Selvitettyään välinsä vaimonsa kanssa lähti Pierre Pietariin.
Torschokissa ei kievarissa ollut hevosia, tai ei kievarin isäntä
tahtonut niitä toimittaa. Pierren täytyi jäädä odottamaan.
Riisuutumatta heittäytyi hän nahkaiselle sohvalle, jonka edessä oli
pieni pyöreä pöytä. Tälle pöydälle nosti hän suuret jalkansa, joissa
oli vuorilliset päällyssaappaat, ja vaipui mietteisiin.
-- Tuonko matkalaukut suojiin? Tahdotteko valmistamaan vuoteen, tuonko
teetä? -- kyseli kamaripalvelija.
Pierre ei vastannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Jo
edellisessä kievarissa oli hän vaipunut aatoksiinsa ja yhä hän vain
ajatteli samaa -- jotain niin tärkeätä, ettei lainkaan huomannut, mitä
ympärillään tapahtui. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, milloin saapuu
Pietariin, tai voiko hän tässä kievarissa levähtää. Kaikki tuntui
vähäpätöiseltä niiden mietteiden rinnalla, jotka nyt täyttivät hänen
sielunsa, vieläpä sekin, onko hänen tässä kievarissa viivyttävä muutama
tunti vai koko elämän ikänsä.
Huoneeseen pistäytyivät milloin kievarin isäntä, milloin hänen
eukkonsa, milloin kamaripalvelija, milloin torschokilaisten ompeleiden
kaupustelijatar, ja kaikki tarjoilivat he Pierrelle apuaan ja
palvelustaan. Asentoaan muuttamatta katseli Pierre heitä lasiensa läpi
eikä voinut käsittää, mitä he oikeastaan tahtoivat, ja miten he kaikki
saattoivat elää, ratkaisematta niitä kysymyksiä, jotka nykyään
täyttivät koko hänen olemuksensa. Nämä samat kysymykset olivat hänen
sydämensä täyttäneet siitä alkaen, kun hän kaksintaistelun jälkeen oli
palannut Sokoljnikista ja oli viettänyt unettomana ensimäisen
kauhistavan yön; mutta vasta matkalla, yksinäisyydessä, kävivät nämä
kysymykset erityisen voimakkaiksi. Mitä ikänä hän alkoikin ajatella,
aina palasi hän samoihin kysymyksiin, joita hän ei voinut ratkaista,
muttei myöskään jättää aprikoimatta. Tuntui kuin hänen päässään olisi
_kääntynyt kieroon_ tärkein ruuvi, jonka varassa oli koko hänen
elämänsä. Se ei kiertynyt syvemmälle, muttei tullut uloskaan, kiersi
vain rihlassaan, tarttumatta mihinkään, mutta vääntää sitä täytyi.
Huoneeseen astui kievarin isäntä ja alkoi nöyränä pyytää hänen
jalosukuisuuttaan odottamaan parisen tuntia, sitten hän hänen
jalosukuisuudelleen (tuli mitä tuli!) toimittaa pikakyydin. Kievarin
isäntä nähtävästi valehteli ja tahtoi vain nylkeä matkustajia.
"Oliko se pahasti vai hyvin tehty?" -- kyseli Pierre itseltään. --
"Minulle hyvä, jollekin toiselle matkustajalle paha, mutta isännälle
välttämätöntä, sillä hänet pakottaa siihen nälkä. Hän sanoi, että eräs
upseeri häntä sen johdosta kuritti. Mutta upseeri kuritti siksi että
hänellä oli kiireellinen matka. Minä ampusin Dolohovia, koska pidin
itseäni loukattuna, ja Ludvig XVI mestattiin siksi että häntä pidettiin
rikollisena; mutta vuoden kuluttua tapettiin hänen mestaajansa jostakin
syystä. Mikä on pahaa? Mikä on hyvää? Mitä pitää rakastaa, mitä vihata?
Miksi elää, ja mikä minä olen? Mitä on elämä, mitä kuolema? Mikä voima
kaikkia hallitsee?" -- kyseli hän itseltään.
Vastausta vain ei tullut yhteenkään kysymykseen. Tosin oli yksi
vastaus, mutta se oli aivan epäloogillinen, eikä lainkaan vastannut
näihin kysymyksiin. Tämä vastaus kuului: "kun kuolet -- kaikki päättyy.
Kun kuolet, kaikki käy selväksi, tai lakkaat ainakin kysymästä." Mutta
kuolemakin tuntui kauhealta.
Torschokilainen kaupustelijatar tarjosi tavaroitaan kimakalla äänellä,
erittäinkin pukin nahkaisia tohveleita.
-- "Minulla on satoja ruplia, joille en läpeä löydä, mutta hän seisoo
tuossa arkana rääsyisessä turkissaan ja katselee minua", -- ajatteli
Pierre. -- "Ja mitä tekee hän näillä rahoilla? Aivan kuin voisivat
hiuskarvan vertaa nämä rahat hänelle lisätä onnea ja rauhaa? Voiko
mikään maailmassa varjella häntä tai minua pahasta ja kuolemasta?
Kuolema, joka kaikki lopettaa ja joka tulee joko tänään tai huomenna --
joka tapauksessa hetken kuluttua iäisyyteen nähden." Ja Pierre tarttui
taas tuohon tyhjää pyörivään ruuviin, ja ruuvi vääntyi yhä vaan
entiseen tapaansa samalla paikalla.
Kamaripalvelija antoi hänelle puoleksi avatun, kirjeiden muotoon
kyhätyn rouva Suzan romaanin. Hän alkoi lukea jonkun Amelie de
Mansfeldin kärsimyksistä ja jaloista pyrkimyksistä. "Ja miksi taisteli
hän viettelijäänsä vastaan", -- Pierre ajatteli, -- "kun hän kerran
häntä rakasti. Eihän Jumala ollut voinut hänen sieluunsa virittää oman
tahtonsa vastaisia pyrkimyksiä. Minun entinen vaimoni ei taistellut ja
kenties oli hän oikeassa. Ei mitään ole keksitty", -- sanoi Pierre taas
itselleen, -- "ei mitään ole keksitty". Tiedämme ainoastaan sen,
ettemme mitään tiedä, Ja tämä se onkin -- inhimillisen viisauden
korkein aste.
Kaikki hänessä itsessään ja hänen ympärillään näytti sekavalta,
järjettömältä ja vastenmieliseltä. Ja tässä kaiken ympäröivän
ällättävyydessä oli Pierren mielestä jonkinlaista kiihoittavaa
nautintoa.
-- Rohkenen pyytää teidän jalosukuisuutenne tekemään hieman tilaa tälle
vieraalle, -- sanoi kievarin isäntä tullen huoneeseen matkustajan
seurassa, jonka myös oli täytynyt jäädä odottamaan hevosia.
Matkustaja oli tanakka, suuriluinen vanhus, jonka kurttuinen naama oli
aivan keltainen, ja jonka epämääräisen harmahtavia, loistavia silmiä
varjostivat riippuvat, tuuheat, harmaat kulmakarvat.
Pierre laski jalkansa pöydältä, nousi sohvalta ja heittäytyi pitkälleen
häntä varten valmistetulle vuoteelle, vilkuen silloin tällöin
matkustajaan, joka synkän ja väsyneen näköisenä riisuutui palvelijansa
avustamana. Matkustaja jätti ylleen nankinikankaalla päällystetyn
kuluneen puoliturkin ja laihoihin, luiseviin jalkoihinsa huopasaappaat,
istuutui sitten sohvalle, nojaten lyhyeksi leikatun, mahdottoman
suuren, ohimoilta ylen leveän päänsä sohvan selkämystään ja katsahti
Besuhoviin. Pierreä kummastutti vieraan ankara, viisas ja läpitunkeva
katse. Hänen teki mieli ruveta vieraan kanssa juttusille, mutta juuri
kun hänen piti ruveta puhumaan tiestä, matkustaja sulki silmänsä,
asetti kurttuiset kätensä ristiin rinnalle, istui liikkumattomana ja
näytti joko lepäävän tai vaipuneen syvään, rauhalliseen mietiskelyyn.
Vieraan sormessa oli suuri, rautainen, pääkallolla koristettu sormus.
Matkustajan palvelija oli myös kurttunaamainen, keltahipiäinen vanhus,
jolla ei ollut viiksiä eikä partaa. Ajelluilta eivät hänen leukansa ja
huulensa näyttäneet, varmaankaan ei niissä koskaan ollut partaa
ollutkaan. Vanhus oli vielä aika ketterä ja pian kaiveli hän
matkalippaasta teekojeet, valmisti pöydän ja toi sille kiehuvan
teekeittiön. Kun kaikki oli valmiina, avasi matkustaja silmänsä,
kaatoi itselleen lasin teetä, sitten parrattomalle palvelijalleen ja
ojensi lasin hänelle. Pierre kävi rauhattomaksi, hänestä tuntui
tarpeelliselta, vieläpä välttämättömältäkin ryhtyä keskusteluun vieraan
kanssa.
Palvelija toi takaisin kumolleen kaadetun tyhjän lasinsa, jonka
pohjalle hän oli asettanut säästyneen sokerimurun, ja kysyi, onko
jotain tarvis.
-- Ei mitään. Anna kirja, -- sanoi matkustaja.
Palvelija toi kirjan, joka Pierrestä näytti hengelliseltä, ja vieras
syventyi lukemaan. Pierre katseli häntä. Yhtäkkiä vieras taukosi
lukemasta, pisti merkin lehtien väliin ja sulki kirjan. Sitten sulki
hän silmänsä, nojautui sohvan selkämystään ja asettui entiseen
asentoonsa. Pierre katseli yhä häntä eikä kerinnyt kääntämään hänestä
katsettaan, kun matkustaja äkkiä avasi silmänsä ja suuntasi vakavan,
ankaran katseensa suoraan Pierren silmiin.
Pierre tunsi hämmentyvänsä ja tahtoi välttää tuota katsetta, mutta
loistavat vanhuksen silmät vetivät vastustamattomasti häntä puoleensa.