4. Tytär Hilja Lyyli, syntynyt 13.8.1883, on kansakoulun viimeisellä
luokalla.
5. Tytär Helmi Hiipi, syntynyt 24.3.1885, on kansakoulun kolmannella
luokalla.
Vuonna 1870 2. päivänä helmikuuta kuoli isäni 56 vuoden vanhana ja
vuonna 1894 heinäkuun 7. päivänä kuoli äitini 78 vuoden vanhana.
Vuonna 1885 ostin maatilan Rautjärven Häyhästä 2500 markalla. Tila
oli rappiolla, ja olen sitä korjatessani ja lapsia kouluttaessani
velkaantunut.
Talvella 1856 pyysi Ilmeen hovin herra R. Tavast minua kirjoittamaan
kertomusta täkäläisistä naimatavoista, jotka hänestä olivat outoja.
Sen minä tein ja kyhäykseni painettiin Sananlennätin-nimisessä
sanomalehdessä. Siitä otettiin jälkipainos nimellä Selitys millä
tavalla naiminen tapahtuu Itä-Suomessa, jonka "Patu" (konrehtori A.G.
Corander) evästi lyhyellä esipuheella. Se oli painettu Viipurissa
Johannes Alftanin kirjapainossa v. 1856.
Se suosio, jonka tämä ensimmäinen yritykseni saavutti, kehotti
minua jatkamaan työtäni. Kirjoitin joutohetkinäni paperille ne
sadut, sananlaskut, arvoitukset, loitsut, runot, laulut ja kansan
vanhat tavat ja kerrassaan kaikki, mitä vaan satuin muistamaan.
Kun vihdoin omat tietovarani loppuivat, aloin tiedustella ensin
naapureiltani, sittemmin muilta asiantuntevilta, etenkin vanhemmilta
ihmisiltä. Näin saamiani tietoja aloin sitten sommitella yhteen.
Tätä tehdessäni havaitsin, että eri paikkakunnilla käytettiin vähän
erilaisia tapoja. Tämä kehotti minua tiedustelemaan asioita muiltakin
paikkakunnilta. Tätä varten matkustelin opettajaksi päästyäni, kun
jo vähän alkoi karttua varoja, omilla varoillani kesälupa-aikana
naapuriseurakunnissa Ilmeellä, Hiitolassa, Kurkijoella, Parikkalassa,
Joutsenossa, Ruokolahdella, Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Jo
Tervajoella ollessani kokoelin tietoja Viipurin pitäjästä ynnä
Säkkijärven rajakylistä. Useammat ihmiset kotiseudullani ynnä
muuallakin kyllä nauroivat minun vähämielisyydelleni, kun menetin
aikani ja rahani tyhjän "kaiken maailman lorotuksia ja lörpötyksiä"
keräillessäni ja kirjoitellessani, mutta minä en niistä välittänyt.
Äitinikin oli samaa mielipidettä toisten kanssa ja sanoi minulle:
"Jos minä olisin tiennyt, että sinusta sellaisten lörpötysten
kirjoittaja tulee, niin en olisi sinua kouluun laskenutkaan." Mutta
minun intoni oli niin suuri, etten voinut sitä vastustaa.
Muutamat oppineet kehottivat minua näitä tietojani julkaisemaan
kuivina tietoina, so. tieteellisinä teoksina vain; mutta minä olen
ajatellut toisin asiaa. Vihdoin kysyin neuvoa arvosaita ystävältäni,
professori Julius Krohn-vainajalta. Hänkin oli alussa samaa mieltä
kuin tiedemiehet. Mutta kun minä tarkemmin selitin ajatukseni,
niin hän täydellisesti hyväksyi mielipiteeni. Siitä pitäin olen
saamani tiedot pukenut kertomuksen tavoin. Näin luulen voivani
tarkemmin kuvailla, ei ainoastaan kansamme tapoja, vaan myös yleensä
karjalaisen luonnetta. Ja paitsi sitä, kun tieteelliseen tapaan
kirjoitettu teos ei voi miellyttää muita kun tiedemiehiä, josta kansa
kokonaisuudessaan ei olisi paljon nauttinut, niin päätin laatia
teokseni kertomustapaan, jolloin sitä voivat lukea koko suomalainen
yleisö, pitäen tarkalla silmällä, ettei tieteellisyys tulisi siitä
mitään kärsimään.
Kansanvalistusseuran kustannuksella ovat ilmestyneet: Joulunvietto,
Maahanpaniaiset, Kylänluvut, Talvitoimet, Kesäaskareet, Naimistavat.
Näiden perästä tuli vielä "Suottamuori sekä Mauno-sedän kertomuksia"
useampi vihko.
Aineksien keräilemistä varten näihin teoksiin en ole saanut enkä
pyytänytkään penniäkään rahoja, vaan olen omilla varoillani
matkustellut, paitsi tänä keväänä Hänen Ylhäisyytensä Vapaaherra ja
Senaattori Herra Y.S. Yrjö-Koskinen antoi minulle 100 mk, joilla
kävin Itä-Karjalassa, Sortavalan ja Impilahden pitäjässä keräilemässä
pääasiassa itkuvirsiä kreikanuskoisilta kansalaisiltamme. Saalis oli
kyllä hyvä, mutta runot olivat niin outoa vertauksellista kieltä,
että ne täytyi sommitella kirjakielelle, ennen kuin muut suomalaiset
niitä ymmärtävät.
Miten lienen työssäni onnistunut, ei ole minun tuomittavani. Sen vain
voin varmasti vakuuttaa, ettei hyvää tahtoa suinkaan ole puuttunut;
kyvyn ja voiman puute on taasen anteeksi annettava. Minä olen varma
siitä, että niin kauan kun Suomen kansa on pitävä esi-isäinsä muistoa
arvossa, niin kauan on sille vähäpätöisinkin teos, joka kansamme
entisyyttä valaisee, tervetullut. Minun toivoni olisi tyydytetty, jos
näillä lähteillä voisin olla avullinen vauraimmille kirjailijoille,
jotka työskentelevät historiamme, kielitieteen, kauno- ja
kansallisnäytelmäkirjallisuuden aloilla.
Ottakoon siis armas Suomen kansa suosiollisesti vastaan vähäpätöisen
poikansa yksinkertaisen ja koruttoman kyhäyksen esivanhempaimme
tavoista. Elähyttäköön nykyistä sukupolvea se yksimielisyys ja
hellyys, joka on esivanhemmillamme ollut!
Silloin voimme ominaisena kansana pysyä mahtavain rinnalla suuressa
sivistyksen työssä!
"Soisin Suomeni hyväksi,
Karjalani kaunihiksi,
Hyvin ain' elettäväksi,
Kunnialla kuoltavaksi,
Laiskat Lappihin menevän,
Muut veltot Viron vesille."