VIII.

_Ma bonne amie_, -- sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna

aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan

tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan

äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon

saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti

yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan

syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti

yleistä surua.

-- _Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka --

kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal_.[5]

-- Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, -- sanoi

ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä

luo.

-- Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? --

sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä

kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)

-- Niin tosiaan, -- yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, -- kenties on

paras. Minä menen. _Courage, mon ange_![6] -- Hän suuteli Lisaa ja oli

menemäisillään huoneesta.

-- Ah, ei, ei! -- Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui

pikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen

lapsellista pelkoa.

-- _Non, o'est l'estomac ... dites que c'est l'estomac, dites, Marie,

dites_...[7] -- ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa

tuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli

pieniä kätösiään.

Ruhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.

-- _Mon Dieu! Mon Dieu_![8] Oh! -- kuuli hän takaansa.

Hieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan

merkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.

-- Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, -- sanoi ruhtinatar Maria,

katsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.

-- No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, -- sanoi Maria Bogdanovna,

kiirehtimättä kulkuaan. -- Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista

tietää.

-- Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? -- ruhtinatar

sanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty

noutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin

joka hetki.)

-- Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, -- sanoi Maria

Bogdanovna, -- ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.

Viiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten

kannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta -- palvelijat

kantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa.

Kantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.

Ruhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman

tarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti

silmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin

askelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja

kääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki

oven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti

käteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin

eteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous

tyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi

äänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen

vanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin,

ruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.

-- Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, -- hoitajatar sanoi, -- ja

toin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen,

enkelini, -- sanoi hän huoahtaen.

-- Voi, miten olen iloinen, hoitajani.

-- Jumala on armollinen, kyyhkyseni.

Hoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja

istuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja

alkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat

ruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja

kysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli

levinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi

istuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät

synnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, -- koettivat kaikki

heittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa

näkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta,

jotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli,

sydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä

tuntemattomasta.

Suuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa

kaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat

päreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua

jyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria

Bogdanovnalta kysymään: mitä? -- Sano vain: ruhtinas käski kysymään:

"mitä?" -- ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.

-- Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, -- sanoi Maria

Bogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.

Tihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.

-- Hyvä, -- sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä

lähtien kuullut pienintäkään risausta työhuoneesta.

Hieman odotettuaan meni Tihon työhuoneeseen muka niistääkseen

kynttilöitä. Huomattuaan ruhtinaan makaavan sohvalla katsahti Tihon

herraansa, hänen surun murtamiin kasvoihinsa, puisti päätään, läheni

ääneti häntä ja suudeltuaan häntä olkapäähän hän poistui huoneesta

niistämättä kynttilöitä tai sanomatta, miksi oli tullut. Juhlallisin

salaisuus maailmassa läheni täyttymistään. Kului ilta, tuli yö. Ja

odottaminen ja sydämen suopeuden tunne tuota välttämätöntä kohtaan ei

vähennyt, vaan eneni. Kukaan ei nukkunut.

* * * * *

Oltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa

ja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo

viimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota

Moskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia

valtatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen

helpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.

Ruhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui

hiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin,

pienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen

hiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan

nahan poimuun.

Savishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään

kuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja

ennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti

ruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.

-- Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, -- sanoi hän.

Äkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä

(ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin

huoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi

hulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi

kynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti

kutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella

riehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa

nipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.

-- Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! -- hän sanoi pidellen

kehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. -- Ja lyhdyt mukana, varmaan

saapuu lääkäri...

-- Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Pitää

mennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.

Ruhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan.

Kun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten

edessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka

liekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä

kädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla.

Vielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita.

Ja joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.

-- Jumalan kiitos! -- ääni sanoi. -- Entäs isä?

-- Pani levähtämään, -- vastasi vouti Demjan, joka jo oli alhaalla.

-- Sitten vielä sanoi ääni jotakin, ja Demjan vastasi jotakin, ja

talvikenkien askeleet alkoivat nopeammin lähestyä rappusten kierteessä,

jota ylös ei sopinut nähdä.

"Se on Andrei" -- ajatteli ruhtinatar Maria. -- "Ei, eihän se hän voi

olla, se olisi liian tavatonta", ajatteli hän, ja samalla hetkellä kun

hän ajatteli näin, ilmaantuivat väliportaalle, jolla palvelija

kynttilöineen seisoi, ruhtinas Andrein kasvot ja vartalo. Hänellä oli

turkki yllä ja kaulus lumessa. Niin, se oli hän, mutta hän oli kalpea,

ja kasvonpiirteensä olivat muuttuneet: kumman leppeät, mutta

kiihtyneet. Ruhtinas nousi portaille ja syleili sisartaan.

-- Ettekö saaneet kirjettäni? -- hän kysyi ja odottamatta vastausta,

jota hän ei olisi saanutkaan, sillä ruhtinatar ei voinut puhua, hän

kääntyi takasin ja tuli lääkärin kanssa, joka oli astunut sisään hänen

jälistään (ruhtinas oli yhtynyt lääkäriin viimeisessä majatalossa)

nopein askelin taas portaille ja syleili taas sisartaan.

-- Kumma kohtalo! -- hän lausui. -- Masha, armaani! -- ja riisuttuaan

turkkinsa ja kenkänsä meni hän puolisonsa, ruhtinattaren suojiin.

Sota ja rauha II · 第 13 / 109 题