Kolmantena joulupäivänä söi Nikolai päivällisen kotona, mikä
viime aikoina oli harvoin tapahtunut. Nämä olivat viralliset
jäähyväispäivälliset sen johdosta että hänen ja Denisovin piti lähteä
rykmenttiin loppiaisen jälkeen. Pöydässä oli parikymmentä henkeä,
niiden joukossa Dolohof ja Denisof.
Ei koskaan ollut Rostovien talossa rakkauden ja lemmen tuoksu ilmennyt
niin voimakkaana kuin näinä juhlapäivinä. "Ota vaari onnen hetkistä,
pakoita toiset sinua rakastamaan ja rakasta itse! Vain tämä ainoa on
pysyväistä maailmassa, kaikki muu on joutavaa. Emmekä me täällä muusta
välitäkkään", -- näin kuiskaili tämä ilmapiiri.
Nikolai tapansa mukaan lopen väsytettyään kaksi paria hevosia ja
sittenkään ehtimättä käydä kaikissa paikoissa, joihin häntä oli
kutsuttu, saapui kotiin juuri vähää ennen päivällistä. Heti taloon
astuessaan huomasi ja tunsi hän tuon rakkaudesta tihkuvan ilmakehän,
mutta samalla hän huomasi kummallisen hämmingin, jonka vallassa
muutamat seuran jäsenet olivat. Erittäin olivat kuohuissaan Sonja,
Dolohof, vanha kreivitär ja vähin Natashakin. Nikolai ymmärsi, että
jotakin oli tapahtunut ennen päivällistä Sonjan ja Dolohovin välillä ja
siksi hän, hänelle ominaisella sydämen herkkyydellä päivällisten aikana
oli hyvin hellä ja varovainen käytöksessään heitä molempia kohtaan.
Tuon saman kolmannen joulupäivän iltana piti oleman taas Jogelin
(tanssinopettajan) luona tanssiaiset, jollaisia hän pani toimeen pyhinä
kaikille sekä mies- että naisoppilailleen.
-- Nikolenjka, menetkö Jogelin tanssiaisiin? Pyydän, tulethan, -- sanoi
Natasha, -- hän pyysi sinua erittäin, Vasili Dmitritshkin (Denisof)
lähtee.
-- Mihinkäpä en lähtisi kreivittären käskystä! -- sanoi Denisof, joka
aina leikillään tekeytyi Natashan ritariksi, -- olen valmis tanssimaan
_pas de châlea_.
-- Jos ehdin! Lupasin Arharoveille tämän illan, -- Nikolai sanoi.
-- Entäs sinä? ... -- sanoi hän Dolohoviin kääntyen. Ja heti kysyttyään
hän huomasi, ettei sitä olisi pitänyt kysyä.
-- No, ehkä ... -- vastasi Dolohof kylmästi ja nyreissään, loi
silmäyksen Sonjaan ja otsaansa rypistäen katsahti taas Nikolaihin aivan
samallaisin katsein kuin Pierreen klubin päivällisillä.
"Jotakin tässä on", -- ajatteli Nikolai, ja hänen arvelunsa yhä
varmenivat, kun Dolohof poistui heti päivällisten päätyttyä. Nikolai
kutsui Natashan luokseen ja kysyi häneltä: -- mitä on tapahtunut?
-- Sinuapa olen etsinytkin, -- sanoi Natasha, juosten veljensä luo. --
Mitäs sanoin, etkä vaan tahtonut uskoa, -- sanoi hän, voitostaan
riemuiten, -- hän kosi Sonjaa.
Vaikka Nikolai vähät oli välittänyt Sonjasta viime aikoina, niin
hänessä kuitenkin jokin aivan kuin repeytyi tämän kuullessaan. Tämä
avioliitto olisi ollut edullinen, vieläpä muutamissa suhteissa
loistavakin Sonjalle, tuolle köyhälle, osattomalle orpotytölle. Vanhan
kreivittären ja tuttavapiirin näkökannalta ei Dolohovin tarjousta olisi
saattanut hyljätä. Ja siksipä Nikolai, asian kuultuaan, aluksi
raivostuikin Sonjaan. Hän valmisteli jo mielessään, mitä sanoisi
Sonjalle: "Oivallista, tietysti pitää unohtaa lapselliset lupaukset ja
suostua tarjoukseen", -- mutta hän ei ehtinyt vielä tätä sanoa...
-- Ajattelehan! Sonja antoi hänelle rukkaset, lopulliset rukkaset! --
ehätti Natasha. -- Hän sanoi rakastavansa toista, -- lisäsi sisar,
hetkisen vaiti oltuaan.
"Niin, toisin ei Sonjani voinutkaan menetellä!" -- ajatteli Nikolai.
-- Miten äiti häntä pyytelikin, hän vaan ei suostunut, ja tiedän, ettei
hän päätöstään muuta, kun kerran on sanonut...
-- Äiti siis kehoitti häntä! -- sanoi Nikolai nuhtelevasti.
-- Kehoitti, -- sanoi Natasha. -- Kuulehan, Nikolenjka, älä suutu;
mutta tiedän, ettet häntä nai. Tiedän, Jumala ties miksi, vaan tiedän
varmasti, ettet nai.
-- Mutta sitäpä et mitenkään tiedä, -- Nikolai sanoi; -- mutta minun
tarvitsisi puhella hänen kanssaan. Miten suloinen, tuo Sonja! -- lisäsi
hän hymyillen.
-- Todellakin suloinen! Lähetän hänet luoksesi.
Ja Natasha juoksi tiehensä, suudeltuaan veljeään.
Hetken kuluttua ilmestyi Sonja pelästyneenä, hämillään ja syyllisen
näköisenä. Nikolai meni hänen luokseen ja suuteli hänen kättään. Tämä
oli ensimäinen kerta kun he Nikolain loma-ajalla puhelivat silmästä
silmään ja lemmestään.
-- _Sophie_, -- sanoi Nikolai, alussa arasti, mutta sitten yhä
rohkeammin ja rohkeammin, -- jos tahdotte kieltäytyä ei ainoasti
loistavasta, edullisesta avioliitosta; mutta hän on myöskin kaunis,
jalo mies ... hän on ystäväni...
Sonja keskeytti hänet...
-- Olen jo kieltäytynyt, -- sanoi hän kiireesti.
-- Jos kieltäydytte minun tähteni, niin pelkään, että...
Sonja keskeytti taas hänet, katsoen häneen rukoilevan pelästyneenä.
-- _Nicolas_, älkää puhuko minulle tästä, -- hän sanoi.
-- Ei, minun täytyy. Ehkäpä tämä on turhamaisuutta minun puoleltani,
mutta paras on kumminkin puhua. Jos kieltäydytte minun tähteni, niin
olen velvollinen sanomaan suoraan totuuden. Rakastan teitä luullakseni
enemmän kuin ketään muuta...
-- Se minulle riittääkin, -- sanoi Sonja innosta hehkuen.
-- Ei, vaan olen tuhannesti rakastunut ja rakastun vieläkin, vaikkei
ole minulla sellaista ystävyyden, luottamuksen, lemmen tunnetta ketään
muuta kuin teitä kohtaan. Ja olenhan sitäpaitsi nuori. Äiti ei sitä
tahdo. No, suoraan sanoen, en lupaa mitään. Ja pyydän teidän
ajattelemaan Dolohovin tarjousta, -- sanoi hän, vaivoin lausuen
ystävänsä sukunimen.
-- Älkää puhuko minulle tästä. En tahdo mitään. Rakastan teitä
veljenäni ja olen aina rakastava ja enempää en tarvitse.
-- Te olette enkeli, teitä en ansaitse, vaan pelkään pettää teitä.
Nikolai suuteli vielä kerran hänen kättään.