_Ma bonne amie_, -- sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna
aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan
tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan
äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon
saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti
yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan
syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti
yleistä surua.
-- _Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka --
kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal_.[5]
-- Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, -- sanoi
ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä
luo.
-- Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? --
sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä
kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)
-- Niin tosiaan, -- yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, -- kenties on
paras. Minä menen. _Courage, mon ange_![6] -- Hän suuteli Lisaa ja oli
menemäisillään huoneesta.
-- Ah, ei, ei! -- Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui
pikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen
lapsellista pelkoa.
-- _Non, o'est l'estomac ... dites que c'est l'estomac, dites, Marie,
dites_...[7] -- ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa
tuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli
pieniä kätösiään.
Ruhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.
-- _Mon Dieu! Mon Dieu_![8] Oh! -- kuuli hän takaansa.
Hieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan
merkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.
-- Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, -- sanoi ruhtinatar Maria,
katsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.
-- No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, -- sanoi Maria Bogdanovna,
kiirehtimättä kulkuaan. -- Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista
tietää.
-- Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? -- ruhtinatar
sanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty
noutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin
joka hetki.)
-- Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, -- sanoi Maria
Bogdanovna, -- ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.
Viiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten
kannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta -- palvelijat
kantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa.
Kantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.
Ruhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman
tarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti
silmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin
askelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja
kääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki
oven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti
käteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin
eteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous
tyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi
äänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen
vanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin,
ruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.
-- Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, -- hoitajatar sanoi, -- ja
toin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen,
enkelini, -- sanoi hän huoahtaen.
-- Voi, miten olen iloinen, hoitajani.
-- Jumala on armollinen, kyyhkyseni.
Hoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja
istuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja
alkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat
ruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja
kysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli
levinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi
istuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät
synnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, -- koettivat kaikki
heittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa
näkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta,
jotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli,
sydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä
tuntemattomasta.
Suuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa
kaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat
päreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua
jyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria
Bogdanovnalta kysymään: mitä? -- Sano vain: ruhtinas käski kysymään:
"mitä?" -- ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.
-- Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, -- sanoi Maria
Bogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.
Tihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.
-- Hyvä, -- sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä
lähtien kuullut pienintäkään risausta työhuoneesta.
Hieman odotettuaan meni Tihon työhuoneeseen muka niistääkseen
kynttilöitä. Huomattuaan ruhtinaan makaavan sohvalla katsahti Tihon
herraansa, hänen surun murtamiin kasvoihinsa, puisti päätään, läheni
ääneti häntä ja suudeltuaan häntä olkapäähän hän poistui huoneesta
niistämättä kynttilöitä tai sanomatta, miksi oli tullut. Juhlallisin
salaisuus maailmassa läheni täyttymistään. Kului ilta, tuli yö. Ja
odottaminen ja sydämen suopeuden tunne tuota välttämätöntä kohtaan ei
vähennyt, vaan eneni. Kukaan ei nukkunut.
* * * * *
Oltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa
ja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo
viimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota
Moskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia
valtatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen
helpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.
Ruhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui
hiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin,
pienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen
hiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan
nahan poimuun.
Savishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään
kuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja
ennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti
ruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.
-- Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, -- sanoi hän.
Äkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä
(ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin
huoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi
hulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi
kynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti
kutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella
riehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa
nipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.
-- Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! -- hän sanoi pidellen
kehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. -- Ja lyhdyt mukana, varmaan
saapuu lääkäri...
-- Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Pitää
mennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.
Ruhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan.
Kun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten
edessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka
liekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä
kädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla.
Vielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita.
Ja joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.
-- Jumalan kiitos! -- ääni sanoi. -- Entäs isä?
-- Pani levähtämään, -- vastasi vouti Demjan, joka jo oli alhaalla.
-- Sitten vielä sanoi ääni jotakin, ja Demjan vastasi jotakin, ja
talvikenkien askeleet alkoivat nopeammin lähestyä rappusten kierteessä,
jota ylös ei sopinut nähdä.
"Se on Andrei" -- ajatteli ruhtinatar Maria. -- "Ei, eihän se hän voi
olla, se olisi liian tavatonta", ajatteli hän, ja samalla hetkellä kun
hän ajatteli näin, ilmaantuivat väliportaalle, jolla palvelija
kynttilöineen seisoi, ruhtinas Andrein kasvot ja vartalo. Hänellä oli
turkki yllä ja kaulus lumessa. Niin, se oli hän, mutta hän oli kalpea,
ja kasvonpiirteensä olivat muuttuneet: kumman leppeät, mutta
kiihtyneet. Ruhtinas nousi portaille ja syleili sisartaan.
-- Ettekö saaneet kirjettäni? -- hän kysyi ja odottamatta vastausta,
jota hän ei olisi saanutkaan, sillä ruhtinatar ei voinut puhua, hän
kääntyi takasin ja tuli lääkärin kanssa, joka oli astunut sisään hänen
jälistään (ruhtinas oli yhtynyt lääkäriin viimeisessä majatalossa)
nopein askelin taas portaille ja syleili taas sisartaan.
-- Kumma kohtalo! -- hän lausui. -- Masha, armaani! -- ja riisuttuaan
turkkinsa ja kenkänsä meni hän puolisonsa, ruhtinattaren suojiin.