäkään entisistä
epäilyksistä. Hän uskoi lujasti ihmisten veljeyden mahdollisuuteen,
ihmisten, jotka ovat yhtyneet päämääränään toistensa tukeminen hyveen
polulla, ja sellaisena väikkyi hänen mielessään vapaamuurarien
veljeskunta.