-- No, aletaan! -- sanoi Dolohof.
-- Kuinkas muuten, -- sanoi Pierre yhä hymyillen.
Syntyi kauhea hetki! Oli silminnähtävää, että tekoa, joka niin helposti
oli alkanut, ei mitenkään voinut keskeyttää, että se jatkui itsestään,
riippumatta enää ihmisten tahdosta, ja täytyi se siis loppuun saattaa.
Denisof astui ensimmäisenä rajaviivalle ja julisti:
-- Koska vastustajat ovat kieltäytyneet sopimasta, niin eikö olisi
sopiva alkaa: ottakaa siis pistoolit ja lausuttuani kolme alkakaa
toisianne lähestyä.
-- Yks'! Kaks'! Kolme! ... kiljasi Denisof kiukkuisesti ja vetäytyi
syrjään.
Molemmat vastustajat alkoivat edetä ja tulivat tallattuja polkuja
pitkin yhä lähemmäksi, koettaen nähdä sumun keskestä toisensa. Heillä
oli oikeus, rajaviivaan etäännyttyään, ampua koska ja kumpaa halutti.
Dolohof kulki hitaasti, nostamatta pistooliaan, katsellen kirkkailla,
loistavilla, sinisillä silmillään vastustajaansa kasvoihin. Hänen
suunsa oli kuten ainakin sille ominaisessa hymyssä.
Sanottaissa _kolme_ alkoi Pierre nopein askelin edetä, poiketen
tallatulta polulta ja astuen ehjää lunta. Pierre piti pistooliaan
kurkottaen oikeaa kättänsä nähtävästi peläten, ettei vaan tuolla
aseella itseään tappaisi. Tavan takaa hän tempasi vasenta kättään
taaksepäin, sillä häntä halutti tukea sillä oikeata, mutta tiesi, ettei
niin saanut tehdä. Kulettuaan noin kuusi askelta ja poikettuaan polulta
lumeen, katsahti Pierre jalkoihinsa ja taas äkkiä Dolohoviin ja, vetäen
sormellaan, kuten oli hänelle opetettu, laukaisi. Kun ei ollenkaan
ollut odottanut niin kovaa pamausta, vavahti Pierre omaa laukaustaan,
sitten hymyili itsekin tuota ja pysähtyi. Savu, joka sumun takia oli
erittäin sakea, esti häntä ensi silmänräpäyksessä näkemästä; mutta
toista laukausta, jota hän oli odottanut, ei tullutkaan. Kuului vain
Dolohovin kiireiset askeleet ja savun takaa näkyi hänen hahmonsa.
Toisella kädellä hän piteli vasenta kylkeään, toisella puristi alas
painunutta pistoolia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Rostof juoksi
hänen luokseen ja sanoi jotakin.
-- E ... e ... ei, -- lausui Dolohof hampaidensa välistä -- ei, ei ole
päätetty, -- ja otettuaan vielä muutamia heikkoja, horjuvia askeleita
miekkaan asti, kaatui hän lumelle sen viereen. Hänen vasen kätensä oli
verissä, hän pyyhki sitä takkiinsa ja nojautui siihen. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, synkät, ja vavahtelivat.
-- Olkaa niin ... -- alkoi Dolohof, mutta ei voinut kerralla sanoa
loppuun ... -- olkaa hyvä, -- lausui hän väkisten.
Pierre, joka tuskin voi pidättyä itkusta, alkoi juosta Dolohovia kohti
ja oli juuri kulkemaisillaan poikki erottavan alan, kun Dolohof huusi:
"rajaviivalle!" ja Pierre ymmärtäen mistä oli kysymys, pysähtyi aivan
puoleisensa miekan luo. Vain 10 askelta eroitti heidät. Dolohof antoi
päänsä vaipua lumeen, haukkasi ahnaasti lunta, nosti taas päänsä,
kohentautui, veti jalat alleen ja etsi vakavaa tukipistettä. Hän
nieleskeli kylmää lunta ja imeskeli sitä; hänen huulensa vapisivat,
vaan hymyilivät yhä, silmät kiiluivat viimeisten voimanponnistusten
häijyydellä. Hän nosti pistoolin ja alkoi tähdätä.
-- Sivuttain, suojelkaa itseänne pistoolilla -- sanoi Nesvitski.
-- Suojelkaa! -- huusi Denisovkin vastustajalleen, voimatta tätä enää
kestää.
Pierre lempeästi hymyillen säälistä ja katumuksesta ja avuttomasti
harittaen jalkansa, seisoi Dolohovin edessä leveä rintansa suoraan
häntä päin ja katseli surullisesti häneen. Denisof, Rostof ja Nesvitski
sulkivat silmänsä. He kuulivat aivan samalla haavaa laukauksen ja
Dolohovin häijyn huudon.
-- Ohi! -- kirkaisi Dolohof ja kaatui voimattomana lumelle kasvot
maahan päin.
Pierre tarttui päähänsä, kääntyi takaisin ja läksi metsään, sotkien
paksussa lumessa ja hokien ääneen käsittämättömiä sanoja:
-- Tyhmästi ... tyhmästi! Kuolema ... vale ... hän toisteli, otsaansa
rypistellen.
Nesvitski pysäytti hänet ja vei kotiin.
Rostof ja Denisof läksivät kulettamaan kaupunkiin haavoittunutta
Dolohovia.
Dolohof vaiti ollen, silmät ummessa makasi reessä eikä vastannut
sanaakaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Mutta ajettaessa
Moskovaan, hän havahtui äkkiä ja, vaivaloisesti nostaen päätään,
tarttui vieressään istuvan Rostovin käteen. Rostovia kummastutti
Dolohovin täysin muuttuneet kasvot ja niiden odottamattoman hellän
autuaallinen ilme.
-- No, mitä? Miten on laitasi? -- Rostof kysyi.
-- Kehnosti! Mutta se ei ole tärkeintä asiassa, ystäväni, -- sanoi
Dolohof katkonaisella äänellä. -- Missä olemme? Olemme Moskovassa,
kyllä tiedän. Ei minusta, mutta tapoin hänet, tapoin... Hän ei kestä
tätä. Hän ei kestä...
-- Kuka? -- kysyi Rostof.
-- Äitini, äitini, enkelini, jumaloittu enkelini, äiti, -- ja Dolohof
pyrskähti itkuun, pusertaen Rostovin kättä.
Kun hän hieman oli rauhoittunut, selitti hän Rostoville asuvansa
äitinsä luona, ja että jos äiti saa nähdä hänet kuolemaisillaan, ei hän
voi sitä kestää. Hän pyysi hartaasti Rostovia lähtemään äitiä siihen
valmistamaan.
Rostof lähti täyttämään tehtäväänsä ja huomasi suureksi
kummastuksekseen, että Dolohof, tuo reuhaaja ja suuri tappelija
Dolohof, asui Moskovassa iäkkään äitinsä ja kyttyräselkäisen sisarensa
luona ja oli mitä hellin poika ja veli.