Helppo oli sanoa "huomenna" ja pidättäytyä sopivaisuuden rajoissa;
mutta kauheata oli yksin saapua kotiin, tavata sisaret, veli, äiti,
isä, käydä tunnustuksille ja pyytää rahoja, joista oli kieltäytynyt
kunniasanalla.
Kotona oltiin vielä valveilla. Palattuaan teatterista ja syötyään
illallisen oli nuoriso kerääntynyt klaveerin ääreen. Heti kun Rostof
oli tullut saliin, ympäröi hänet se runollinen rakkauden ilmakehä, joka
koko talven oli täyttänyt Rostovien suojat ja joka nyt Dolohovin
kosinnan ja Jogelin tanssiaisten jälkeen näytti yhä vain tiivistyneen
Sonjan ja Natashan ympärille aivan kuin ilma isäsen edellä. Samat
vaaleansiniset puvut yllä, joissa he olivat olleet teatterissa,
seisoivat Sonja ja Natasha hymyilevän kauniina ja onnellisina klaveerin
ääressä. Vera pelasi shakkia Shinshinin kanssa vierashuoneessa. Vanha
kreivitär odotteli poikaansa ja miestään ja pani pasianssia erään
vanhan aatelisnaisen kanssa, joka asusteli Rostovien talossa.
Karritukkainen Denisof istui loistavin silmin klaveerin ääressä, toinen
jalka takasojossa, ja kosketteli näppäimiä lyhyvillä sormillaan. Hän
lauloi pienellä, käheällä, mutta varmalla äänellään sepittämäänsä runoa
"Tenhotar" ja koetti samalla, sointuja lyöden, löytää sille sopivan
säestyksen.
Sa virka mulle, tenhotar, mi voima
Taas toi mun kanteloni luo,
Ja sydämeeni mist' on tulen loima,
Mi autuuden mun sieluhuni suo.
Hän lauloi intohimoisesti, katsellen pelästyneen onnellista Natashaa
loistavilla, mustilla agaattisilmillään.
-- Ihanaa! Verratonta! -- huusi Natasha. Vielä toinen värsy, -- sanoi
hän, huomaamatta Nikolaita.
"Heillä on aina vain sama meno", ajatteli Nikolai, katsahtaessaan
vierashuoneeseen, missä näki Veran, äitinsä ja vanhan aatelisnaisen.
-- Hei! tuossapa on Nikolaikin! Natasha juoksi veljensä luo.
-- Onko isä kotona? -- kysyi veli.
-- Miten olenkaan iloinen tulostasi! -- sanoi Natasha, vastaamatta
veljen kysymykseen, -- meillä on niin hauskaa. Vasili Dmitritsh jäi
vielä päiväksi minun tähteni, tiedätkö?
-- Ei ole, isä ei ole vielä saapunut, -- vastasi Sonja Nikolain
kysymykseen.
-- Koko,[11] olet jo saapunut, käy luokseni, rakkaani! -- kuului
kreivittären ääni vierashuoneesta.
Nikolai meni äitinsä luo, suuteli hänen kättään, istuutui pöydän ääreen
ja alkoi vaiti ollen katsella, miten äiti käänteli kortteja. Salista
kuului yhä naurua ja iloisia ääniä, jotka kehoittelivat Natashaa
johonkin.
-- Hyvä, hyvä, -- huusi Denisof. -- nyt ei enää auta kieltelemiset, nyt
on teidän laulettava _barcarolla_, rukoilen teitä.
Kreivitär katsahti vaiti olevaan poikaansa.
-- Mikä sinun on? -- kysyi äiti pojaltaan.
-- Voih, ei mikään, -- sanoi poika, aivan kuin hän jo olisi kyllästynyt
tuohon ainaiseen kysymykseen. -- Saapuuko isä pian?
-- Arvatenkin.
"Heillä on aina vain sama meno. He eivät mitään tiedä! Mihin tästä
menisin?" -- ajatteli Nikolai ja lähti taas saliin, missä oli klaveeri.
Sonja istui klaveerin ääressä ja soitti Denisovin lempi-barcarollaan
alkusoitelmaa. Natasha valmistautui laulamaan. Denisof katseli
riemastunein silmin Natashaa.
Nikolai alkoi astella edestakasin salissa.
"Ja onpas hänelläkin halu saada sisko laulamaan! Mitä hän taitaa
laulaa? Ja eihän tuossa kaikessa ole mitään iloa!" ajatteli Nikolai.
Sonja näpäytti alkusoitelman ensimäiset soinnut.
"Jumalani, olen mennyt mies, kunniaton raukka. Luoti otsaan, siinä
kaikki, ei nyt ole laulun aika", ajatteli Nikolai: "Poistua? mutta
minne? yhdentekevä, laulakoot!"
Synkkänä asteli Nikolai pitkin salia ja katsahti vähäväliä Denisoviin
ja tyttöihin, vältellen heidän katseitaan.
-- Nikolenjka, mikä teitä vaivaa? -- näytti Sonjan tuijottava katse
kysyvän. Tyttö oli heti huomannut, että jotain oli tapahtunut hänen
armaalleen.
Nikolai kääntyi Sonjasta. Herkällä vaistollaan oli Natashakin ensi
näkemältä huomannut veljen mielentilan. Hän oli sen huomannut, mutta
tällä hetkellä hän oli niin iloinen, surut ja murheet ja nuhtelut
olivat hänestä niin loitolla, että hän (mikä on niin tavallista
nuorille ihmisille) tahallaan petti itseään. "Ei, olen liian iloinen
tällä hetkellä turmellakseni iloni toisten suruilla", sanoi hänen
sydämensä, ja hän sanoi itselleen:
-- Ei, varmaankin olen erehtynyt, hän on varmaankin yhtä iloinen kuin
minäkin. -- No, Sonja, -- hän sanoi ääneen, ja lähti istumaan keskelle
salia, missä hänen sanojensa mukaan oli paras kaje.
Hän kohautti päänsä, päästi kätensä rennosti sivuilleen, kuten
tanssijattaret tekevät, nousi reippaasti kannoilta varpaille, astui
muutaman askeleen salin keskellä ja pysähtyi.
"Tässäpä nyt olen!" näytti hän sanovan vastaukseksi Denisovin
riemuitsevaan katseeseen, joka ei hetkeksikään hänestä irtautunut.
"Ja mistä hän oikeastaan riemuitsee!" -- ajatteli Nikolai,
katsellessaan sisartaan. "Eikö mahda hänen olla ikävä ja eikö häntä
hävettäne!"
Natasha lauloi ensimäiset nuotit; hänen kurkkunsa laajeni, rinta
kohoutui, ja silmäin ilme kävi vakavaksi. Hän ei tällä hetkellä
ajatellut ketään eikä mitään, ja hymyilevästä suusta heläsivät
säveleet, nuo säveleet joita ken tahansa saattaa laulaa samassa
tahdissa ja samoissa intervalleissa, mutta jotka siitä huolimatta
tuhannesti kuultuina saattavat jättää teidät kylmiksi, mutta taas
tuhannetta ensi kertaa kuullessa saattavat hytkähtelemään ja itkemään
ilosta.
Natasha oli vasta sinä talvena alkanut laulaa vakavasti, erittäinkin
sen jälkeen, kun Denisof oli riemastunut hänen lauluunsa. Ei hän enää
laulanut lasten tapaan, hänen laulussaan ei enää ollut tuota entistä
lapsellisen hullunkurista hartautta; mutta asiantuntijain sanojen
mukaan hän ei vielä laulanut hyvin. -- "Ihana ääni, muttei koulutettu,
on koulutettava", -- sanoivat kaikki asiantuntijat. Mutta näin he
sanoivat tavallisesti vasta sitten, kun tämä kouluttamaton ääni
säännöttömine hengityksineen ja vaikeine ylimenoineen jo kauvan sitten
oli valjennut heläjämästä. Sen soidessa he eivät sanoneet mitään,
kuuntelivat vain hurmaantuneina ja odottelivat milloin taas saisivat
sitä kuulla. Tästä äänestä soi sellainen neitseellinen viattomuus,
omain voimain tuntemattomuus ja sametin hieno alkuperäinen viehkeys,
jotka niin täydellisesti sulautuivat laulutaidon puutteellisuuksiin,
että tuntui siltä kuin olisi mahdoton mitään tässä äänessä muuttaa sitä
turmelematta.
-- "Mitä tämä on?" -- ajatteli Nikolai, avaten silmänsä selälleen, kun
hän kuuli sisarensa laulavan. -- "Mikä on häneen tullut? Miten hän
laulaa tänäpänä?" -- hän ajatteli. Ja hetkessä oli koko hänen
maailmansa keskittynyt seuraavan nuotin ja seuraavan lauseen
odottamiseen, ja koko hänen elämänsä jakautui kolmeen aikamittaan:
"_Oh, mio crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks... _Oh, mio
crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks. Ah, elämämme on roskaa!"
-- ajatteli Nikolai. -- "Kaikki, onnettomuus, rahat, Dolohof, ilkeys,
kunnia -- kaikki on pötyä ... mutta tämä ainoa on todellista... No,
Natasha, no, kyyhkyni! no, kalliini! ... miten saa hän nyt korkean h:n?
Saipas! Jumalan kiitos!" -- ja huomaamattaan alkoi hänkin laulaa
korkeata h:ta, tosin terssiä matalammalta, saadakseen siihen enemmän
voimaa. "Jumalani! miten hyvin! Minäkö sen todellakin otin? miten
ihanaa!" -- hän ajatteli.
Oi! miten väräeli tämä terssi, ja miten liikahti jokin paras Rostovin
sielussa. Ja tämä jokin paras oli aivan riippumaton kaikesta maailmassa
ja korkeampi kaikkea maailmassa. "Mitä merkitsevätkään häviöt,
Dolohovit ja kunniasanat!... Kaikki pötyä! Saattaa tappaa, varastaa ja
sittenkin olla onnellinen"...