Pikku ruhtinatar makasi patjoilla valkea tanu päässä (tuskat olivat
juuri helpottaneet). Kiehkuroina kiemurrellen olivat mustat hiukset
valahtaneet hänen tulehtuneille, hikisille poskipäilleen; punainen,
ihana, pikkarainen suu mustain haiventen peittämine huulineen oli
avoinna, ja hän hymyili iloisesti. Ruhtinas Andrei astui huoneeseen ja
pysähtyi hänen eteensä sohvan jalkopäähän. Kirkkaat, lapsellisesti,
hämmästyneesti ja levottomasti katselevat silmät pysähtyivät häneen
muuttamatta ilmettään. "Rakastan teitä kaikkia, en ole tehnyt
kellekkään pahaa, miksi kärsin? auttakaa minua", puhui tämä ilme.
Ruhtinatar näki miehensä, mutta ei käsittänyt näkemänsä merkitystä.
Ruhtinas Andrei kaarsi sohvan ja suuteli ruhtinatarta otsalle.
-- Sydänkäpyni, -- hän sanoi, sanan, jota ei koskaan ollut hänelle
lausunut, -- Jumala armahtakoon...
Ruhtinatar katsahti mieheensä kysyvästi ja lapsellisen moittivasti.
"Odotin sinulta apua, eikä mitään, ei mitään, sinäkin!" sanoivat hänen
silmänsä. Hän ei ihmetellyt puolisonsa tuloa; hän ei käsittänyt, että
tämä oli tullut. Hänen saapumisellaan ei ollut mitään yhteyttä hänen
kärsimyksiinsä ja niiden lieventämiseen. Tuskat alkoivat uudelleen, ja
Maria Bogdanovna neuvoi ruhtinas Andrein lähtemään huoneesta.
Lääkäri astui huoneeseen. Ruhtinas Andrei meni pois ja, kohdattuaan
ruhtinatar Marian, meni taas hänen luokseen. He alkoivat kuiskaten
puhella, mutta keskustelu katkesi alituisesti. He odottivat ja
kuulostelivat.
-- Menkäämme, ystäväni, -- sanoi ruhtinatar Maria.
Ruhtinas Andrei läksi taas vaimonsa luo ja istui odotellen viereisessä
huoneessa. Joku nainen tuli hänen huoneestaan pelästynein kasvoin ja
hämmentyi nähdessään ruhtinas Andrein. Tämä peitti kasvonsa käsillään
ja istui niin jonkun hetken. Vaikeroivia, avuttoman eläimellisiä
valituksia kuului oven takaa. Ruhtinas Andrei nousi, meni ovelle ja
tahtoi avata sen. Ovea piteli joku.
-- Ei saa, ei saa! -- puheli sieltä pelästynyt ääni.
Ruhtinas alkoi kävellä pitkin huonetta. Huudot vaikenivat, kului vielä
jokunen silmänräpäys. Yhtäkkiä kuului viereisestä huoneesta hirveä
kirkaisu -- ei ruhtinattaren huuto, sillä hän ei voinut huutaa siten.
Ruhtinas Andrei juoksi ovelle; huuto vaikeni, alkoi kuulua lapsen
porua.
"Miksi tuotiin sinne lapsi?" -- ajatteli ensi silmänräpäyksessä
ruhtinas Andrei. -- "Lapsi? Millainen?... Minkä tähden on siellä lapsi?
Taikka syntyikö siellä lapsi?"
Silloin hän äkkiä ymmärsi tämän kirkaisun koko iloisen merkityksen;
kyyneleet tukahuttivat hänet, ja nojaten molemmin kyynärvarsin
ikkunanalustaan hän purskahti itkuun niiskuttaen lapsen tavoin. Ovi
avautui. Lääkäri tuli huoneesta paidanhiat käärittyinä, takitta,
kalpeana ja vapisevin leuvoin. Ruhtinas Andrei kääntyi häneen, mutta
lääkäri katsoi hämmästyneenä häneen ja meni sanaa sanomatta ohi. Nainen
pöllähti huoneesta ja, huomattuaan ruhtinas Andrein, jäi ällistyneenä
kynnykselle. Ruhtinas astui vaimonsa luo. Tämä lojui kuolleena samassa
asemassa, jossa ruhtinas oli hänet nähnyt viisi minuttia sitten, ja
sama ilme, lukuunottamatta jäykistyneitä silmiä ja poskien kalpeutta,
asusti näillä ihanilla, lapsellisilla kasvoilla mustien haiventen
peittämine huulineen.
"Rakastan teitä kaikkia, enkä ole tehnyt kellekkään pahaa, ja mitä
olette minulle tehneet?" -- puhuivat hänen kauniit, säälittävät,
kuolleet kasvonsa.
Huoneen nurkassa ärisi ja pirisi jokin pikkuinen ja punainen Maria
Bogdanovnan valkeissa, vapisevissa käsissä.
* * * * *
Kaksi tuntia tämän jälkeen meni ruhtinas Andrei hiljaisin askelin isän
työhuoneeseen. Vanhus tiesi jo kaikki. Hän seisoi aivan oven luona, ja
tuskin oli se avautunut, kun ukko kietoi vanhuudenheikot, kovat kätensä
kuin pihdit poikansa kaulaan ja pillahti itkuun pienen lapsen lailla.
* * * * *
Kolmen päivän kuluttua saatettiin pikku ruhtinatar hautaan, ja
viimeisiä hyvästejä ottaessaan kiipesi ruhtinas Andrei kirstun ääreen.
Kirstussakin olivat samat kasvot, vaikka silmät olivat umpeen painetut.
"Ah, mitä teitte minulle?" puhuivat ne yhä, ja ruhtinas Andrei tunsi,
että hänen sielussaan jokin repeytyi, että hän oli syypää johonkin,
jota hän ei voinut auttaa eikä unohtaa. Hän ei voinut itkeä. Vanhuskin
meni ja suuteli pikku ruhtinattaren vahanjäykkää kättä, joka
rauhallisesti lepäsi korkealla toisella kädellä. Vanhukselle sanoivat
myös nuo kasvot: "Ah, mitä teitte minulle, ja mitä varten?" Ja vanhus
kääntyi harmissaan pois, nähtyään nämä kasvot.
* * * * *
Kun vielä viisi päivää oli kulunut, ristittiin nuori ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh. Imettäjä piteli leuvallaan pusertaen kapaloita, sillä
aikaa kuin pappi voiteli hanhensulalla pojan uurteisia punakoita
kämmen- ja jalkapohjia.
Iso-isä, joka oli kummina, kantoi miehenalkua lommoisen läkkipeltisen
kastemaljan ympäri vapisevin käsin, peläten pudottavansa, sekä antoi
lapsen sitten äitikummille, ruhtinatar Marialle. Ruhtinas Andrei istui
toisessa huoneessa odotellen juhlallisuuden päättymistä. Hän oli ihan
jähmettynyt pelosta etteivät vaan hukuttaisi piskuista kastemaljaan.
Kun hoitajatar toi hänelle lapsen, loi hän siihen iloisen silmäyksen ja
nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun hoitajatar ilmoitti, että
kastemaljaan heitetty vahasta ja kastettavan hiuksista kierretty
pallero ei ollut uponnut, vaan jäänyt kellumaan pinnalle.