Pariin päivään tämän jälkeen ei Rostof tavannut Dolohovia omaistensa
luona eikä hän ollut tavattavissa kodissaankaan; kolmantena päivänä sai
hän häneltä kirjeen.
"Kosken enää aijo teidän luonanne käydä sinulle tunnetuista syistä ja
koska pian aijon lähteä armeijaan, niin pidän ystävilleni tänä iltana
lähtökekkerit -- tule Englantilaiseen hotelliin."
Samana iltana oli Rostof omaistensa ja Denisovin seurassa teatterissa
ja saapui kymmenettä käydessä sieltä Englantilaiseen hotelliin. Hänet
johdatettiin heti hotellin hienoimpiin suojiin, mitkä Dolohof oli
vuokrannut täksi yöksi. Parikymmentä miestä tungeskeli pöydän
ympärillä, jonka ääressä isäntä itse istui kynttilä kummallakin
puolella. Pöydällä oli kultarahoja ja seteleitä, ja Dolohof, joka
hoiteli kassaa, jakeli paraillaan korttia. Rostof ei ollut ystäväänsä
tavannut senjälkeen, kun tämä oli kosinut ja saanut rukkaset, ja
siksipä tuntuikin hänestä kumman oudolta tämä tapaaminen.
Dolohovin kirkas, kylmä katse kohtasi hänet jo ovella, ja tuntui kuin
hän jo kauvan olisi odotellut ystäväänsä.
-- Pitkiin aikoihin emme ole tavanneet toisiamme, -- Dolohof sanoi, --
kiitos, että tulit. Kun tämän olen jakanut, saapuu Iljushka
laulajineen.
-- Olen käynyt sinua tapaamassa, -- sanoi Rostof punastuen.
Dolohof ei vastannut hänelle.
-- Voithan koettaa onneasi, -- sanoi hän Rostoville.
Rostof muisti samassa kumman keskustelun, joka oli joskus tapahtunut
hänen ja Dolohovin välillä. -- Ainoastaan pöllöt luottavat
pelionneensa, -- oli Dolohof silloin sanonut.
-- Vai pelkäätkö pelata kanssani? -- jatkoi Dolohof, aivan kuin hän
olisi arvannut ystävänsä mietteet, ja hymähti.
Tästä hymystä Rostof huomasi, että Dolohof oli saman tunteen vallassa
kuin hän oli päivällisten aikana englantilaisessa klubissa ja
yleensäkin niinä hetkinä, jolloin hän, arki-elämään kyllästyneenä,
kummallisilla, enimmäkseen julmilla teoillaan tahtoo siitä riehtautua.
Rostovista tuntui seurassa olo vastenmieliseltä; hän ei mitenkään
keksinyt sukkeluutta, jolla olisi vastannut Dolohovin kysymykseen.
Hänen yhä aprikoidessaan vastausta, kääntyi Dolohof häneen, katsahti
häntä suoraan silmiin ja lausui harvalleen ja painolla, niin että
kaikki saattaisivat kuulla hänen sanansa:
-- Muistathan, mehän puhuimme kerran uhkapelistä... Hölmö on se
ihminen, joka luottaa pelionneensa; on pelattava varmuudella, ja minä
tahdon koettaa.
"Koettaisikohan tuota onneaan vai varmuuttaan?" ajatteli Rostof.
-- Ja viisainta on ettet pelaa, -- jatkoi Dolohof puhettaan, ja lyöden
risaisella korttipakalla pöytään, hän lisäsi: -- Jatkakaamme, hyvät
herrat!
Sitten siirsi Dolohof rahat edemmäksi ja valmistautui jakamaan korttia.
Rostof istuutui hänen viereensä, muttei yhtynyt heti peliin. Dolohof
katsahti häneen.
-- Et siis pelaa? -- kysyi Dolohof.
Ja tämä kysymys herätti Rostovissa kummallisen pelihimon; hänen täytyi
ottaa kortti, asettaa sille pieni panos ja yhtyä peliin.
-- Minulla ei ole rahoja mukanani, -- sanoi Rostof.
-- Uskon velaksi!
Rostof asetti 5 ruplaa kortille ja menetti sen, asetti toisen kerran ja
taas menetti. Dolohof voitti Rostovilta yhteen menoon 10 korttia.
-- Hyvät herrat, -- sanoi Dolohof, jaettuaan jonkun aikaa korttia, --
asettakaa panos kortille, tehkää hyvin, muuten saatan erehtyä
laskuissa.
Eräs pelureista huomautti, että häneen, hänen toivoakseen, saattaa
luottaa.
-- Luottaa tosin saattaa, mutta voin sotkea laskut; tehkää hyvin ja
asettakaa panokset kortille, -- vastasi Dolohof. -- Älä ole
milläsikään, teemme sittemmin selvän väleistämme, -- lisäsi hän
Rostoville.
Peli jatkui; palvelija tarjoili alituiseen samppanjaa.
Rostovin jokainen kortti lyötiin, ja hänen häviönsä nousi jo 800
ruplaan. Hän oli jo merkinnyt yhden kortin kohdalle 800 ruplaa, mutta
kun hänelle samassa tarjottiin samppanjaa, muutti hän päätöksensä ja
merkitsi tavallisen panoksen, 20 ruplaa.
-- Pidä 800, -- sanoi Dolohof, vaikkei hän edes näyttänyt
tarkanneenkaan Rostovin toimia, -- pikemmin pääset omillesi. Muille
häviän, mutta sinulta voitan. Vai pelkäätkö minua? -- hän toisti.
Rostof totteli ja merkitsi 800 ruplaa lattialta nostamalleen
herttaseitsemäiselle, josta kulma oli nyhtäisty. Sen kortin hän
sittemmin hyvin tunsi. Sitten joi hän pohjaan lämmenneen
samppanjalasinsa, hymähti Dolohovin sanoille ja, odotellen sydän
kurkussa seitsemäistä, hän alkoi katsella Dolohovin käsiin, joista
kortit lentelivät oikealle ja vasemmalle. Tämän herttaseitsemäisen
tuottama voitto tai häviö ei suinkaan ollut yhdentekevä Rostoville.
Edellisen viikon sunnuntaina oli kreivi Ilja Andrejevitsh antanut
pojalleen 2000 ruplaa ja samalla huomauttanut, ettei hän ennen
toukokuuta voi hänelle luovuttaa rahoja, ja oli kehoittanut poikaa
elämään tavallista säästävämmin. Nikolai oli sanonut, että isän antama
summa on liiankin suuri, ja oli antanut kunniasanansa, ettei ennen
kevättä vaadi rahoja. Nyt oli hänellä näistä rahoista jälellä 1200
ruplaa. Jos siis herttaseitsemäinen lyötäisiin, niin häviäisi hän
ensiksikin 1600 ruplaa ja sitä paitsi söisi hän sanansa. Sydän kurkussa
katseli hän Dolohovin käsiin ja ajatteli: "No, käännähän väleen tuo
kortti, silloin otan lakkini ja lähden kotiin ja syön illallisen
Denisovin, Natashan ja Sonjan seurassa, enkä tämän jälkeen luullakseni
enää koskaan koske kortteihin." Ja hänen näin ajatellessaan, muistui
hänen mieleensä kotoinen elämä, leikinlasku Petjan kanssa, keskustelut
Sonjan kanssa, duetot Natashan kanssa, pikettipeli isän kanssa, ja
vieläpä rauhallinen vuodekin tuolla Povarskajakadulla. Ja nämä kuvat
esiintyivät sellaisella voimalla, niin selvinä, niin ihanina, aivan
kuin niihin liittyvä ääretön onni olisi ollut mennyttä, iäksi
kadotettua. Hän ei voinut sallia, että sokea sattuma, kääntämällä
herttaseitsemäisen mieluummin oikealle kuin vasemmalle puolelle,
saattaisi ryöstää häneltä tämän uudelleen käsittämänsä ihanan onnen ja
syöstä hänet tuntemattomaan, epämääräiseen onnettomuuden kuiluun. Se
oli mahdotonta, mutta sittenkin odotti hän sydän kurkussa Dolohovin
käsien liikkeitä. Nämä suuriluiset, karvaiset, punakat kädet laskivat
korttipakan pöydälle ja tarttuivat lasiin ja piippuun.
-- Et siis pelkää pelata kanssani? -- toisti Dolohof ja, aivan kuin
olisi aikonut kertoa jonkun iloisen kaskun, hän laski kortit käsistään,
heittäytyi nojalleen tuolissaan ja alkoi hymyhuulin kertoa verkalleen:
-- Niin, hyvät herrat, minulle on kerrottu, että Moskovassa kiertelee
huhu, jonka mukaan minä pelissä teen vääryyttä, sentähden kehoitan
teitä olemaan varuillanne.
-- No, käännähän! -- sanoi Rostof.
-- Oh, te Moskovan täti kullat! -- lausui Dolohof ja tarttui hymyellen
kortteihin.
-- Aaah! -- äännähti Rostof melkein kirkaisten ja tarttui molemmin
käsin tukkaansa. Hänen odottamansa seitsemäinen oli jo käännetty; se
oli päälimäinen pakassa. Hän oli hävinnyt enemmän kuin saattoi
suorittaa.
-- Älä toki vaivu maahan, -- sanoi Dolohof, vilkaistuaan hätimiten
Rostoviin, ja jatkoi korttien kääntämistä.