Pitkiin aikoihin ei Rostof ollut siihen määrin nauttinut musiikista
kuin tänäpänä. Mutta heti kun Natasha oli lopettanut barcarollansa,
muistui hänen mieleensä todellisuus. Lausumatta sanaakaan hän poistui
salista ja meni alas omaan huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua
palasi vanha kreivi klubista iloisena ja tyytyväisenä. Nikolai lähti
häntä tapaamaan.
-- No, hauskaa oli? -- sanoi Ilja Andrejevitsh, hymyillen ylpeän
iloisesti poikaansa katsellessaan.
Nikolai tahtoi vastata myöntäen, mutta ei voinut: hän oli vähällä
pillahtaa itkuun. Kreivi sytytteli piippuaan eikä huomannut poikansa
mielentilaa.
"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!" -- ajatteli Nikolai ensimäistä ja
viimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä,
että tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja
ajaakseen kaupungille asioilleen:
-- Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen
rahaa.
-- Vai niin, -- sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. --
Sanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?
-- Sangen paljon, -- vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli
hänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin
saattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. -- Olen hiukan
hävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon,
43 tuhatta.
-- Mitä? Kenelle?... Lasket leikkiä! -- huudahti vanha kreivi. Ja hänen
niskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on
usein laita vanhain ihmisten.
-- Lupasin maksaa huomenna, -- sanoi Nikolai.
-- No! ... -- sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna
sohvalle.
-- Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! -- sanoi
poika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan
tunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä
rikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja
polvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän
huolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista
tapahtua kenelle tahansa.
Kuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja
hätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.
-- Niin, niin, -- hän mumisi, -- vaikeata, pelkään, vaikeata on
hankkia... Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi
sattunut!...
Ohimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli
valmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista
käännettä.
-- Isä kulta! i-sä kul-ta! -- huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, --
antakaa minulle anteeksi! -- Hän tarttui isänsä käteen, vei sen
huulilleen ja alkoi itkeä ääneen.
* * * * *
Samaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären
ja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä
juossut äitinsä luo.
-- Äiti!... Äiti!... Denisof on minua...
-- Mitä on?
-- On minua, minua kosinut. Äiti! Äiti! -- tyttö huusi.
Kreivitär ei uskonut korviaan. Denisof kosinut. Ketä? Tuota Natasha
muruako, joka vielä äsken leikki nukilla ja jolla vielä nytkin on
kotiopettajatar.
-- Natasha, olehan, tyhmyyksiä! -- sanoi äiti, toivoen tyttärensä
puhuneen leikkiä.
-- Jopa oli tyhmyyksiä! Puhun oikein todesta, -- sanoi Natasha
ärtyisästi. Tulin kysymään teiltä, mitä olisi tehtävä, ja te sanotte:
"tyhmyyksiä"...
Kreivitär kohautti harteitaan.
-- Jos on totta herra Denisovin kosinta, niin sano hänelle, että hän on
hölmö, siinä kaikki.
-- Ei, hän ei ole hölmö, -- vastasi Natasha loukkautuneen vihaisesti.
-- No, entä mitä aijot tehdä? Olettehan te nykyään kaikki rakastuneita.
Jos olet rakastunut, niin menehän sitten hänelle! -- sanoi äiti,
vihaisesti hymyillen. -- Onnea matkalle!
-- Ei, äiti, en ole häneen rakastunut, en luullakseni ole häneen
rakastunut.
-- No, sano se siis hänelle.
-- Äiti, oletteko vihainen? Älkää olko vihainen, rakkaani, eihän se ole
minun syyni.
-- En ole, rakkaani, mutta mitä haluat, ystäväiseni? Tahdotko, menen
hänelle sanomaan, -- sanoi kreivitär hymyillen.
-- En tahdo, menen itse, sanokaahan vain, miten menetellä. Teille on
kaikki niin helppoa, -- lisäsi hän vastaukseksi äidin hymyilyyn. --
Mutta olisittepa nähnyt, kun hän sen minulle sanoi! Tiedänhän, ettei
hän aikonut sitä minulle sanoa, mutta tahtomattaan tuli sanoneeksi.
-- Mutta sittenkin täytyy kieltäytyä.
-- Ei, ei täydy. Minun on häntä niin sääli! Hän on niin herttainen.
-- No, suostu sitte hänen vaimokseen. Ja todellakin, onhan jo aika
mennä miehelään, -- sanoi äiti pilkallisen ärtyisästi.
-- Ei, äiti, säälin häntä niin. En tiedä, mitä sanoisin.
-- Eikä sinun mitään tarvitse sanoakkaan, sanon itse, -- sanoi
kreivitär kiihtyneenä siitä että hänen pikku tytärtään jo pidetään
aikuisena.
-- Ei, äiti, ei millään hinnalla, sanon itse, kuunnelkaa te ovelta, --
ja Natasha lähti juoksemaan vierashuoneen läpi saliin, missä Denisof
yhä istui entisellä paikallaan klaveerin luona, kädet kasvoilla.
Kuullessaan Natashan kevyet askeleet nousi Denisof seisomaan.
-- Natalie, -- sanoi hän, käyden nopein askelin Natashaa kohti, --
ratkaiskaa kohtaloni. Se on teidän käsissänne.
-- Vasili Dmitritsh, säälin niin teitä!... Ei, mutta te olette niin
kelpo mies ... mutta ei ole tarvis ... tätä ... mutta minä muuten teitä
aina olen rakastava.
Denisof kumartui suutelemaan Natashan kättä, ja tyttö kuuli
kummallisia, käsittämättömiä ääniä. Natasha suuteli Denisovin mustia
sotkeutuneita kiharia. Samassa alkoi kuulua kreivittären hameitten
kahinaa. Hän saapui nuorten luo.
-- Vasili Dmitritsh, kiitän teitä kunniasta, -- sanoi kreivitär
hämmentyneellä äänellä, joka Denisovista tuntui ankaralta, -- mutta
tyttäreni on niin nuori, ja minä luulin, että te, poikani ystävänä
ensin olisitte kääntynyt minuun. Siinä tapauksessa ette olisi
pakoittanut minua hylkäämään tarjoustanne.
-- Kreivitär, -- sanoi Denisof syyllisen näköisenä, silmät maahan
luotuina, aikoi sanoa vielä jotain, mutta töpertyi.
Natasha ei voinut rauhallisena nähdä häntä noin surkean näköisenä. Hän
alkoi ääneen itkeä.
-- Kreivitär, olen syyllinen, -- jatkoi Denisof katkonaisella äänellä,
-- mutta tietäkää, että niin jumaloin teidän tytärtänne ja koko
perhettänne, että kahdesti olen valmis antamaan henkeni... Hän vilkasi
kreivittäreen ja, huomattuaan hänen ankaran ilmeensä, jatkoi: --
Hyvästi siis, kreivitär. -- Sitten suuteli hän kreivittären kättä ja
lähti nopein, päättävin askelin huoneesta, vilkaisematta edes
Natashaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saattoi Rostof Denisovin matkalle, sillä tämä ei
tahtonut enää päiväksikään jäädä Moskovaan. Lähtökekkerit vietettiin
mustalaisten luona, eikä juhlittava lainkaan muistanut, miten ystävät
olivat asettaneet hänet rekeen ja kuljettaneet häntä kolme ensimäistä
kievarinväliä.
Denisovin lähdettyä, viipyi Rostof Moskovassa vielä parisen viikkoa,
odotellen rahoja, joita vanha kreivi ei saattanut noin vain käden
pyyhkimällä hankkia. Hän ei poistunut kotoa ja vietti suurimman osan
ajastaan tyttöjen suojissa.
Sonja oli hänelle hellempi ja läheisempi kuin ennen. Näytti siltä kuin
Sonja olisi pitänyt hänen häviötään urotyönä, jonka johdosta hän
rakasti häntä entistään enemmän; mutta Nikolai piti itseään
kelvottomana hänelle.
Nikolai kirjoitteli runoja ja sävelmiä tyttöjen muistikirjoihin ja
lähetettyään viimein loput velastaan Dolohoville ja saatuaan tältä
kuitin hän marraskuun loppupuolella lähti Moskovasta tavoittamaan
rykmenttiään, joka silloin jo oli Puolassa. Hän ei käynyt
hyvästelemässä ketään moskovalaisista ystävistään.