Kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Lisijagorissa saatiin tieto
Austerlitzin tappelusta ja ruhtinas Andrein perikadosta. Huolimatta
kaikista kirjeistä, joilla lähetystöistä tiedusteltiin, ja kaikista
etsiskelyistä ei hänen ruumistaan löydetty eikä ollut häntä vangiksi
joutuneidenkaan joukossa. Ikävintä kuitenkin oli hänen omaisilleen,
että he vielä salaisesti toivoivat, että asukkaat olivat korjanneet
hänet taistelukentältä ja että hän nyt ehkä makasi joko toipuvana tai
kuolemaisillaan jossakin yksinään vieraiden luona kykenemättä antamaan
itsestään tietoa. Sanomissa, joista ruhtinasvanhus ensinnä sai tiedon
Austerlitzin tappiosta, ilmoitettiin, kuten ainakin, hyvin lyhyesti ja
epämääräisesti, että venäläisten loistavasti taisteltuaan oli ollut
pakko peräytyä, mutta että peräytyminen oli suoritettu täydessä
järjestyksessä. Vanha ruhtinas ymmärsi tästä virallisesta
tiedonannosta, että venäläiset oli lyöty. Viikon kuluttua saapui
Kutusovin kirje, jossa tämä tarkemmin kertoi ruhtinas Andrein
kohtalosta.
"Nähteni kaatui poikanne, -- kirjoitti Kutusof, -- lippu kädessä
rykmentin etupäässä isälleen ja isänmaalleen ansiokkaana sankarina.
Minun ja koko armeijan suruksi ei siitä lähtien ole saatu tietää onko
hän elossa, vaiko kuollut. En henno omaani ja teidän toivoanne särkeä,
vaan arvelen poikanne elävän, sillä muussa tapauksessa hän kait olisi
mainittu kentältä löydettyjen upseerien luettelossa, jonka airut
minulle toi."
Vanha ruhtinas sai tämän tiedon myöhään illalla, yksin istuessaan
työhuoneessaan. Seuraavana päivänä läksi hän tapansa mukaan
aamukävelylle. Mutta hän murjotti vihaisesti kirjuriin, puutarhuriin ja
arkkitehtiin, mutta ei sanonut kellekään sanaakaan.
Kun tyttärensä, ruhtinatar Maria tavalliseen aikaan tuli hänen
luokseen, seisoi hän sorvipöytänsä ääressä työskennellen, mutta, kuten
tavallista oli, ei kääntänyt katsettaan tulijaan.
-- Ab! Ruhtinatar Maria! -- sanoi hän äkkiä luonnottomasti ja heitti
kädestään sorvitaltan. (Pyörä kiepsahti vielä vauhtiaan. Ruhtinatar
Maria muisti kauvan tämän pyörän häipyvän kitinän, sillä se sulautui
hänen muisteloissaan niin täydellisesti sitä seuranneeseen
keskusteluun.)
Ruhtinatar Maria siirsihe isänsä luo, katseli häntä kasvoihin, ja äkkiä
hänessä jotakin höltyi. Silmissä alkoi sumeta. Hän oivalsi isänsä
kasvoista, jotka eivät olleet surulliset eivätkä toivottomat, vaan
kiukkuiset ja luonnottomasti vääntyneet, että nytpä, nytpä hänen yllään
kauhea onnettomuus uhkaavana väikkyi, onnettomuus pahin elämässä, ennen
kokematon, auttamaton, käsittämätön onnettomuus: rakkaan henkilön
kuolema.
-- _Mon père! André_![4] -- sanoi ruma, kömpelö ruhtinatar sellaisella
surun ja itsensä unohtamisen aiheuttamalla, kuvaamattomalla lumolla,
että isä ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi hänestä
nyyhkyttäen.
-- Sain tiedon. Vangittujen joukossa ei ole, ei myös kuolleitten.
Kutusof kirjoittaa, -- kirkaisi hän kimakasti, ikäänkuin tahtoen tällä
huudollaan karkottaa ruhtinattaren, -- kaatunut!
Ruhtinatar ei pyörtynyt, hänelle ei tullut paha olo. Hän oli jo kalpea,
mutta kuultuaan nämä sanat hänen kasvonsa muuttuivat, ja jotakin
tunkeutui kirkkaana hohteena hänen säteileviin kauniisiin silmiinsä.
Ikäänkuin ilo, korkein ilo, riippumaton ilo tämän maailman suruista ja
iloista, levisi valtavana tuota hänessä olevaa syvää surua
hälventämään. Hän unohti kokonaan pelkonsa isään, meni hänen luokseen,
tarttui häntä käteen, veti sitä puoleensa sekä syleili hänen kuivaa
suonikasta kaulaansa.
-- _Mon père_, -- hän sanoi. -- Älkää kääntykö minusta, itkekäämme
yhdessä.
-- Konnat, ilkiöt! -- huudahti ukko, väistäen hänestä kasvojaan. --
Tuhoavat armeijan, tuhoavat ihmisiä! Miksikä? Mene sanomaan Lisalle!
Ruhtinatar vaipui voimatonna nojatuoliin isän viereen ja purskahti
itkuun. Hän näki nyt veljensä sinä hetkenä, kun tämä hyvästeli häntä ja
Lisaa hellän ja samalla ynseän näköisenä. Hän näki hänet sinä hetkenä,
jolloin hän hellästi ja pilkallisesti ripusti kaulaansa pyhänkuvan.
"Uskoiko hän? Katuiko hän epäuskoaan? Oliko hän nyt tuolla? Tuollako,
ikuisen rauhan ja autuuden asunnoissa?" -- hän mietiskeli.
-- _Mon père_, sanokaa minulle, miten se oli? -- kysyi hän kyynelten
lomasta.
-- Mene, mene, kaatunut tappelussa, jonne johdettiin surmattaviksi
Venäjän paraat pojat ja venäläinen maine. Menkää, ruhtinatar Maria!
Mene sanomaan Lisalle! Minäkin tulen.
Kun ruhtinatar Maria palasi isänsä luota, istui pikku ruhtinatar työnsä
ääressä. Hän heitti ruhtinatar Mariaan sydämen onnea ja rauhaa uhkuvan
katseen, joka on ominainen ainoastaan raskaille naisille. Näkyi,
etteivät hänen silmänsä nähneet ruhtinatar Mariaa, vaan katselivat
syvälle -- itseensä -- johonkin onnelliseen ja salaperäiseen, joka
hänessä kehittyi.
-- _Marie_, -- sanoi hän etääntyen ompelukehyksestä ja nojautuen
taapäin, anna tänne kätesi.
Hän otti ruhtinattaren käden ja asetti sen vatsalleen. Silmänsä
hymyilivät odottavina, haiveninen ylähuuli nousi ja jäi, lapsellista
onnea kuvaten, koholleen.
Ruhtinatar Maria lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvonsa
kälynsä hameen poimuihin.
-- No, no -- kuuletko? Minusta tuntuu niin kummalta. Ja tiedätkö,
Maria, minä aina rakastan häntä, -- sanoi Lisa, katsellen loistavin,
onnellisin silmin natoaan.
Ruhtinatar Maria ei voinut nostaa päätään: hän itki.
-- Mikä sinun on, Masha?
-- Ei mikään ... alkoi vaan tulla niin ikävä ... ikävä Andreita, -- hän
lausui, kuivaten kyyneliään kälynsä polviin.
Usean kerran aamun kuluessa alkoi ruhtinatar Maria valmistella kälyään,
mutta joka kerta alkoi hän itkeä. Nämä kyyneleet, joiden syytä pikku
ruhtinatar ei käsittänyt, saattoivat hänet lopulta levottomaksi, vaikka
hän yleensä oli huono tekemään havaintoja. Hän ei puhunut mitään, vaan
katseli levottomana ympärilleen aivan kuin jotakin etsien. Ennen
päivällistä astui hänen huoneeseensa vanha ruhtinas, jota Lisa aina
pelkäsi. Ruhtinaan kasvoilla oli aivan erityisen rauhaton, häijy ilme,
ja sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta. Lisa katsahti ruhtinatar
Mariaan, vaipui sitten ajatuksiinsa, kiinnittäen huomionsa sisäänpäin,
itseensä, kuten raskaat naiset usein tekevät; äkkiä herkesi hän itkuun.
-- Onko saatu jotain tietoja Andreilta? -- hän sanoi.
-- Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on
huolissaan, ja minuakin kauhistaa.
-- Ei siis mitään?
-- Ei mitään, -- sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi
katsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli
saanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä
synnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar
Maria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin
tavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että
ruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt
virkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän
hänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja
kaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti
tarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän
käveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä
heikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili
veljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki
sanomaa hänen palaamisestaan.