II.

Palattuaan armeijasta Moskovaan, oli Nikolai Rostovia kohdeltu kotona

kuin parasta poikaa, sankaria ja armasta Nikolushkaa konsanaan;

sukulaiset olivat hänet ottaneet vastaan lempeänä, hauskana ja

kunniallisena nuorena miehenä; ja tuttavat pitivät häntä kauniina

husaariluutnanttina, sukkelana tanssijana ja yhtenä Moskovan paraista

sulhaspojista.

Koko Moskova oli Rostovin tuttava; rahoja oli tänä vuonna vanhalla

kreivillä riittävästi, sillä kaikki maatilat olivat pantatut ja siksi

Nikolushka, ruvettuaan pitämään omaa erityistä raviratsua ja

uusimuotisimpia ratsuhousuja, jollaisia ei ollut kenelläkään muilla

Moskovassa, ja saappaita, joissa oli hyvin terävät kärjet ja pienet

hopeakannukset, viettikin aikaansa aika hauskasti. Rostof, tultuaan

kotiin tunsi mieltymystä saadessaan totuttaa itseänsä vanhoihin

oloihin, joista jonkun aikaa oli ollut erossa. Hänestä näytti, että hän

oli aika tavalla miehistynyt ja kasvanut. Epätoivoon joutuminen, kun ei

suoriutunut uskonnon tutkinnosta, rahojen lainaaminen ajuri Gavrilalta,

salaiset suukkoset Sonjalta, kaikki muistui hänen mieleensä pelkkänä

lapsellisuutena, josta hän nyt oli mittaamattoman kaukana. Nyt hän oli

husaariluutnantti. Hänellä oli hopeahetaleinen lyhyt husaaritakki,

sotilasristi rinnassa; ja hän harjoitteli tunnettujen kokeneiden

ratsastajien johdolla ratsuaan kilpa-ajoihin. Hänellä oli

mielitiettynsä bulevardilla ja sen luo hän aina iltasin ajoi. Hän johti

masurkkaa Arharovien tanssiaisissa, keskusteli sodasta sotamarski

Kamenskin kanssa, kävi englantilaisessa klubissa ja oli veli erään

neljänkymmenen vuotiaan everstin kanssa, johon Denisof oli hänet

tutustuttanut.

Hänen keisari-ihailunsa oli hieman laimentunut Moskovassa. Mutta kun

hän ei keisaria nähnyt eikä tullut tilaisuuteen näkemään, puhui hän

usein hallitsijasta, rakkaudestaan häneen, samalla huomauttaen

sivumennen, ettei vielä kaikkea ollut puhunut, että vielä oli jotakin

hänen tunteissaan hallitsijaan, jotakin, jota eivät kaikki voineet

ymmärtää; ja hän omaksui koko sydämmellään siihen aikaan Moskovassa

yleisen tunteen, keisari Aleksanteri Pavlovitsin jumaloimisen. Keisaria

kutsuttiin siihen aikaan Moskovassa "enkeli ihmisen haamussa".

Tänä lyhyenä aikana, jonka Rostof ennen armeijaan lähtöään oleskeli

Moskovassa, ei hän Sonjaan erityisemmin kiintynyt, vaan päinvastoin

vieraantui hänestä. Tyttö oli sangen ihana, lempeä ja silminnähtävästi

tulisesti Nikolaihin rakastunut; mutta tämä eli sitä nuoruuden

ajankohtaa, jolloin ihmisellä näyttää olevan niin paljon tehtävää,

_ettei ole aikaa_ sellaisia ajatella, ja nuorukainen pelkää sitoutua --

hän pitää kalliina vapauttaan, joka on hänelle tarpeen monessa muussa.

Kun Rostof ajatteli Sonjaa nyt Moskovassa oleskelunsa aikana, puhui hän

itsekseen: "Pah, vielä tulee sellaisia paljon, paljon, ja onkin

jossakin, joita en vielä tunne. Vielä ehdin kun tahdon lempimään

ruveta, mutta nyt ei ole aikaa." Sitä paitsi näytti hänestä vähäsen

miehuutta alentavalta olla naisten seurassa. Hän kävi tanssiaisissa ja

naisseuroissa muka vastenmielisesti. Kilpa-ajot, englantilainen klubi,

remuilemiset Denisovin seurassa, matkat _sinne_ -- kas se oli toista:

se sopi nuorelle husaarille.

Maaliskuun alussa alkoi kreivi Ilja Andrejevitsh Rostoville kova puuha.

Englantilaisessa klubissa valmistettiin päivällisiä ruhtinas

Bagrationin vastaanottajaisiksi.

Yönutussaan käveli kreivi salissa, jaellen määräyksiä klubin

taloudenhoitajalle ja kuuluisalle Feoktistille, englantilaisen klubin

ylikokille parsasta, tuoreista kurkuista, mansikoista, vasikanpaistista

ja kalasta. Kreivi oli klubin perustamisesta asti ollut sen jäsen ja

vanhin. Hänelle oli klubi uskonut Bagrationin kunniaksi pidettävien

juhlallisuuksien järjestämisen, sillä harva osasi niin anteliaalla

kädellä ja niin vieraanvaraisesti järjestää pitoja kuin hän. Mutta

erittäin sen tähden kreivi sai pidot toimekseen, että oli harvoja,

jotka niiden kustantamiseksi olisivat tuhlanneet rahojaan. -- Klubin

kokki ja taloudenhoitaja kuuntelivat kreivin käskyjä iloisin naamoin,

sillä he tiesivät, ettei kenenkään päivällisistä voinut niin paljon

hyötyä kuin hänen. Päivälliset maksoivatkin muutaman tuhannen.

-- Niin katsoppa vaan, ettei mykeröitä puutu kilpikonnaliemestä,

tiedäthän!

-- Kylmiä ruokia arvatenkin kolme? ... -- kysyi kokki.

Kreivi mietti hetkisen.

-- Ainakin kolme ... majoneesi yksi, -- sanoi kreivi, koukistaen yhden

sormistaan.

-- Käskettekö siis hankkimaan suuria sterlettejä? -- kysyi

taloudenhoitaja.

-- Eipä muu auttane, ota kun eivät helpota. Mutta veli veikkoset, olin

aivan unohtaa. Eiköhän tarvita pöytään vielä toinen väliruoka? Voi isät

hyvät! -- Hän tarttui päähänsä. -- Mutta kuka toimittaa minulle kukkia?

Mitinjka! Hei Mitinjka! Riennähän, Mitinjka rakas, maatilalle, --

kääntyi kreivi huoneeseen ilmestyneelle taloudenhoitajalleen, --

riennä, rakkaani, maatilalle ja sano Maksimka puutarhurille, että heti

järjestäisi puutarhatyötä alustalaisille. Sano, että kaikki kasvit ovat

tuotavat tänne, kääriköön huopiin. Katsokoon, että täällä on kaksisataa

ruukkua perjantaiksi.

Annettuaan yhä vaan uusia käskyjä, hän oli menemäisillään levähtämään

kreivittären luo, mutta muisti vielä jotakin tärkeää, palasi itse,

palautti kokin ja taloudenhoitajan ja alkoi taas käskeä. Kuului ovissa

kevyt miehen käynti, kannusten kilinä ja punakka, verevä nuori kreivi

astui huoneeseen. Nähtävästi oli hän tarpeekseen levähtänyt ja tottunut

taas Moskovan rauhalliseen elämään.

-- Ah, veli! Pää menee pyörälle -- sanoi ukko ja hymyili aivan kuin

olisi hävennyt poikaansa. -- Auttaisit sinäkin! Vielähän tarvitaan

laulajia. Musiikkia minulla on, mutta mustalaisia, mitäs jos hankkisi

niitäkin. Te sotilaat niistä pidätte.

-- Totta toisen kerran, isäseni, luulen että ruhtinas Bagration,

valmistautuessaan Schöngrabenin tappeluun, puuhaili vähemmän kuin te

nyt, -- sanoi poika hymyillen.

Vanha kreivi oli suuttuvinaan.

-- Niin, sinä, mutta koetappas.

Ja kreivi kääntyi kokkiin, joka ymmärtäväisen ja kunnioittavan

näköisenä tarkkaavasti ja liehakoivasti katseli isää ja poikaa.

-- Jaa-a, minkälaista nuorisoa, Feoktist? -- kreivi sanoi, -- nauravat

meitä vanhuksia.

-- Sepä se, teidän ylhäisyytenne, he vain osaavat hyvää syödä, mutta

sitä kaikkea hankkimaan ja _tarjoamaan_, siihen heistä ei ole.

-- Niin, niin, -- huusi kreivi, ja temmaten poikansa molemmat kädet,

jatkoi: -- Kas, jopas vaan jouduit kynsiini! Ota heti reki ja

parihevoset ja mene Besuhovin luo ja sano, että kreivi Ilja Andreitsh,

näetkös, lähetti pyytämään teiltä mansikoita ja tuoreita ananaseja.

Keneltään muulta niitä ei saa. Ellei hän itse ole kotona, niin

pistäy ruhtinattarien luokse ja pyydä heiltä ja sitten, kuuletkos,

aja Rasguljaihin -- kyllä Ipatha kuski tietää -- etsi sieltä

mustalais-Iljushka, se joka silloin tanssi kreivi Orlovilla,

muistatkos, valkea kasakanviitta yllä, ja retusta hänet tänne minun

luokseni.

-- Ja tuonko mustalaistyttöjä mukanaan? -- kysyi Nikolai nauraen. --

No, no!...

Samassa tuli huoneeseen kuulumattomin askelin, asioihin perehtyneen,

huolestuneen ja kristillisen nöyrän näköisenä, kuten aina, Anna

Mihailovna. Huolimatta siitä, että Anna Mihailovna joka päivä tapasi

kreivin yönutussa, kreivi kuitenkin joutui hämilleen ja pyysi anteeksi

pukunsa puutteellisuutta.

-- Ei mitään, kallis kreivi, -- sanoi hän, nöyrästi sulkien silmänsä.

-- Minä kyllä pistäydyn Besuhovilla, -- hän sanoi. -- Pierre on

saapunut ja nyt saamme kaikkea, kreivi, hänen kasvihuoneistaan. Minun

tarvitsisi myös hänet tavata. Hän on minulle lähettänyt kirjeen

Borikselta. Jumalan kiitos, Borja on nyt esikunnassa.

Kreivi ilostui siitä, että Anna Mihailovna otti toimittaakseen osan

hänen tehtävistään ja käski valjastaa pienet vaunut.

-- Sanokaa Besuhoville että hän tulisi. Minä hänet merkitsen listaan.

Mitä, onko hänellä vaimo mukanaan? -- hän kysyi.

Anna Mihailovna kohotti silmänsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui syvä,

säälivä suru.

-- Oi, ystäväni, Pierre on sangen onneton, -- sanoi hän. -- Jos on

totta, mitä olemme kuulleet, on se kauheata. Ja voimmeko sellaista

ajatellakaan, silloin kun niin iloitsimme hänen onnestaan! Ja sellainen

suuri taivaallinen sielu, tuo nuori Besuhof! Niin minä sydämestäni

säälin häntä ja koetanpa puolestani häntä lohduttaa.

-- Mitä tämä oikein merkitsee? -- kysyivät molemmat Rostovit, vanha ja

nuori.

Anna Mihailovna huokasi syvään.

-- Kerrotaan, että Dolohof, Maria Ivanovnan poika, -- sanoi hän

salaperäisesti kuiskaten, -- on saattanut Helenan häpeällisiin

selkkauksiin. Besuhof toi hänet jälleen seurapiiriin, kutsui luokseen

taloonsa Pietariin ja kas... Rouva matkusti tänne Moskovaan, ja tuo

huimapää hänen jälissään, -- sanoi Anna Mihailovna, tahtoen osoittaa

myötätuntoisuuttaan Pierreen, mutta tahtomattaan ilmaantuvilla

äänen- ja hymyn väreilyillä hän osoittikin myötätuntoisuuttaan

huimapäälle, joksi kutsui Dolohovia. Sanotaan, että Pierre itse on

surusta menehtyä.

-- No, sanokaa kumminkin, että tulisi klubiin, -- kaikki haihtuu.

Niistä tulee aika kemut.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 3:ntena, kello 2:den vaiheilla jälkeen

puolipäivän, 250 englantilaisen klubin jäsentä ja 50 vierasta odotti

päivällisille kallista vierasta ja Itävallan sotaretken sankaria,

ruhtinas Bagrationia. Ensi päivinä tiedon saavuttua Austerlitzin

tappelusta joutui Moskova ymmälle. Siihen aikaan olivat venäläiset niin

tottuneet voittoihin, että kun tuli tieto tappiosta, muutamat

yksinkertaiset eivät uskoneet, toiset etsivät selvityksiä

tuollaiselle kummalliselle tapaukselle joistakin tavattomista syistä.

Englantilaisessa klubissa, jonne tavallisesti kokoontui Moskovan kerma

ja henkilöt, joilla oli oikeita tietoja ja vaikutusvaltaa, ei

joulukuussa, jolloin alkoi saapua turmanviestejä, puhuttu mitään

sodasta ja viimeisestä tappelusta, aivan kuin kaikki yhteisestä

suostumuksesta olisivat päättäneet odottaa. Henkilöt, joilla oli ollut

tapana määrätä keskustelun suunta ja juoksu, eivät enää tulleet

klubiin, vaan kokoontuivat toistensa luo, ja sellaisia olivat kreivi

Rostoptshin, ruhtinas Juri Vladimirovitsh Dolgoruki, Valujef, kreivi

Markof, ruhtinas Vjasemski. Kun he näin muodostelivat ystäväpiirejä,

niin jäivät ne moskovalaiset, jotka tavallisesti puhuivat muitten

mielipiteiden mukaan (niihin kuului myös Ilja Andreitsh Rostof),

lyhyeksi ajaksi ilman määrättyä kantaa sotatapahtumiin nähden ja ilman

opastajia. Moskovalaiset tuumivat, että jokin oli hullusti, ja että

näitä huonoja viestejä oli vaikea tutkistella, ja siksipä oli parempi

vaieta. Mutta jonkun ajan kuluttua, aivan kuten valamiehet astuvat ulos

neuvotteluhuoneesta, niin ilmestyivät mahtavatkin, klubin äänitorvet,

ja kaikki alkoivat puhua selvästi ja määrätysti. Oli keksitty syitä

tuolle uskomattomalle, ennen kuulumattomalle ja mahdottomalle

tapahtumalle, että venäläiset olivat hävinneet, kaikki kävi selväksi,

ja Moskovan joka sopessa alettiin puhua yhtä ja samaa. Syyt olivat

seuraavat: itävaltalaisten petollisuus, sotajoukon huono muonitus,

puolalaisen Pshebyshefskyn ja ranskalaisen Langeronin petos, Kutusovin

kykenemättömyys ja (niin hiljaisuudessa puhuttiin) hallitsijan nuoruus

ja kokemattomuus, hän kun luotti kehnoihin ja mitättömiin henkilöihin.

Mutta venäläiset sotajoukot olivat olleet verrattomia ja tehneet

urouden ihmeitä, sen sanoivat kaikki. Sotilaat, upseerit ja kenraalit

olivat sankareita. Mutta sankarien sankari oli ruhtinas Bagration, joka

oli hankkinut kunniansa Schöngrabenin taistelussa ja peräytymisellään

Austerlitzista, mistä hän yksin hyvässä järjestyksessä pelasti

osastonsa ja koko päivän vastusti kaksi kertaa voimakkaampaa

vihollista. Siihen, että Bagrationista Moskovassa tehtiin sankari,

vaikutti osaltaan myös se seikka, ettei hänellä ollut mitään suhteita

Moskovassa, vaan oli siellä vieras. Hänen olennossaan kuvastui sopiva

määrä taistelevaa, yksinkertaista, koukutonta ja juonetonta venäläistä

sotilasta, johon vielä yhdistyi Italian retken ja Suvorovin nimen

muistot. Sitä paitsi tuli Kutusovin halveksuminen ja moittiminen

selvemmin julki, kun Bagrationille valmistettiin erityisiä

kunnianosoituksia.

"Ellei olisi ollut Bagrationia, _il faudrait l'inventer_"[1] -- sanoi

pilkkakirves Shinshin, ivallisesti mukaillen Voltairen sanoja.

Kutusovista ei puhunut kukaan ja muutamat kuiskaten sättivät häntä,

kutsuen hovihepakoksi ja vanhaksi ilveilijäksi.

Moskovassa kerrottiin ruhtinas Dolgorukovin sanoja: "liimaa, liimaa,

niin takerrut itsekin", lohduttauduttiin tappiossa entisiä voittoja

muistelemalla ja kerrottiin myös Rostoptshinin sanoja, että

ranskalaisia oli innostettava taisteluun pöyhkeillä lauseparsilla, että

saksalaisille piti loogillisesti näyttää ja vakuuttaa, että on

vaarallisempi paeta kuin mennä eteenpäin; mutta venäläisiä täytyi vain

hillitä ja kehottaa: hiljempaa! Joka taholla kertoeltiin yhä uusia ja

uusia juttuja venäläisten upseerien ja sotilaiden erinomaisista

urotöistä Austerlitzin luona. Mikä oli pelastanut lipun, mikä surmannut

viisi ranskalaista, mikä taas yksinään syöttänyt viittä tykkiä.

Puhuttiin myös niille, jotka eivät Bergiä tunteneet, että tämä,

haavoittuneena oikeaan käteensä, tempasi miekan vasempaan ja ryntäsi

eteenpäin. Bolkonskista ei puhuttu mitään, ja vain hänen läheiset

tuttavansa säälivät, että hän aikaisin kaatui ja jätti suremaan raskaan

vaimon ja eriskummaisen isän.