VI.

Pierre oli viime aikoina harvoin katsonut vaimoaan silmästä silmään.

Sekä Pietarissa että Moskovassa oli heidän talonsa alituiseen vieraita

täynnä. Kaksintaistelun jälkeisenä yönä hän, kuten oli monasti ennenkin

tehnyt, ei mennyt makuuhuoneeseen, vaan jäi suureen isän työhuoneeseen,

siihen missä kreivi Besuhof oli kuollut.

Hän heittäysi sohvalle ja tahtoi nukkua unohtaakseen kaiken, mikä häntä

vaivasi, mutta hän ei voinut saada unta. Sellainen tunteiden,

ajatuksien ja muistojen myrsky riehahti hänen sielussaan, että hän ei

voinut nukkua, yhtä vähän istua paikoillaan. Hänen täytyi hypätä

sohvalta ja kulkea nopein askelin pitkin lattiaa. Silloin kuvautui

hänen eteensä vaimonsa sellaisena kuin tämä oli ollut ensi aikoina

naimisen jälkeen, paljain olkapäin ja väsynein intohimoisin katsein. Ja

heti sen kuvan rinnalle ilmestyi Dolohovin kauniit, julkeat ja jäykän

pilkalliset kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet päivällisissä,

samaten Dolohovin kasvot, kalpeina, vavahtelevina ja kärsivinä,

semmoisina kuin ne olivat olleet hänen kaatuessaan lumeen.

-- Mitä siis on tapahtunut? -- kysyi hän itseltään.

-- Tapoin _rakastajan_, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se

kävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? -- Siksi, että sinä olet mennyt

hänen kanssaan naimisiin, -- sanoi sisäinen ääni.

-- Mutta missä suhteessa olen syyllinen? -- hän kysyi. -- Siinä, että

otit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet.

-- Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen

ruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät

sanat: "_Je vous aime_".[2] Kaikki johtuu siitä! "Tunsin silloinkin, --

ajatteli hän, -- tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että

minulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin."

Hän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui.

Erittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa,

miten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon

käydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista

työhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa,

joka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin,

hänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä

osoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.

"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen

ylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan", -- hän ajatteli;

-- "olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko

Pietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja

kauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin,

etten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan

olen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en

ymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten

halujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä

kauheassa sanassa, että hän on irstas nainen." Hän sanoi itsekseen

tämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.

"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja

lainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita

olkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut

itseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta;

tämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä,

että olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut

minusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän

naurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta

haluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaan _minusta_ lapsia tule."

Sitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle

ominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin

kasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. "En ole mikään hölmö ... mene

ja koeta itse ... _allez vous promener_", niin oli hänellä tapa puhua.

Usein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten

silmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää,

miksikä hän ei häntä rakastanut. -- Niin, en ole koskaan häntä

rakastanut, -- puheli Pierre itsekseen; -- minä tiesin, että hän on

irstas nainen, -- Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut

sittenkään sitä uskoa. -- Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja

hymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta

teeskennellen vastaten katumukseeni!

Pierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin

kutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän

pureskeli itse surunsa.

-- Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, -- puheli hän

itsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin

hänelle tuon: "_Je vous aime_", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin

kuin valetta, -- puheli hän taas. -- Minä olen syypää ja olen

velvollinen kantamaan... Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah,

kaikki on roskaa, -- hän ajatteli, -- sekä häväisty nimi että kunnia,

kaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.

Ludvig XVI mestattiin siitä syystä, että _he_ sanoivat hänen olevan

kunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat

oikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin,

jotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet

pyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän

oli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta

elä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken.

Ja maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys

iäisyyteen verraten?

Mutta sillä hetkellä kun hän luuli päässeensä rauhaan sellaisista

ajatuksista, esiintyi hänelle yhtäkkiä Helena kuunnellen hänen

vilpillisen rakkautensa tunnustuksia, ja hän tunsi veren virtaavan

sydämeensä, ja hänen oli pakko taas nousta ja liikkua, särkeä ja repiä

käteensä sattuvia esineitä. Miksi sanoin hänelle: "_Je vous aime_?" hän

yhä hoki itsekseen. Ja toistettuaan kymmenennen kerran tämän

kysymyksen, juolahti hänen mieleensä Molièren sanat: "_Mais que diable

allait-il faire dans cette galere_?"[3] ja hän naurahti: itseään hän

nauroi.

Yöllä hän kutsui kamaripalvelijan ja käski panna matkakapineet kuntoon

Pietariin lähtöä varten. Hän ei voinut kuvitellakkaan, miten hän tästä

lähin puhuttelisi vaimoaan. Hän päätti, että hän lähtee huomenna ja

jättää hänelle kirjeen, jossa selvittää hänelle aikomuksensa olevan

hänestä ainiaaksi erota.

Aamulla kun kamaripalvelija kahvineen astui työhuoneeseen, makasi

Pierre turkkilaisella sohvalla avattu kirja kädessä ja nukkui.

Hän havahtui ja katseli kauvan hämmästyneenä ympärilleen kykenemättä

muistamaan, missä hän oli.

-- Kreivitär käski kysyä, onko teidän ylhäisyytenne kotona, -- sanoi

kamaripalvelija.

Mutta Pierre ei ollut vielä ehtinyt päättää, mitä vastaisi, kun

kreivitär itse puettuna valkeaan, hopealla kirjailtuun atlassinuttuun,

hiukset yksinkertaisesti laitettuina (kaksi suunnatonta palmikkoa _en

diademe_ ympäröi kahteen kertaan hänen ihanaa päätään) astui huoneeseen

tyynenä ja majesteetillisena. Mutta hänen marmorivalkealla, hieman

kaarevalla otsallaan oli vihan ryppy. Hänellä oli toki tuo

ylenpalttisen kärsivällinen tyyneytensä eikä hän alkanut puhua

kamaripalvelijan läsnäollessa. Hän tiesi kaksintaistelusta ja oli

tullut siitä puhumaan. Hän odotti kunnes palvelija oli järjestänyt

tuomansa kahvin ja lähtenyt pois. Pierre katseli vaimoansa arasti

silmälasiensa takaa. Hän oli kuin jänis, joka koirain ympäröimänä,

korvat kumussa yhä vaan makaa vihollistensa näkyvissä; niinpä hänkin

koetti pitkittää lukemistaan, mutta tunsi sen olevan mieletöntä ja

mahdotonta ja katsahti taas arasti vaimoonsa. Tämä ei istuutunut,

katseli miestään halveksivasti hymyillen, odottaen palvelijan

poistumista.

-- Mitä tämä taas on? Mitä olette saattanut aikaan, kysyn teiltä, --

sanoi hän ankarasti.

-- Minä? Mitäkö minä? -- sanoi Pierre.

-- Kas, onpa niitä urhoja! No, vastatkaa, mikä kaksintaistelu se oli?

Mitä tahdoitte sillä osoittaa? Mitä? Kysyn, teiltä.

Pierre kääntyi raskaasti sohvalla ja avasi suunsa, vaan ei voinut

vastata.

-- Ellette vastaa, niin sanon sen teille... jatkoi Helena. -- Te

uskotte kaikki, mitä teille sanotaan, teille sanottiin... -- Helena

naurahti, -- että Dolohof on rakastajani. -- Hän puhui ranskaksi,

törkeän täsmällisesti, lausuen sanan "rakastaja" samaten kuin muutkin

sanat. Niin sanottiin ja te uskoitte! -- No, mitä osoititte sillä? Mitä

osoititte tällä kaksintaistelulla? Sen, että olette hölmö, _que vous

êtes un sot_, senhän kaikki jo tiesivät! Mihin tämä vie? Siihen, että

minä joudun koko Moskovan ivan esineeksi; siihen, että jokainen

sanoo teidän päihtyneessä tilassa, itsenne unohtaen, haastaneen

kaksintaisteluun miehen, jota aiheettomasti vihaatte mustasukkaisuuden

takia, -- Helena yhä enemmän korotti ääntään ja innostui, -- joka on

kaikin puolin teitä parempi...

-- Hm... Hm... -- mylvi Pierre, rypyssä otsin, katsomatta puolisoonsa

ja liikahuttamatta ainoatakaan jäsentä.

-- Ja miksi luulitte voivanne uskoa, että hän on rakastajani?...

Miksikä? Siksikö, että rakastan hänen seuraansa? Jos olisitte ollut

viisaampi ja hauskempi, niin olisin pitänyt teidän seuraanne parempana.

-- Älkää puhuko kanssani ... rukoilen, -- kirisi Pierre käheästi.

-- Miksi en saisi puhua? Voin puhua ja sanonkin rohkeasti, että harva

se nainen, joka ei sellaisen miehen vaimona kuin te olette, ottaisi

itselleen rakastelijoita (_des amants_), mutta minä en niin tehnyt, --

hän sanoi.

Pierre tahtoi sanoa jotakin, katsoi häneen kummallisin silmin, joiden

ilmettä Helena ei ymmärtänyt ja heittäysi taas pitkälleen. Tänä hetkenä

hän kärsi fyysillisesti: hänen rintaansa ahdisti, ja hänen oli vaikea

hengittää. Hän tiesi, että hänen oli jotakin tehtävä lopettaakseen

tämän kärsimyksen, mutta se, mitä hän tahtoi tehdä, oli liian kauheaa.

-- Meidän on parempi erota, -- sanoi hän katkonaisesti.

-- Erota, kernaasti, mutta vain jos luovutatte minulle omaisuuden. --

Helena sanoi...

-- Erota, kas millä peljätti!

Pierre hyppäsi sohvalta ja huojuen ryntäsi hänen kimppuunsa.

-- Tapan sinut! -- kiljui hän, sieppasi pöydältä marmorilevyn, jonka

painoa voimansa eivät ennen olleet koetelleet, otti askeleen häntä

kohden ja huitasi häntä levyllä.

Helenan kasvot saivat kauhistavan ilmeen: hän parahti ja hyppäsi

syrjään. Isän luonto ilmeni hänessä. Pierre tunsi, miten kiehtovaa ja

ihanaa oli raivostuminen. Hän heitti levyn rikki ja lähestyen vaimoaan

kädet ojossa, kirkaisi: "Ulos!!" niin hirvittävällä äänellä, että koko

talossa se huuto kuului. Jumala ties, mitä Pierre tällä hetkellä olisi

tehnyt, ellei Helena olisi juossut huoneesta.

* * * * *

Viikon kuluttua antoi Pierre vaimolleen valtakirjan kaikkien

isovenäläisten maatilain omistamiseen, maatilain, mitkä muodostivat

suurimman osan hänen omaisuuttaan, ja lähti yksin Pietariin.