Vanhan kreivin ponnistukset olivat saaneet Rostovin osallisuuden
Dolohovin ja Besuhovin väliseen kaksintaisteluun enemmittä
seurauksitta unohtumaan, ja Rostof, sen sijaan että olisi menettänyt
upseerinarvonsa, kuten oli odottanut, määrättiin Moskovan
kenraalikuvernöörin adjutantiksi. Tämän johdosta ei hän voinut mennä
maalle muun perheen keralla, vaan jäi uuteen toimeensa koko kesäksi
Moskovaan. Dolohof parani ja Rostovin ystävyys häneen lujittui hänen
parantumisensa aikana. Dolohof sairasti äitinsä luona, joka rakasti
häntä intohimoisesti ja hellästi. Maria Ivanovna vanhus, rakastaen
Rostoviakin, koska tämä oli Fedjan ystävä, puheli usein pojastaan.
-- Niin, kreivi, hän on liian jalo ja puhdassieluinen, -- hän puheli,
-- elääkseen nykyisenä, turmeltuneena aikanamme. Jaloutta ei kukaan
rakasta, se on jokaisen silmätikkuna. No, sanokaahan, kreivi, onko
tämä Besuhovilta oikein, onko tämä kunniallisesti tehty? Mutta
jaloluontoinen Fedja rakasti häntä eikä nytkään koskaan puhu hänestä
mitään pahaa. Tekiväthän he yksin tuumin nuo vallattomuudet Pietarin
poliisille ja muut tepposet? Mutta miten olikaan, Besuhovin ei käynyt
kuinkaan, vaan sälytettiin kaikki Fedjan niskoille! Ja mitä hän
kärsikään! Antoivathan he tosin pojalleni arvon takaisin, mutta
miksikäs eivät olisi antaneet? Arvelen, että sellaisia urhoja ja
isänmaan poikia kuin hän ei siellä monta ollut. Ja entäs sitten tämä
kaksintaistelu! Onko näillä ihmisillä säälin- ja kunniantunnetta?
Vaikka tietävät hänen olevan ainoan pojan, haastavat kaksintaisteluun
ja noin vaan oijeti ampuvat! Hyvä, että Jumala armahti meitä. Ja miksi
kaikki tapahtui? No, kelläpäs ei meidän aikanamme olisi oikkuja? Entäs,
jos hän on niin mustasukkainen. Ymmärrän, vaan miksi ei voinut ennen
ilmaista, kestihän sitä jo vuoden verran. Ja tämä sitten: haastoi
kaksintaisteluun, arvellen, ettei Fedja tappele, kun on hänelle
velassa. Mikä halpamaisuus! Mikä ilkeys! Tiedän, että te, armas
kreiviseni, ymmärsitte Fedjan, siksi rakastan teitä sydämestäni. Harvat
häntä ymmärtävät. Hän on sellainen suuri, taivaallinen sielu!
Usein puhui Dolohof itse parantumisensa aikana Rostoville sanoja, joita
ei mitenkään olisi häneltä saattanut odottaa.
-- Minua pidetään ilkeänä ihmisenä, sen tiedän, -- hän puheli, -- ja
olkoon menneeksi. En ole tietääkseni muista kuin niistä, joita
rakastan, mutta ketä rakastan, rakastan niin että annan vaikka henkeni
hänen tähtensä. Mutta muut kaikki järjestään muserran, jos tielleni
asettuvat. Minulla on jumaloittu, kullankallis äiti, pari kolme
ystävää, sinä niitten joukossa, mutta muista, välitän heistä vain
sikäli, mikäli he ovat minulle hyödyksi tahi vahingoksi. Ja melkein
kaikki ovat vahingoksi, -- eritoten naiset. Niin, armas ystäväni, --
jatkoi hän, -- miehiä olen tavannut rakastavia, jaloja, yleviä; mutta
muita naisia, paitsi ostettavissa olevia luontokappaleita -- olkootpa
sitten kreivittäriä tahi kyökkipiikoja, saman tekevä, -- en ole vielä
tavannut. En ole vielä tavannut sitä taivaallista puhtautta, uhrautuvaa
uskollisuutta, jota naisesta etsin. Jos löytäisin sellaisen naisen,
antaisin henkeni hänen tähtensä. Mutta nämä!... -- Hän teki halveksivan
eleen. -- Ja uskotko minua, jos vielä pidän elämää jonkin arvosena,
niin pidän vain siksi, että toivon vielä tapaavani sellaisen
taivaallisen olennon, joka herättäisi minussa uuden ihmisen,
puhdistaisi ja kohottaisi minut. Mutta sinä et tätä käsitä.
-- Ei, käsitän hyvinkin, -- vastasi Rostof, joka oli tykkänään uuden
ystävänsä vallassa.
* * * * *
Syksyllä palasi Rostovin perhe Moskovaan. Talven tullen palasi
Denisovkin ja jäi Rostovien luo. Tämä 1806 vuoden talven alkupuoli,
jonka Nikolai Rostof vietti Moskovassa, oli onnellisimpia ja hauskimpia
hänelle ja koko perheelle. Nikolai houkutteli mukanaan vanhempain
kotiin paljon nuorta väkeä. Vera oli kaksikymmenvuotias, kaunis neito;
Sonja -- kuudentoista ikäinen tyttö juuri puhjenneen kukan koko
ihanuudessa. Natasha oli taiteiässä, milloin lapsellisen naurettava,
milloin neitseellisen hurmaava.
Rostovien talon täytti siihen aikaan jonkinlainen rakkauden tuoksu,
kuten on laita talossa, missä on armaita, nuoria tyttöjä. Jokainen
nuori mies, joka tuli Rostovien taloon ja katseli näitä nuoria,
herkkätunteisia, jotakin (arvattavasti onneaan) hymyileviä neitosten
kasvoja, tätä vilkasta hyörinää sekä kuunteli tätä harkitsematonta,
vaan kaikkia hyväilevää ja hivelevää, kaikkeen valmista, toivon
täyttämää nuorten naisten leperrystä, kuunteli näitä laulun tahi soiton
sekavia ääniä, tunsi samaa lempeen syttymisen ja onnenodotuksen
tunnetta kuin nuoret rostovilaisetkin.
Nuorten miesten joukossa, jotka olivat löytäneet tiensä Rostovien luo,
oli etupäässä -- Dolohof, joka miellytti kaikkia talon asukkaita,
paitsi Natashaa. Dolohovin takia oli Natasha miltei riidassa veljensä
kanssa. Hän pysyi lujana väitteessään, että Dolohof oli häijy ihminen,
että kaksintaistelussa hänen ja Besuhovin välillä Pierre oli ollut
oikeassa, vaan Dolohof väärässä ja että tämä oli vastenmielinen ja
luonnoton.
-- Muuta en saa päähäni, -- huusi Natasha itsepäisesti, -- hän on ilkeä
ja tunteeton. Ka, rakastanpa Denisoviasi, vaikka hänkin on mellastelija
ja muuta, kuitenkin häntä rakastan, tottapa siis jotain ymmärrän. En
osaa sinulle oikein sanoa... Dolohovissa on kaikki niin määriteltyä,
mutta en siitä pidä. Denisovia...
-- No, Denisof on aivan toista, -- vastasi Nikolai, ilmaisten
äänenpainollaan että Dolohoviin verraten oli Denisovkin aivan
vähäpätöinen, -- pitää ymmärtää, millainen sielu on tällä Dolohovilla,
pitää nähdä hänet äitinsä seurassa, ah, millainen sydän!
-- No sitäpä en nyt tiedä, mutta hänen seurassaan tuntuu ikävältä. Ja
tiedätkös, että hän on rakastunut Sonjaan?
-- Mitä hullutuksia...
-- Ihan varmaan, saatpa nähdä.
Natashan ennustus kävi toteen. Dolohof, joka ei pitänyt naisten
seurasta, alkoi yhä useammin käydä talossa ja pian huomattiin, (vaikkei
kukaan siitä puhunut), että hän kävi Sonjan takia. Ja Sonja, joskaan ei
tohtinut siitä milloinkaan puhua, tiesi sen myöskin ja joka kerta
Dolohovin tullessa karahti punaiseksi kuin purppura.
Dolohof söi usein päivällistä Rostovien luona ja kävi kaikissa
iltamissa, joihin tiesi Rostovilaistenkin menevän. Myöskin oli
hänellä tapana käydä nuorten tanssiaisissa Jogelin luona, joissa
Rostovilaisetkin aina kävivät. Hän oli erityisen huomaavainen Sonjaa
kohtaan ja katseli tätä sellaisin silmin, ettei ainoastaan Sonja voinut
tuota katsetta punehtumatta sietää, vaan punehtuivatpa vanhan
kreivittären ja Natashankin posket tuosta samaisesta katseesta.
Selvästi huomasi, että tummanverevä, siro Sonja, joka rakasti tulisesti
Nikolaita, oli tehnyt voimakkaaseen, kummalliseen Dolohoviin
vastustamattoman syvän vaikutuksen.
Rostof huomasi jotakin uutta Dolohovin ja Sonjan välillä; mutta hän ei
ottanut vaivakseen selvitellä, millaisia nämä uudet suhteet olivat.
"Molemmat ovat he johonkuhun rakastuneet", -- arveli hän Sonjasta ja
Natashasta. Mutta hän ei ollut entisellään, eikä suhteensa Sonjaan ja
Dolohoviin yhtä vapaa, ja siksi alkoi hän olla harvemmin kotona.
Syksyllä vuonna 1806 alettiin taas puhua sodasta Napoleonia vastaan
vielä suuremmalla kiihkeydellä kuin edellisenä vuonna. Otettiin
kymmenen rekryyttiä ja sitä paitsi yhdeksän nostokasta tuhannelta.
Kaikkialla julistettiin Bonaparten puoluelaiset pannakiroukseen ja
Moskovassa ei muusta juteltukaan kuin alkavasta sodasta. Rostovien
perheessä näistä valmistuksista ei suuria välitetty, sillä kaikkien
huomio oli keskittynyt Nikolushkaan, joka ei millään ehdolla suostunut
jäämään Moskovaan. Hän odotti vain Denisovin loma-ajan loppua, jotta
sitten pyhien jälkeen yhdessä hänen kanssaan saisi lähteä rykmenttiin.
Lähenevä ero ei mitenkään estänyt häntä huvittelemasta, vieläpä se
häntä siihen yllyttikin. Suurimman osan aikaa vietti hän poissa kotoa,
päivällisillä, iltamissa ja tanssiaisissa.