Pierre istui vastapäätä Dolohovia ja Nikolai Rostovia. Hän söi paljon
ja ahnaasti ja joi paljon, kuten ainakin. Mutta ne, jotka tunsivat
hänet lähemmin, näkivät, että hänessä tänä päivänä oli tapahtunut jokin
suuri muutos. Hän oli vaiti koko päivällisten ajan ja silmiään
räpytellen ja otsaansa rypistellen katseli ympärilleen tai silmät
tuijollaan aivan hajamielisen näköisenä kaiveli sormella nenäänsä.
Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja synkät. Näytti siltä, ettei hän
nähnyt eikä kuullut mitään, mitä ympärillä tapahtui, vaan ajatteli
jotakin erityistä, raskasta ja vielä ratkaisematonta.
Tämä ratkaisematon, häntä vaivaava kysymys oli ruhtinattaren vihjaus
Moskovassa Dolohovin läheisistä suhteista hänen vaimoonsa. Samaten
hänelle tänä aamuna saapunut nimetön kirje, jossa sanottiin sellaisella
halpamielisellä pilalla, joka on ominaista kaikille nimettömille
kirjeille, että hän näkee huonosti silmälasiensa läpi, ja että hänen
vaimonsa ja Dolohovin välinen suhde on salaisuus vain hänelle
itselleen. Pierre ei täyttä totta uskonut ruhtinattaren vihjauksiin
eikä myös kirjeeseen, mutta hänestä tuntui hirveältä katsella edessään
istuvaa Dolohovia. Joka kerta kun hänen katseensa sattumoisin kohtasi
Dolohovin kauniit, mutta julkeat silmät, Pierre tunsi miten jotakin
kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa, ja hän kääntyi äkisti pois.
Tahtomattaan muistellessaan vaimonsa koko entistä elämää ja hänen
suhdettaan Dolohoviin, näki Pierre selvästi, että se mitä kirjeessä
sanottiin, voi olla totta, ainakin todennäköistä, ellei se olisi
koskenut _hänen vaimoansa_. Pierre muisti tahtomattaan, miten Dolohof,
joka viime taistelun jälkeen oli saanut entisen arvonsa, oli palannut
Pietariin ja tullut hänen luokseen. Käyttäen hyväkseen juomakemujen
aikuisia ystävyyden suhteitaan Pierreen, oli Dolohof suoraa päätä
tullut hänen luokseen ja Pierre oli luovuttanut hänelle asunnon ja
lainaillut hänelle rahaa. Pierre muisti, kuinka Helena monasti oli
hymyillen lausunut paheksumisensa sen johdosta, että Dolohof asui
heidän talossaan, ja kuinka Dolohof oli hänelle kyynillisesti kehunut
hänen vaimonsa kauneutta, ja mitenkä hän siitä ajasta aina Moskovaan
saapumiseen asti ei ollut hetkeksikään heistä erkaantunut.
"Niin, Dolohof on hyvin kaunis", -- ajatteli Pierre, -- "tunnen hänet.
Olisipa häneltä aika kauniisti tehty, jos hän häpäisisi nimeni ja
nauraisi minua juuri sen vuoksi, että olen puuhannut hänen hyväkseen ja
holhonnut ja ja auttanut häntä. Tiedän, ymmärrän, miten tämä tekisi
hänen petoksensa kutkuttavaksi hänen silmissään, jos se vaan olisi
totta. Niin, jos se olisi totta; mutta en usko, minulla ei ole oikeutta
enkä voi sitä uskoa." Hän muisti millaisen jäykän kovan ilmeen saivat
toisinaan Dolohovin kasvot, kuten silloinkin kun hän oli sitonut
poliisin ja karhun yhteen ja paiskannut ne veteen, taikka kun hän
haastoi toisen syyttä suotta kaksintaisteluun tahi tappoi pistolilla
ajomiehen hevosen. Tämä ilme oli usein Dolohovin kasvoilla, kun Pierre
katsoi häneen. "Niin, hän on riitapukari", -- Pierre ajatteli, -- "hän
ei pidä minään ihmisen tappamista, hänestä varmaan näyttää, että minä
pelkään häntä. Ja tosiaan pelkäänkin häntä", -- ajatteli Pierre, ja
tätä ajatellessaan hän taas tunsi, miten jotakin kauheata ja rumaa
nousi hänen sieluunsa. Dolohof, Denisof ja Rostof istuivat nyt juuri
Pierreä vastapäätä ja näyttivät hyvin iloisilta. Rostof jutteli
iloisesti noiden kahden toverinsa kera, joista toinen oli uljas
husaari, toinen tunnettu tappelija ja remuilija. Aina tuon tuostakin
katsoi Rostof pilkallisesti Pierreen, joka näillä päivällisillä
kummastutti kaikkia tuossa kookkaana ja hajamielisenä istuessaan ja
alituisesti samaa asiaa miettiessään. Rostof katseli pahansuovasti
Pierreen ensinnäkin siksi että Pierre hänestä, husaarista, näytti
siviilipohatalta, kaunottaren mieheltä, ylipäänsä akalta, toiseksi
sentähden, ettei Pierre tuossa johonkin keskittyneessä, hajamielisessä
sieluntilassaan ollut tuntenut Rostovia eikä vastannut hänen
tervehdykseensä. Kun alettiin juoda keisarin maljaa, istui Pierre
ajatuksiinsa vaipuneena eikä tarttunut maljaansa.
-- Mitäs te? -- huudahti Rostof hänelle, ilkamoivan pahanelkisesti
häneen katsoen. -- Ettekö kuule: hallitsijamme keisarin malja!
Pierre huoahti, nousi nöyrästi, tyhjensi maljansa ja odotettuaan kunnes
kaikki olivat istuutuneet kääntyi Rostoviin, tapansa mukaan suopeasti
hymyillen.
-- Mutta minäpä en teitä tuntenut, -- hän sanoi. Mutta Rostof ei nyt
siitä välittänyt, hän huusi "eläköön!"
-- Miksikäs et uudista tuttavuutta, -- sanoi Dolohof Rostoville.
-- Välipä hänen, hupsun, -- Rostof sanoi.
-- Pitää lellitellä kauniin vaimon miestä, -- sanoi Denisof.
Pierre ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta tiesi hänestä puhuttavan.
Hän karahti punaiseksi ja kääntyi pois.
-- No, nyt kauniiden naisten malja, -- sanoi Dolohof, ja vakavana mutta
suupielet hymyssä kääntyi hän maljoineen Pierreen.
-- Kauniitten naisten malja, Petrushka, ja heidän rakastajainsa samoin,
-- sanoi hän.
Pierre loi silmänsä alas, joi maljakostaan katsomatta Dolohoviin ja
vastaamatta hänelle. Palvelija, joka jakeli Kutusovin kantaattia,
asetti lehden Pierren kohdalle, pitäen häntä arvokkaampana vieraana.
Pierre aikoi ottaa lehden, mutta Dolohof kumartui yli pöydän, sieppasi
sen hänen kädestään ja alkoi lukea. Pierre katsahti Dolohoviin, hänen
silmäteränsä suppenivat: tuo kauhea ja ruma, joka oli hämmentänyt häntä
koko päivällisten ajan, tunkeutui esiin ja valtasi hänet. Hän
vuorostaan kumartui kallistaen rotevan ruhonsa pöydän yli.
-- Rohjetkaappas ottaa! -- kirkasi hän.
Kuultuaan tämän huudon ja nähtyään kenen kanssa hän oli tekemisissä,
kääntyivät Nesvitski sekä oikean puolinen naapuri hämmästyksissään ja
kiireesti Besuhoviin.
-- Tyyntykää, riittää, mitä te? -- kuiskasivat pelästyneet äänet.
Dolohof katsoi Pierreen kirkkain, iloisin, jäykin silmin, hymyillen,
ikäänkuin olisi sanonut: "Kas tästä minä pidän."
-- En anna, -- sanoi hän painokkaasti.
Kalpeana, vapisevin huulin tempasi Pierre lehden.
-- Te ... te ... olette heittiö!... Vaadin teidät tilille, -- hän
lausui ja lykäten tuolin altaan nousi pöydästä.
Samassa silmänräpäyksessä kun Pierre teki tämän ja lausui nämät sanat,
tunsi hän, että kysymys hänen vaimonsa syyllisyydestä, joka häntä oli
kiusannut näinä viime vuorokausina, oli nyt lopullisesti ja varmasti
ratkaistu. Hän vihasi vaimoaan ja oli iäksi rikkonut välinsä hänen
kanssaan. Huolimatta Denisovin pyynnöstä, ettei Rostof sekautuisi tähän
asiaan, suostui Rostof olemaan Dolohovin sekundanttina ja keskusteli
atrian loputtua Nesvitskin, Besuhovin sekundantin, kanssa
kaksintaistelun ehdoista. Pierre ajoi kotiin, mutta Rostof Dolohovin ja
Denisovin kera istui klubissa myöhään yöhön kuunnellen mustalaisia ja
laulajia.
-- Huomenna siis, Sokoljnikin metsässä, -- sanoi Dolohof jättäessään
Rostovia hyvästi klubin rappusilla.
-- Ja oletteko rauhallinen? -- Rostof kysyi.
Dolohof pysähtyi.
-- Katsoppas, selitän sinulle parilla sanalla kaksintaistelun koko
salaisuuden. Jos menet kaksintaisteluun ja kirjoitat testamenttisi ja
helliä kirjeitä vanhemmillesi, jos ajattelet sitä, että sinä voidaan
tappaa, olet -- hölmö ja varmasti hukkaan joudut. Mutta meneppäs
vakaasti aikoen vastustajasi tappaa niin pian ja varmalla tavalla kuin
mahdollista, silloin käy kaikki oivallisesti, kuten jutteli minulle
usein kostromalainen karhunnäyttelijä. Ja karhuapa, hän sanoi,
kumminkin luulisi pelkäävän. Mutta kun sen tapaat, niin pelko valtaa
sinut, ettei se vain pääsisi kynsistäsi! Niin, samoin ajattelen
minäkin. Huomiseen, rakkaani!
Seuraavana päivänä, kello 8 aamulla Pierre ja Nesvitski ajoivat
Sokoljnikin metsään ja tapasivat siellä Dolohovin, Denisovin ja
Rostovin. Pierre näytti siltä kuin olisi hänellä ollut mielessään
mietteitä, jotka eivät ensinkään koskeneet tulevaa taistelua. Hänen
riutuneet kasvonsa olivat keltaiset. Hän nähtävästi ei ollut yötään
nukkunut. Hän katseli hajamielisesti ympärilleen ja rypisteli kulmiaan
kuten auringon häikäistessä. Kaksi ajatusta oli hänet kokonaan
vallannut: vaimonsa syyllisyys, josta hänelle unettoman yön jälkeen ei
ollut jäänyt epäilyksen siruakaan, ja Dolohovin viattomuus, Dolohovin,
jolla ei ollut lainkaan syytä säästää hänelle vieraan henkilön kunniaa.
-- "Ehkäpä olisin tehnyt ihan samoin hänen sijassaan", -- arveli
Pierre. -- "Niin, aivan varmaan olisin tehnyt samoin; miksi siis tämä
kaksintaistelu ja murhaaminen? Joko tapan minä hänet, tai osaa hän
minua päähän, kyynärpäähän tai polveen. Jospa lähtisin täältä,
pakenisin, vetäytyisin jonnekin", -- pälkähti hänelle päähän. Mutta
juuri sillä hetkellä kun hänen mieleensä juolahti tuollaisia ajatuksia,
kysyi hän erittäin rauhallisen ja hajamielisen näköisenä, mikä synnytti
kunnioitusta niissä, jotka hänet näkivät: "Joko pian, onko jo valmis?"
Kun kaikki oli valmiina, miekat pistetyt lumeen merkitsemään mihin asti
sai toisiaan lähestyä ja pistoolit ladatut, meni Nesvitski Pierren luo.
-- En täyttäisi velvollisuuttani, kreivi, -- sanoi hän aralla äänellä,
-- enkä ansaitsisi sitä luottamusta ja kunniaa, jonka olette minulle
osoittanut valitessanne minut todistajaksenne, ellen tänä tärkeänä,
perin tärkeänä hetkenä, puhuisi teille suutani puhtaaksi. Arvelen,
ettei tällä asialla ole riittäviä syitä ja ettei ansaitse vuodattaa
vertaan sen tähden... Te olitte väärässä, jonkun verran väärässä, te
kiivastuitte...
-- Oh niin, hirveän tyhmästi ... -- Pierre sanoi.
-- Niinpä, suokaa minun välittää heille surkuttelunne sen johdosta,
mitä on tapahtunut, ja olenpa vakuutettu, että vastustajamme suostuvat
anteeksipyyntöönne, -- sanoi Nesvitski (kuten kaikki asian osalliset ja
kuten kaikkikin saman laatuisissa tiloissa, kun eivät usko, että
asiasta vielä tulisi täysi tosi). -- Tiedätte, kreivi, paljon
jalommaksi tunnustaa vikansa, kuin saattaa asia auttamattomiin.
Loukkausta ei ollut vain yhdellä puolen. Sallikaa niin keskustelen...
-- Ei, mitä tässä on puhumista! -- sanoi Pierre, -- olkoon... Onkos
siis valmiina? -- hän lisäsi. -- Sanokaa minulle vain, minne on mentävä
ja minne ammuttava? -- sanoi hän hymyillen luonnottoman lempeästi.
Hän otti pistoolin käsiinsä ja alkoi perinpohjaisesti kysellä
laukaisemisen taitoa, sillä hän ei ollut vielä elämässään pistoolia
käsitellyt, jota ei sentään tahtonut tunnustaa.
-- Ai niin, kas noin, kyllä tiedän, olen vain unohtanut, -- puheli hän.
-- Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei kerrassaan mitään, -- sanoi Dolohof
Denisoville, joka puolestaan teki sovinnon yrityksiä, ja Dolohof meni
myös määrätylle paikalle.
Kaksintaistelun paikka oli valittu 80 askelta tiestä, jolle reet olivat
pysähtyneet, pienelle aukeamalle hongikossa. Paikkaa peitti viime
päivinä vallinneiden suojasäitten pehmittämä lumi. Vastustajat
seisoivat noin neljänkymmenen askeleen päässä toisistaan, aukeaman
äärillä. Sekundantit, mitattuaan askeleet, tallasivat märkään, syvään
lumeen painuvat jälet siitä paikasta, missä taistelijat seisoivat,
Nesvitskin ja Denisovin pystyyn pistettyihin miekkoihin asti. Miekat,
jotka olivat sallittuina raja-aitana, olivat pistetyt kymmenen askeleen
päähän toisistaan. Suoja ja sumu lisääntyivät. 40:n askeleen päästä ei
voinut nähdä mitään. Kolmisen minuuttia oli jo kaikki ollut valmiina ja
kuitenkin hidasteltiin, kaikki olivat vaiti.