III.

Maaliskuun 3:ntena päivänä kuului englantilaisen klubin kaikissa

suojissa keskustelevien äänten sorinaa. Kuten mehiläiset keväisin,

hääräsivät klubin jäsenet ja vieraat edes takaisin, istuivat,

seisoivat, kokoontuivat, hajaantuivat, kuka puettuna virkapukuun, kuka

hännystakkiin, vieläpä jokuset puuteroiduin hiuksin ja kauhtanat yllä.

Puuteroituja, livreepukuisia palvelijoita, jaloissa pitkät sukat ja

solkikengät, seisoi joka ovella, tarkastellen tutkivasti vieraiden ja

klubin jäsenten liikkeitä, tarjotakseen heille palvelustaan. Suurin osa

saapuvilla olevista oli vanhoja, kunnianarvoisia miehiä, joilla oli

leveät itseluottamusta ilmaisevat kasvot, paksut sormet, jyrkät

liikkeet ja kova ääni. Tällaiset vieraat ja jäsenet istuivat

tavallisissa paikoissaan ja kokoontuivat vanhoihin, tuttuihin

piireihin. Vähemmistönä tässä tilaisuudessa olivat satunnaiset vieraat

-- etupäässä nuoriso, jonka joukossa olivat Denisof, Rostof ja Dolohof.

Viimemainittu oli taas Semenovin kaartin upseeri. Nuorison, erittäinkin

nuorten sotilasten, kasvoilla kuvastui tuollaista halveksuvaa

kunnioitusta vanhuksia kohtaan, joka ikäänkuin sanoo vanhalle

sukupolvelle: teitä kunnioittamaan ja arvossa pitämään olemme valmiit,

mutta muistakaa, että tulevaisuus sittenkin riippuu meistä.

Nesvitski oli myös juhlassa klubin vanhana jäsenenä. Pierre, joka

vaimonsa käskystä oli antanut tukkansa kasvaa ja lakannut käyttämästä

silmälaseja, käveli salista saliin muodikkaasti puettuna, mutta

suruisen ja alakuloisen näköisenä. Häntä ympäröi, kuten ainakin, piiri

henkilöitä, jotka jumaloiden kumarsivat hänelle, ja heitä hän kohteli

hallitsemaan tottuneen tavoin, hajamielisen halveksuvasti.

Ikänsä puolesta olisi Pierren pitänyt seurustella nuorten kanssa, mutta

rikkautensa ja tuttavuussuhteittensa takia oli hän vanhojen, kunniassa

pidettyjen piirien jäsen ja siksipä hän kävi piiristä toiseen.

Tärkeimpäin piirien vanhimmat muodostivat niiden keskuksen, ja

kuunnellakseen noita huomatuimpia henkilöitä, lähestyi heitä nöyrästi

kunnioittaen tuntemattomatkin. Suurimmat piirit olivat kertyneet kreivi

Rostoptshinin, Valujevin ja Narishkinin ympärille. Rostoptshin kertoi,

miten itävaltalaiset sotkivat paetessaan venäläiset alleen, niin että

näiden oli pakko pistimillä raivata tie pakenevien keskitse.

Valujef kertoi hyvin luottamusta herättävästi, että Uvarof oli

Pietarista saapunut kuulostamaan moskovalaisten mielipidettä

Austerlitzista.

Kolmannessa piirissä puhui Narishkin itävaltalaisen sotaneuvoston

istunnosta, missä Suvorof vastaukseksi itävaltalaisten kenraalien

tyhmyyksille oli huutanut "kukkokiekaa". Shinshin, joka myös seisoi

siinä, tahtoi pistää pilaksi, sanoen että Kutusof nähtävästi ei ollut

voinut oppia Suvorovilta tätäkään helppoa taitoa -- huutaa

kukkokiekaata; mutta vanhukset katsahtivat ankarasti pilkkakirveeseen,

antaen tämän tietää, että sellaisessa seurassa ja sellaisena päivänä

oli sopimatonta puhua Kutusovista tällä tavoin.

Kreivi Ilja Andreitsh Rostof käveli pehmeine saappaineen huolekkaana ja

hätäisenä ruokahuoneen ja vierashuoneen väliä, tervehtien kiireesti ja

aivan samalla tavalla sekä arvokkaampia että vähäpätöisempiä

henkilöitä, jotka hän kaikki tunsi. Aina vähän päästä etsi hän

silmillään nuorta poikaansa ja katsoi häneen iloisesti silmää iskien.

Nuori Rostof seisoi ikkunan luona Dolohovin seurassa, jonka oli tullut

äskettäin tuntemaan ja jonka ystävyyttä piti suuressa arvossa. Vanha

kreivi meni heidän luokseen ja puristi Dolohovin kättä.

-- Ole hyvä ja tule luokseni, olethan poikani tuttava ... yhdessä

olette urotöitäkin tehneet... Kah! Vasili Ignatitsh ... terve, vanha

veikko, -- sanoi hän kääntyen ohikulkevaan vanhukseen, mutta ei ehtinyt

vielä lopettaa tervehdystään, kun salissa kaikki sähähti, ja luo

kiiruhtava palvelija hämmästyksissään lausui: -- Hän on tullut!

Kellot kilisivät: vanhimmat riensivät vastaan: eri huoneisiin

hajautuneet vieraat kerääntyivät yhteen kasaan kuin puitu ruis

lapiossa. Yhteen kasaan he jäivätkin ja pysähtyivät odottamaan suuren

vierashuoneen salin ovelle.

Etehisen ovella näkyi Bagration lakitta ja miekatta, jotka hän, klubissa

vallitsevan tavan mukaan, oli jättänyt ovenvartijalle. Hänellä ei nyt

ollut nahkareunaista lippulakkia eikä kasakkapiiskaa olalla, jollaisena

Rostof oli hänet nähnyt Austerlitzin taistelun edellisenä yönä, vaan oli

hänellä yllään uusi tiukka virkapuku, jossa oli venäläisiä ja

ulkomaalaisia ritarimerkkejä ja yrjönristi vasemmalla puolen rintaa. Hän

oli nähtävästi juuri vähää ennen tuloaan leikkuuttanut tukkansa ja

ajattanut poskipartansa, mikä muutos ei suinkaan ollut eduksi hänen

ulkomuodolleen. Hänen kasvoissaan oli jotakin naivin juhlallista, joka

saattoi ne, noiden jäykkien, miehekkäiden piirteiden yhteydessä,

vivahtamaan hieman koomillisiltakin. Bekleshof ja Fjeodor Petrovitsh

Uvarof, jotka olivat saapuneet hänen seurassaan, pysähtyivät ovelle,

toivoen että hän arvokkaimpana vieraana astuisi edellä. Bagration

hämmentyi kun ei tahtonut käyttää hyväkseen heidän kohteliaisuuttaan;

siinä syntyi ovella seisaus ja kumminkin vihdoin kävi Bagration edellä.

Hän kulki tietämättä minne panisi kätensä, arkaillen ja kömpelönä

vastaanottosalin parkettilattialla: tottuneemmin ja vapaammin hän olisi

käynyt kynnetyllä pellolla kuulatuiskussa, kuten kävikin Kurskin

rykmentin edessä Schöngrabenissa. Vanhimmat kohtasivat hänet

ensimäisellä ovella ja lausuttuaan hänelle muutamin sanoin, miten ovat

iloisia nähdessään niin korkean vieraan, ja odottamattakaan vastausta he

ikäänkuin hänet valloitettuaan ympäröivät hänet ja veivät

vierashuoneeseen. Vierashuoneen ovesta oli mahdoton päästä

tungettelevilta jäseniltä ja vierailta, jotka sulloivat toisiaan ja

koettivat toistensa olkapäiden yli tarkastella Bagrationia kuin

harvinaista petoa. Kreivi Ilja Andrejevitsh muita tarmokkaammin

tungeskellen ja kehoitellen: "päästä, _mon cher_, päästä, päästä", sai

joukon hajoamaan, vei vieraat saliin ja asetti istumaan keskimäiselle

sohvalle. Pomot, klubin kunnioitetuimmat jäsenet, saarsivat

vastatulleet. Kreivi Ilja Andrejevitsh, taas tunkien joukon läpi, läksi

vierashuoneesta ja palasi hetken päästä toisen vanhimman avustamana

kantaen suurta hopeaista kulhoa, jonka tarjosi ruhtinas Bagrationille.

Kulho sisälsi sankarin kunniaksi sepitettyjä, painettuja runoja.

Bagration, nähtyään kulhon, katsahti hämmästyneenä ympärilleen aivan

kuin apua etsien. Mutta kaikkien silmissä näkyi vaatimus, että hän itse

nöyrtyisi ottamaan. Tuntien olevansa heidän vallassaan, otti Bagration

päättävästi molemmin käsin kulhon ja katsahti vihaisesti ja nuhtelevasti

tarjoavaan kreiviin. Jokunen otti palvelemaan kerkeänä vadin Bagrationin

käsistä (tämä näytti muuten aikovan pitää sitä näin iltaan asti ja mennä

se käsissä vielä pöytäänkin) ja käänsi hänen huomionsa runoon. Bagration

mumisi jotakin: "No, kyllä luen", ja luoden väsyneet silmänsä paperiin,

alkoi lukea kiintyneen ja vakavan näköisenä. Sepittäjä otti itse runon

ja alkoi lukea. Ruhtinas Bagration taivutti päänsä ja kuunteli.

"Ain Aleksanterille työs

Tuo mainetta, Tiituksen valtaa varjoo,

Oot peljättävä päällikkö, mies lauha myös

Maassas, Caesar, missä luoti turman tarjoo.

Niin, Napoleon onnekas,

Kun tuta saat, mi mies on Bagration, kas,

Et tohdi Venäjän sä vastaan sankareita"...

Mutta lukija ei ollut vielä lausunut runoaan loppuun, kun suuriääninen

hovikyökkimestari julisti: "Ateria on valmis!" Ovi avautui ja

ruokahuoneesta kajahti marssi: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u, riemuitse

sä Venään urho", ja kreivi Ilja Andrejevitsh, katsahdettuaan syrin

karin sepittäjään, joka yhä luki runoaan, kumarsi syvään Bagrationille.

Kaikki nousivat, tuntien että päivällinen oli runoja tärkeämpi, ja taas

kävi Bagration muiden edellä pöytään. Ensimäiselle sijalle, kahden

Aleksanterin -- Bekleshovin ja Narishkinin väliin asetettiin Bagration,

ja tällä oli merkitystä hallitsijan nimeen nähden. 300 ihmistä

sijoitettiin ruokahuoneeseen viran ja arvon mukaan, niin että se joka

oli hiemankin arvokkaampi, pääsi lähemmäksi kunniavierasta: aivan yhtä

luonnonmukaisesti kuin vesi virtaa alemmaksi, missä on alavampaa

paikkaa.

Juuri vähän ennen päivällistä esitti kreivi Ilja Andrejevitsh

ruhtinaalle poikansa. Bagration, tuntien hänet, sanoi muutamia

tolkuttomia, typeriä sanoja, kuten olivat kaikki hänen sanansa tuona

päivänä. Kreivi Ilja Andrejevitsh katseli iloisen ylpeästi ympärillä

oleviin sillä aikaa kuin Bagration puhui hänen poikansa kanssa.

Nikolai Rostof Denisovin ja uuden tuttavansa Dolohovin kera istui

melkein keskessä. Heitä vastapäätä istui Pierre ja hänen rinnallaan

ruhtinas Nesvitski. Kreivi Ilja Andrejevitsh ynnä muut vanhimmat

istuivat vastapäätä Bagrationia. Kreivi kestitsi ruhtinasta,

personoiden itseensä kaiken moskovalaisen hyvänsuopuuden.

Hänen vaivannäkönsä eivät olleet hukkaan menneet. Hänen

paastopäivällisensä, joissa sentään oli tarjolla liharuokaakin, olivat

suurenmoiset, mutta ei hän kuitenkaan voinut pysyä täysin tyynenä

niiden loppuun asti. Hän iski silmää hovimestarille, jakeli kuiskaten

käskyjä palvelijoille eikä odottanut rauhallisena jokaista uutta,

hänelle tuttua ruokalajia. Kaikki oli oivallista. Kun tultiin toiseen

ruokalajiin, jona oli jättiläiskokoinen sterletti, (jonka nähdessään

Ilja Andrejevitsh punehtui ilosta ja kainoudesta), alkoivat jo

palvelijat paukahutella tulppia ja kaataa maljoihin samppanjaa. Kalan

jälkeen, joka oli herättänyt jonkun verran ihmettelyä, kreivi Ilja

Andrejevitsh vaihtoi silmäyksen toisten vanhinten kanssa. "Paljon tulee

juhlamaljoja, on aika alkaa!" hän kuiskasi, otti maljan käsiinsä ja

nousi. Kaikki vaikenivat, odottaen mitä hän sanoisi.

-- Keisarimme malja! -- huusi hän ja samalla kostuttivat hänen

hyvänsävyisiä silmiään ilon ja ihastuksen kyyneleet. Silloin alettiin

soittaa: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u." Kaikki nousivat paikoiltaan ja

huusivat "eläköön!" ja Bagration huusi "eläköön!" samallaisella äänellä

kun oli huutanut Schöngrabenin luona. Nuoren Rostovin riemastunut ääni

kaikui kaikkia noita 300 ääntä mahtavampana. Hän oli vähällä itkeä.

"Keisarimme malja, -- hän huusi, -- eläköön!" Juotuaan siemauksella

maljansa pohjaan, heitti hän sen lattiaan. Moni seurasi esimerkkiä. Ja

kauvan jatkui jyriseviä huutoja. Kun äänet vaikenivat, keräsivät

palvelijat rikotut lasit ja kaikki istuutuivat, hymyilivät äskeiselle

huudolleen ja tulivat puheliaiksi. Kreivi Ilja Andrejevitsh nousi taas,

vilkaisi muistilappuunsa lautasen vieressä ja esitti venäläisten viime

kamppailun sankarin, ruhtinas Pjotr Ivanovitsh Bagrationin maljan. Taas

kostuivat kreivin siniset silmät. "Eläköön!" huusivat taas 300:n

vieraat äänet, ja soiton sijasta alkoi kuulua Pavel Ivanovitsh

Kutusovin sepittämä kantaatti laulajien esittämänä:

"Turhat kaikki esteet meille,

Urhous on voittoin tie,

Meidän Bagrationeille

Tyhjää viholliset lie j.n.e."

Tuskin olivat laulajat lopettaneet, kun seurasi uusia ja uusia maljoja,

joita esitettäessä kreivi Ilja Andrejevitsh yhä enemmän heltyi, ja yhä

enemmän särettiin juoma-astioita ja yhä enemmän huudettiin. Juotiin

Bekleshovin, Narishkinin, Uvarovin, Dolgorukovin, Apraksinin, Valujevin

malja kaikkien klubin jäsenten ja erittäin sen vanhinten maljat,

kaikkien klubin vieraiden maljat, pitojen järjestäjän malja ja vihdoin

erityisesti päivällisten toimeenpanijan kreivi Ilja Andrejevitshin

malja. Ja tätä juodessa otti kreivi nenäliinan ja peittäen sillä

kasvonsa pyrskähti ääneen itkemään.