I.

Vuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin läksi

samalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai hänet lähtemään

mukanaan Moskovaan saakka, missä hänen piti vähän viivähtämän heidän

luonaan. Viimeisen edellisessä pysähtymispaikassa kohtasi Denisof

toverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viiniä ja loppumatkan

Moskovaan saakka hän nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikin

kuoppaista. Rostof istui hänen vieressään ja sikäli kuin lähestyttiin

Moskovaa tuli hän yhä kärsimättömämmäksi.

-- Joko pian? Joko pian? Oi näitä sietämättömiä katuja, puoteja,

rinkeliä, lyhtyjä, ajureita! -- ajatteli Rostof, kun he tulliportilta

suoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.

-- Denisof, olemme perillä! Nukkuu! -- puheli hän nojaten ruumistaan

eteenpäin, ikäänkuin hän siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksi

reen kulkua.

Denisof ei vastannut.

-- Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapana

seisottaa; siinäpä onkin Sahar, hänellä on yhä vielä sama hevonen.

Tuossa on myös puotirähjä, josta mesileivoksia ostettiin. Eikö jo pian

saavuta? No!

-- Mihinkäs taloon sitä oikeastaan? -- ajaja kysyi.

-- Tuonne, tuonne päähän, suureen taloon, etkö jo näe! Tuo on meidän

talomme, -- puheli Rostof, -- onhan tuo meidän talomme! Denisof!

Denisof! Heti saavumme perille!

Denisof nosti päätään, yskiä köhisteli, mutta ei vastannut mitään.

-- Dmitri, -- kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. -- Eikö

tuo tuli ole meiltä?

-- Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.

-- Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? --

Kuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, -- lisäsi

Rostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. -- No, anna nyt mennä,

-- huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, -- virkkoi hän Denisoville,

jonka pää taas nyökähteli. -- Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat

juomarahaa! -- huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa oli

jälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet.

Vihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostof

tutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja

katukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hän

reestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna,

välinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen sai

vieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. "Jumalani! Onkohan vaan kaikki

hyvin!" -- ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen ja

heti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita.

Vielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanut

kreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.

Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka

oli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoen

veranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle ja

välinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevan

hämmästyneiksi.

-- Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! -- huudahti hän

tuntiessaan tulijassa nuoren herran. -- Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! --

ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, ryntäsi vierashuoneen ovelle,

arvattavasti aikoen mennä ilmoittamaan, mutta nähtävästi uudestaan

mietittyään palasi takaisin ja heittäytyi nuoren herran kaulaan.

-- Ollaanko terveitä? -- kysyi Rostof, temmaisten irti kätensä.

-- Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! -- äsken juuri söivät.

Antakaappa kun katson teitä, teidän ylhäisyytenne!

-- Onko kaikki aivan hyvin?

-- Kyllä, Jumalan kiitos!

Rostof, unohtaen tykkänään Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen

häntä ennättäisi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pimeään,

suureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelipöydät sama

kynttiläruunu peitteineen; mutta joku oli jo nähnyt nuoren herran, eikä

ollut hän vielä ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin

myrsky lennähti sivuovesta, syleili häntä ja alkoi suudella. Vielä

toinen, kolmas samallainen olento hyökkäsi toisesta ovesta; vielä

syleilyjä, vielä suuteloita, vielä huudahduksia, ilon kyyneleitä. Hän

ei voinut erottaa missä ja kuka oli isä, kuka Natasha, kuka Petja.

Kaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat häntä samalla haavaa. Vain äiti

ei ollut heidän joukossaan -- sen hän käsitti.

-- Mutta minäpä, enpäs tuntenut... Nikolushka ... ystäväiseni!

-- Kas hän ... meidän oma... Kolja ystäväni... Muuttunut olet! -- Ei

ole kynttilöitä! Teetä!

-- Minullekin suutelo!

-- Sydänkäpyseni ... mulle myös.

Sonja, Natasha, Petja, Anna Mihailovna, Vera, vanha kreivi, kaikki

syleilivät häntä; ja palvelusväki, sisäkkö myös, huoneet täytenään

puhua pakisivat ja ihmetyksestä huudahtelivat.

Petja riippui hänen jaloissaan.

-- Minäkin! -- hän huusi.

Natasha, sittenkun hän ensin oli häntä likistellyt ja suudellut kautta

kasvojen ja vihdoinkin hänestä erkaantunut, piti hänen viittansa

liepeistä, hyppi kuin vuohi samassa paikassa ja kirkua piipitti, jotta

korvia vihloi.

Joka taholla oli ilon kyynelistä kimaltelevia, rakkautta uhkuvia

silmiä, joka taholla oli suuteloa etsiviä huulia.

Sonja, punaisena kuin purppura, myöskin piteli tullutta kädestä ja

aivan kuni kokonaan säteili siihen autuaaseen katseeseen, jonka

kiintäen loi noihin kauvan kaipaamiinsa silmiin. Sonja oli jo täyttänyt

16 vuotta ja hän oli hyvin kaunis, etenkin tänä elpymisen onnellisena,

riemukkaana hetkenä. Yhä katseli tyttö häntä, päätään kääntämättä,

hymyillen ja henkeä pidätellen. Hänkin katsoi tyttöön kiitollisena,

mutta vielä odotti ja etsi hän jotakuta. Vanha kreivitär oli vielä

poissa. Mutta kas, jopa kuului askelia ovelta. Nopeita olivat ne, eivät

voineet ne olla äidin askelia.

Mutta hän se oli sittenkin puettuna pojalle outoon, tämän poissa

ollessa neulottuun pukuun. Kaikki nyt jättivät pojan, joka juoksi

äitinsä luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi äiti nyyhkyttäen

poikansa rinnoille. Eikä voinut äiti nostaa päätään, hän vain pusersi

poikansa viitan kylmiä nauhoja. Denisof, jonka tuloa ei ollut kukaan

huomannut, seisoi siinä ja katseli heitä, hieroen silmiään.

-- Vasili Denisof, poikanne ystävä, -- sanoi hän, esittäytyen

kreiville, joka kysyvästi katseli häntä.

-- Terve tullut. Tiedän, tiedän, -- sanoi kreivi, suudellen ja

syleillen Denisovia. -- Nikolushka kirjoitti... Natasha, Vera, tuo on

Denisof.

Nuo onnelliset, riemuitsevat ihmiset kääntyivät pörhöiseen Denisoviin

ja piirittivät hänet.

-- Kyyhkyläiseni, Denisof! -- ailahti Natasha, unohtaen itsensä riemun

takia, hypähti hänen luokseen, ja suuteli häntä. Kaikki hämmentyivät

Natashan käytöksestä. Denisovkin punastui, mutta hymyili ja, tarttuen

Natashan käteen, suuteli sitä.

Denisof vietiin häntä varten valmistettuun huoneeseen, mutta Rostovit

kaikki kokoontuivat Nikolushkan ympärille arkihuoneeseen.

Vanha kreivitär päästämättä poikansa kättä, jota hän tuon tuostakin

suuteli, istui hänen rinnallaan; muut, ryhmittyneinä ympärille, ahmivat

hänen jokaisen liikkeensä, sanansa, katseensa, eivätkä irroittaneet

hänestä riemukkaita rakastuneita katseitaan. Veli ja sisaret

riitelivät ja tungettelivat toinen toisensa kilvalla lähemmäksi häntä,

riitelivätkin siitä, ken saisi tuoda hänelle teetä, nenäliinan tahi

piipun.

Rostof oli ylen onnellinen rakkaudesta, jota hänelle osotettiin, mutta

kohtaamisen ensi hetki oli ollut niin ihana, että nykyhetken onni

näytti hänestä vähäiseltä, ja hän odotti yhä ja aina vielä jotakin.

Seuraavana aamuna nukkuivat vieraat matkasta väsyneinä klo 10:een asti.

Etumaisessa huoneessa lojui miekkoja, rensseleitä, satulalaukkuja,

avatuita matkalaukkuja, likaisia saappaita. Kaksi paria kannuksineen

oli juuri puhdistettuna asetettu seinustalle. Palvelijat kantoivat

pesuastioita, kuumaa partavettä ja harjatuita vaatteita. Haisi

tupakalta ja miehiltä.

-- Hei, Griska, piippu! -- kirkui Vasjka Denisovin käheä ääni. --

Rostof, nouse ylös!

Rostof, hieroen räämäisiä silmiään, nosti raskaan sekaisen päänsä

kuumalta patjalta.

-- Onko jo myöhä?

-- Myöhä on, käy 10:ntä, -- vastasi Natashan ääni, ja viereisestä

huoneesta kuului tärkättyjen vaatteiden kahinaa, tyttöjen kuisketta ja

naurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin

vaaleansinistä, nauhoja, mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siellä

oli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli

oli noussut.

-- Nikolenjka, nouse ylös! -- huusi taas Natashan ääni ovesta.

-- Heti! Sillä aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen

miekkoja ja huitoen niillä, tuntien sellaista ihastusta, jollaista

tuntevat pojat nähdessään kotona vanhemman veljensä, joka on sotilas,

ja nyt hän, unohtaen että sisarten oli sopimatonta nähdä

pukeutumattomia miehiä, avasi oven.

-- Onko tämä sinun miekkasi? -- huusi hän.

Tytöt hypähtivät syrjään. Denisof silmät pöpperöllään piilotti

karvaiset säärensä peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja

työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.

-- Nikolenjka, käy tänne yönutussa, -- kehoitteli Natashan ääni.

-- Onko tämä sinun miekkasi? -- kysyi Petja. -- Vai onko se teidän? --

lisäsi hän sangen nöyränä ja kunnioittavana kääntyen viiksikkääseen,

mustanhilvakkaan Denisoviin.

Rostof kenki itseensä kiireesti, veti ylleen yönutun ja lähti

huoneesta. Natasha oli vetäissyt kannuksellisen saappaan jalkaansa ja

sänttäsi toistakin. Sonja oli tanssia pyörähdellyt ja aikoi juuri oikoa

hameitaan istuutuakseen, kun Nikolai tuli. Tytöillä oli samankaltainen,

uutukainen, taivaansininen puku -- molemmat olivat raikkaita,

punaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen veljeä

kädestä, vei hänet arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eivät

ehtineet toisiltaan tarpeeksi kysellä eivätkä vastata kysymyksiin

tuhansista pikku seikoista, jotka voivat viehättää vain heitä. Natasha

nauroi joka sanalle, jonka veli tai hän itse sanoi, ei siksi, että

olisi ollut puhelussa mitään naurettavaa, vaan siksi, että hän oli

ihminen eikä kyennyt pidättämään rattoisuuttaan nauruksi puhkeamasta.

-- Ah, miten hyvin, oivallista! -- liitti hän kaikkeen.

Rostof tunsi, kuinka rakkauden lämpimistä säteistä, ensi kerran

puoleentoista vuoteen, hänen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen

lapsellinen hymyily, jota hän ei ollut kertaakaan hymyillyt siitä asti

kun kotoa läksi.

-- Ei, kuuleppas, -- sanoi sisar, -- olethan nyt jo täysi mies? Olen

hirveän iloinen, että olet veljeni. Hän siveli veljensä viiksiä. --

Haluttaa tietääni, millaisia te miehet olette? Sellaisiako kuin mekin?

Eihän?

-- Miksi Sonja juoksi pois? -- Rostof kysyi.

-- Niin, se on jo koko historia! Miten puhuttelet tästälähin Sonjaa?

Sinuksi vai teiksi?

-- Miten sattuu, sanoi Rostof.

-- Teitittele häntä, pyydän, sanon sinulle sitten syyn. No, sanonpa

heti. Tiedät, että Sonja on ystäväni, ystävä sellainen, että poltan

käteni hänen tähtensä. Katsoppas!

Hän kääri musliinihiansa ja näytti pitkässä, laihassa ja ihanassa

olkavarressaan heti hartian alapuolella elikkä paljon yläpuolella

kyynärpään (paikassa, minkä tanssijaispukukin peittää) punaista

polttomerkkiä.

-- Tämän poltin osoittaakseni rakkauttani. Ei muuta kuin kuumensin

viivottimen tulella ja sitte painoin.

Istuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyjä

polvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin,

Rostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan,

jolla ei ollut minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin yksin

hänelle, mutta joka muisteloillaan soi hänelle elämän parhaimpia

nautintoja; ja eipä näyttänyt hänestä hyödyttömältä käden polttaminen

viivottimella rakkauden merkiksi: hän käsitti sen eikä kummastellut.

-- Entäs sitten? Siinäkö kaikki? -- hän kysyi.

-- Niin, olemme sellaiset ystävykset, sellaiset ystävykset! Mitäpäs

tämä on, tyhmyyksiä -- viivottimella; mutta me olemme ainaiset

ystävykset! Hän kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti;

minä en sitä käsitä, unohdan heti.

-- No entä sitten?

-- Niin, mitenkä hän rakastaa minua ja sinua!

Natasha punehtui yhtäkkiä.

-- Kuule muistathan, ennen lähtöäsi ... siitä hän sanoo aina, että

unohtaisit kaiken sen... Hän sanoo: rakastan Nikolaita ikäni kaiken,

mutta pysyköön hän vapaana. Onhan totta, että tämä on jalomielistä ja

suurta? -- Niinkö, niinkö? Hyvinkö jalomielistä? Onko? -- kyseli

Natasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selvää, että sen

minkä hän nyt lausui, oli hän ennen kyynelten vuotaessa sanonut.

Rostof vaipui aatoksiinsa.

-- En mitenkään ota takaisin sanaani, -- hän sanoi. -- Ja sitten, onhan

Sonja niin verrattoman ihana, että hulluko kieltäytyisi onnestaan?

-- Ei, ei, -- huudahti Natasha. -- Me olemme jo tästä hänen kanssaan

puhuneet. Tiesimme, että näin sanoisit. Mutta se ei käy päinsä, sillä

ymmärräthän, jos niin sanot -- pidät itsesi sanasi sitomana, ja silloin

näyttää siltä kuin olisi Sonja tämän tahallaan sanonut. Tästä seuraisi,

että sittenkin menisit hänen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja

silloin käy aivan toisin kuin on tarkoitettu.

Rostof huomasi heidän harkinneen hyvin. Sonja oli eilen hämmästyttänyt

häntä kauneudellaan. Tänään, nähtyään tytön välähdykseltä, oli tämä

näyttänyt hänestä vielä ihanammalta. Hän oli suloinen 16-vuotias tyttö,

joka nähtävästi rakasti häntä palavasti (Nikolai ei tätä hetkeäkään

epäillyt). Miksei hän nyt saanut häntä rakastaa, vieläpä mennä

naimisiinkin, -- arveli Rostof, -- mutta olihan nyt niin paljon muita

iloja ja puuhia! "Niin, he ovat harkinneet oivallisesti", -- hän

ajatteli, -- "pitää pysyä vapaana."

-- No, mainiota, -- sanoi hän, -- myöhemmin puhelemme tästä. Oi, miten

nyt olen iloinen! -- lisäsi hän.

-- No, ethän vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, -- alkoi taas

veli.

-- Mitä tyhmyyksiä! -- huusi Natasha nauraen. -- En ajattele häntä enkä

liioin ketään muuta, en tahdo tietääkkään.

-- Kas vaan! Mitäs sinä nyt sitten?

-- Minäkö? -- innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti hänen

kasvonsa. -- Oletko nähnyt Duportia?

-- En.

-- Et ole nähnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etpäs sitten

ymmärrä. Kas mitä nyt tulee.

Natasha pyöristi kätensä ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa,

juoksahti jonkun askeleen, kääntyi, hypähti, löi jalkojaan yhteen ja,

seisoen aivan varpaidensa kärillä, astui jonkun kerran.

-- Seisonhan? Kas noin, puheli hän; mutta ei pysynytkään varpaillaan.

-- Tällaistahan minä. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean

tanssijattareksi. Mutta älä puhu kenellekään.

Rostof alkoi hohottaa niin äänekkäästi ja iloisesti, että Denisovin

toisessa huoneessa kävi kateeksi, eikä Natashakaan voinut pidättäytyä,

vaan yhtyi hänkin nauruun,

-- Ei, eikös ole erinomaista? -- puheli hän yhä.

-- On, on, et enää tahdo mennä Borikselle?

Natasha tulistui.

-- En tahdo mennä kenellekään. Sanon hänelle saman kun tapaan.

-- Kas vaan! -- sanoi Rostof.

-- No niin, loruja kaikki tyyni, -- jatkoi Natasha löperrystään. --

Mutta onko Denisof hyvä? -- hän kysyi.

-- On.

-- No, ja nyt hyvästi, mene pukeutumaan. Onko hän karski, Denisof?

-- Miksikäs karski? -- kysyi Nikolai. -- Ei, Vasjka on oivallinen mies.

-- Kutsut häntä Vasjkaksi -- kummallista. -- Mutta onko hän oikein

hyvä!

-- Oikein hyvä.

-- No, tule sitte pian teetä juomaan. Kaikki yhdessä.

Ja Natasha nousi varpailleen ja läksi huoneesta kuin tanssijatar, mutta

hymyili kuten hymyilevät vain onnelliset 15-vuotiaat tytöt. Kun Rostof

tapasi vierashuoneessa Sonjan, punastui hän. Hän ei tiennyt, miten

kohtelisi tyttöä. Eilen he toisiaan suutelivat jälleennäkemisen ilon

ensi hetkenä, mutta tänään he tunsivat, ettei niin sopinut tehdä;

Nikolai tunsi, että kaikki, sekä äiti että sisaret, katsoivat häneen

kysyvästi ja odottivat, miten hän käyttäytyisi tytön seurassa. Hän

suuteli tätä kädelle ja sanoi _te -- Sonja_. Mutta heidän silmänsä

sanoivat molemmin puolisesti "sinä" ja suutelivat toisiansa hellästi.

Tyttö pyysi katseellaan häneltä anteeksi, että hän Natashan

välityksellä oli rohjennut muistuttaa hänelle lupauksesta ja kiitti

samalla hänen rakkaudestaan. Poika katseellaan kiitti häntä vapauden

ehdotuksesta ja sanoi, että olkoon niin tahi näin, ei hän kuitenkaan

herkeä rakastamasta häntä, sillä häntä ei voi olla rakastamatta.

-- Miten kumminkin on kummallista, -- sanoi Vera, valittuaan yleisen

hiljaisuuden hetken, -- että Sonja ja Nikolenjka kohtasivat toisensa

kuten vieraat ja sanoivat toisilleen te.

Veran huomautus oli oikea, kuten kaikki hänen huomautuksensa; mutta,

kuten suuremmalta osalta hänen huomautuksensa, saattoi tämäkin kaikki

hämille, ja eipä vain Sonja, Nikolai ja Natasha, vaan vanha

kreivitärkin punastui kuin nuori tyttö. Kreivitär pelkäsi yhä tätä

poikansa rakkautta Sonjaan, sillä se voi riistää pojalta loistavat

naimakaupat. Denisof, Rostovin kummaksi uudessa puvussa, pomadalla ja

hajuvesillä valeltuna, ilmaantui saliin. Hän oli samallainen keikari

kuin tappelussakin ja oli oikein rakastettava naisia ja miehiä kohtaan,

ja tämä oli Rostoville aivan uutta.