Olen syntynyt 17 päivänä kesäkuuta vuonna 1839 Häyhän kylässä,
Rautjärven pitäjässä ja Viipurin läänissä. Isäni nimi oli Juhana. Hän
oli vanhin poika kuudesta lapsesta, äitini talollisen tytär Maria
Matintytär Pajari oli kotoisin saman pitäjän Miettilän Pajarista.
Kun äitini tuli naimisiin, oli Häyhässä vain kaksi taloa, joissa
oli perhettä viidettäkymmentä henkeä kumpaisessakin talossa. Elämä
molemmissa taloissa oli patriarkallinen. Sinä keväänä, kun synnyin,
erkani meidän talo kolmeksi eri taloksi. Isoisäni ollen vanhinta
kantaa jäi poikineen ja veljineen asumaan vanhalle, vaan nuoremman
kannan perheet saivat siirtyä uudispaikoille. Nyt on Häyhässä 8 taloa.
Minä kun olin vanhempieni ainoa lapsi, kohdeltiin minua erinomaisella
hellyydellä, ja varsinkin isoisäni piti minua silmäteränään. Kun
muita lapsia ei ollut, minua lempi koko talon perhe, jota oli noin
15 henkeä. Minä olinkin nokkela poika oppimaan kaikkea muuta,
vaan kirjan luku oli minusta vastenmielistä, mutta sananlaskuja,
arvoituksia, satuja ja vanhoja runoja minä opin pian, mitä vaan
kuulin. Muistan aivan hyvin, kun äitini monta kertaa huolissaan
huokaili: "Mitä tästä poikaraukasta tulee, kun ei häntä saa oppimaan
lukemaan." Tietysti pani äitini kaikki konstit liikkeelle saadakseen
minut lukemaan, mutta turhaan. Minulla oli kaikkeen muuhun halu, vaan
ei lukemiseen. Kirjat, varsinkin aapiskirja minua oikein pelottivat.
Sinä talvena, kun olin seitsemännellä vuodella, tuli meille toisen
talon tyttären tytär yhtenä sunnuntai-iltana ja luki vähässä ajassa
aapiskirjani läpi, vaikka hän oli vähän nuorempi minua. Tämä antoi
aihetta vanhalle Mari-tädilleni moittia minua ja kiittää tyttöä.
Tätini mielipiteeseen yhtyivät kaikki, sekä meidän perhe kuin myös
ne naapurit, jotka silloin sattuivat meillä olemaan. Ei kukaan
puolustanut minua, vaan kaikki moittivat minua laiskaksi ja jos
joksikin. Tämä koski minuun niin kovasti, että tillahdin itkemään.
Kylän rahvaan mentyä kotiinsa, otin käskemättä kirjan käteeni ja
aloin synnytellä tavaamista. Kukaan ei ollut huomaavinaan tätä
minun lukuintoani, enkä minä sitä varten lukenutkaan, että minua
kiitettäisiin, vaan minä tahdoin todenperästä oppia lukemaan.
Illallisen syötyä jatkoin lukuani ja seuraavana aamuna, kun äitini
tulen liedestä puhalsi, nousin lukemaan. Tällä tavoin ahkeroituani
opin vihdoin lukemaan niin, että jo kevätpuolella luin rentonaan
mitä kirjaa hyvänsä. Pian alkoi jo meidän pere pelätä minun tulevan
heikkopäiseksi paljosta lukemisesta ja isoisäni alkoi jo peitellä
minulta kirjoja käskien minua toimittamaan jotakin muuta. Seuraavana
talvena tuli meille käymään hurskas kirjamies Repo Varis, joka ohjasi
minua käsittämään luvun sisältöä. Minä en siihen asti ollenkaan ollut
tullut ajatelleeksi, että lukua piti ymmärtää. Sain luvulleni sen
jälkeen kokonaan toisen tolan.
Kun kerran pääsin isoisäni kanssa kirkkoon, pälkähti minulle päähän
ruveta saarnamieheksi. Kotiin tultuani ilmoitin aikomukseni naapurin
Juhalle, joka oli puolenkymmentä vuotta minua vanhempi ja osasi
muutamia virsiä. Hän yhtyi mielellänsä tuumaani ja kylän lapset
kutsuttiin meille jumalanpalvelukseen. Tuvan orteen sidottiin
aisakello, jolla soitettiin lapset sisälle. Tuoli nostettiin
kolpitsalle (uuninrinnan penkille), ja aloin siinä saarnakirjasta
lukea korkealla äänellä niinkuin kuulin papin tekevän. Tämä oli
meidän perheestä jotain uutta ja ihmeellistä. Pian levisi tieto
minun saarnataidostani naapuritaloihin, ja hekin tulivat seuraavana
sunnuntaina kuulemaan minun saarnaani.
Kun sittemmin saarnakirja vietiin pois, niin saarnailin
ulkomuistista, mitä olin oppinut ja satuin muistamaan joko
saarnakirjasta, Huutavan äänestä tahi muista kirjoista. Tämä oli
aikaihmisistä vieläkin ihmeellisempää. He alkoivat kokoontua
meille sunnuntai-iltapuolilla ja pyytää minua saarnaamaan ja
naapurin Juhoa laulamaan. Vihdoin äitini kielsi minua saarnaamasta.
Hän näet pelkäsi, että minua sakotettaisiin saarnaamisestani,
niinkuin edellisinä aikoina kerettiläisiä sakotettiin väärän opin
levittämisestä ja luvattomain kokousten pitämisestä. Naapurit saivat
minut kuitenkin vakuuttumaan, että äiti oli väärässä, ja saarnasin
heille siitä lähtien äidin kirkossa ollessa. Välistä innostuin niin,
että sanat tulivat aivan tulvimalla suustani. Saarnan loputtua
antoivat kuulijat minulle rahaa, ken kopeekan, ken kaksi, niin että
eräänä pyhänä kun suuri joukko oli koolla, aina Ilmeen kappelista
saakka, karttui minulle rahaa yli kahdenkymmenen kopeekan. Eikä
äitini kieltänyt enää minua saarnaamasta, kun naapurit hänet
ylipuhuttelivat.
Vihdoin ennätti minun saarnaamishaluni kirkkoherran korville ja hän
sanoi kerran isoisälleni, joka oli kylänvanhin: "Te älkää antako sen
lapsen saarnata, sillä se ei ole hyvä eikä terveellistä, kun lapsi
saarnaa." Nyt täytyi minun lakata saarnaamasta aikaihmisille, mutta
saarnailin salaisesti lapsille. Kesäiseen aikaan ajoimme me lapset
keppihevosillamme metsään ja siellä erään suuren kiven päällä pidimme
jumalanpalvelusta kaikessa hartaudessamme kenenkään häiritsemättä.
Keskenämme teimme lupauksen, ettemme virka koko asiasta mitään
kenellekään ja sen lupauksen me pidimmekin.
Seuraavana talvena kun kylänluvuissa näin papin kirjoittavan
sulkapännällä, ajattelin heti, että minun piti oppia kirjoittamaan.
Aloin hiilellä kirjoittaa töherrellä tuvan seiniin ja oviin
jonkinlaisia viippo-vaapposia. Isoisäni kielsi seiniä tärvelemästä
ja lupasi laittaa minut kirjoituskouluun Variksen lautamiehen pojan
Ollin luokse. Pari viikkoa olin Ollin luona, ja opin jo vähän
kirjoittamaan jonkunlaisia "harakanvarpaita". Kesällä paimenessa
käydessäni oli minulla eväspussissani taulunpalanen, johon
kirjoittelin Ollin tekemän aapisen mukaan.
Seuraavana syksynä laitettiin minut Rautjärven pappilan "nuorelle
herralle", ylioppilas Magnus Fredrik Alopaeukselle kirjoituskouluun.
Siellä olin kuukauden päivät, ja opin sillä ajalla joten kuten
kirjoittamaan sekä laskemaan neljä ensimmäistä päätoimitusta täysillä
luvuilla.
Noin virstan verran meidän kotoa, Aitjärven toisella puolella
oli Ilmeen hovi ja siinä oli isäntänä everstiluutnantti Rafael
Tavast, suomenmielinen herra. Kuultuaan minusta hän noudatti minut
luokseen ja lainaili minulle kirjoja luettavaksi. Erään kerran
laittoi hoviherra noutamaan minua luokseen. Hovissa oli paljon
vieraita herroja, muiden muassa majuri Lagervall Parikkalasta. Hän
luetti minua ja lahjoitti minulle toimittamansa kirjat Judith ja
Tuhkapöperö. Sitten alkoivat herrat kehottaa minua menemään kouluun
Viipuriin. Kun minä muka heidän mielestään olin kovin hintura ja
hento tekemään kovaa maatyötä, niin arvelivat he: "Oppisit ehkedes
sen verran, jotta voisit päästä joko pitäjän koulumestariksi tai
jahti- ja siltavoudiksi, ettet tarvitsisi noin hienoilla jäntereillä
tehdä raskasta maamiehen työtä, johon sinulla ei näy olevan kylliksi
voimia." Tietysti olin hyvin iloinen tällaisesta ehdotuksesta ja
kerroin sen vanhemmilleni ja isoisälleni. He lupasivat laittaa minut
kouluun Viipuriin. Ainoastaan äitini oli vastaan. Hän ei tahtonut
päästää ainoaa lastaan outoihin oloihin. Kumminkin jäi kouluun
laittaminen sinä syksynä.
Talven tultua Tavast-herra pyysi minua Ilmeen koulumestarin
apulaiseksi. Minä otin tarjouksen vastaan, opetin kuukauden päivät ja
sain palkakseni kymmenen kopekkaa päivässä.
Seuraavana vuonna, kun isoisäni joulun aikana kuoli, ei enää
voinut olla puhettakaan minun koulunkäynnistäni, kun talon pönkä
oli kaatunut. Mutta Ilmeen eversti ei ollut niitä miehiä, jotka
tuumansa jättävät kesken. Hän kehotti vaan minua menemään kouluun.
Minä kerroin hänelle kaikki meidän kotiasiat, mm. että isoisäni oli
kuollut ja minun isäni, joka oli hiljainen mies, ei ole isäntänä
talossa, vaan taloa hallitsee isoäitini tahdosta Tuomas-setäni,
joka ei tahdo kustantaa minua kouluun. Tämän kuultuaan laittoi
Tavast minut kotiini ja pyysi molemmat vanhempani luokseen hoviin.
Mitä kaikkea hovin herra lienee heille puhunutkin, en tiedä, vaan
sieltä tultuaan äitini itki, otti minut syliinsä ja sanoi: "Nyt
rakas lapseni täytyy meidän erota. Hovin herra lupasi laittaa sinut
Viipuriin kouluun omalla kustannuksellaan." Isänikin oli kovin
liikutetulla mielellä, mutta ei puhunut mitään.
Seuraavana päivänä Tavast-herra puheli minulle kouluun menosta ja
lupasi pitää huolen toimeentulostani koulussa. Evääksi antoi hän
minulle ruplan rahaa, kolme reikäleipää ja kymmenkunta hailia, sekä
suosituskirjeen serkulleen, Viipurin lääninkirjuri Tavastille, joka
asui Viipurissa omassa talossaan Keisarinkadun varrella. Isäni
puolestaan antoi ainoat rahansa, joita oli noin puolen ruplan verran,
sekä lainasi naapurilta ruplan vielä lisää ja antoi ne minulle.
Tuomassetäni, jolla meidän talon rahat olivat, ei antanut äyriäkään.
Äitini saattoi minua ja kantoi eväspussiani Miettilään asti. Siinä
jätimme hellät jäähyväiset ja itkimme erotessamme.
Näin läksin ulos avaraan maailmaan 3. päivänä syyskuuta vuonna 1856
ja astuin eväspussi selässä maantietä pitkin. Laitilan kylässä
Jääsken pitäjässä, johon meiltä tulee lähes kolmekymmentä virstaa,
olin ensimmäisen yön. Seuraavana aamuna olivat jalkani niin kovin
kipeät, etten olisi mitenkään voinut kävellä, kun vanha kenkä oli
hangannut jalkani rikki. Minun täytyi siis ottaa kengät kainalooni
ja kävellä avojaloin Vuokselle asti. Lautassa sattui menemään yli
minun kanssani eräs vanginkuljettaja joka meni tyhjillään Viipuriin,
ja lupasi viedä minut kärryissään puolesta ruplasta. Minun oli
pakko suostua tarjoukseen. Illalla olivat lyhdyt jo palamassa, kun
saavuimme kaupunkiin. Katarinankadulla erosin kyytimiehestäni ja
maksoin kyytipalkan. Ensimmäisen yöni Viipurissa vietin Ilmeen herran
vävyn, kirjakauppias Alftanin kartanon renkituvassa yhdessä rengin ja
luteiden kanssa.
Seuraavana aamuna menin Tavast-herran luokse ja annoin hänelle
kirjeen, jonka luettuaan hän sanoi veljelleen: "Tässä on nyt se
maisteri Häyhä, josta Ilmeen herra minulle kertoi." Minua harmitti
ja hävetti moinen pilanteko, vaan ei auttanut mitään virkkaminen.
Kortterin sain pesutuvassa, velvollisuudella kiillottaa joka aamu
herran saappaat ja kalossit sekä lakaista kahdesti viikossa katuosa
ja kartanomaa. Minä sain asua yksin siinä.
Samana päivänä vei Tavast-herra minut Rahvaankouluun, jota silloin
pidettiin vanhassa gymnaasion kartanossa Ala- eli Karjakadun
varrella. Koulun johtajana ja ensimmäisenä opettajana oli entinen
ylioppilas Jaakko Innanen, toisena opettajana pastori Otto Vilhelm
Segersvärd ja laulun opettajana Gustaf Saxbeck. Koulun kaitsijana
ja johtokunnan esimiehenä oli lukion rehtori rovasti Carl Henrik
Ståhlberg. Minut asetettiin toiselle osastolle kun osasin jo
kirjoittaa ja laskea. Rahvaankoulussa olivat samat oppiaineet kuin
kansakoulussa nykyään, paitsi voimistelua ja käsitöitä. Myöskin
luettiin ruotsia. Uskonto ja matematiikka olivat mieliaineitani.
Koulunkäyntini menestyi hyvin ja sain kiitettävät todistukset sekä
ahkeruuteni palkinnoksi Lasten Suomettaren v. 1856.
Näinä aikoina alkoivat monet oppineet ja sivistyneet pitää huolta
rahvaan sivistämisestä. Niiden joukossa oli Karl Alftan Horttanan
ja Korpelan hovin omistaja Viipurin pitäjässä. Hän laittoi omalla
kustannuksellaan alustalaistensa lapsille sunnuntaikoulun,
jossa opetettiin sisälukua, uskontoa, kirjoitusta ja laskentoa
sekä selitettiin päivän evankeliumi ja epistolatekstit. Koulua
pidettiin kuusi tuntia joka sunnuntai. Tähän kouluun opettajaksi
hankki herra Alftan konrahtori N.G. Coranderin. Corander, joka oli
tullut minun tuntemaan, otti minut apulaisekseen Koprala-Horttanan
sunnuntaikouluun ja maksoi minulle puolitoista ruplaa pyhältä sekä
vapaan kyydin edestakaisin. Tämä tulo, niin vähäinen kuin se olikin,
riitti minulle elatukseksi kouluajalla 1857.
Kesälupa-ajan 1857 opetin Ilmeen herran pyynnöstä hänen hovinsa
palvelijoita joka sunnuntai kolme tuntia ja sain palkakseni 25
kopeekkaa ynnä päivällisen ja kahvit. Syksyllä kouluun lähtiessäni
sain taas everstiltä matkarahaa. Sen jälkeen en enää koskaan saanut
tavata isällistä holhoojaani, Tavast-herraa, sillä marraskuussa
1858 kuoli tuo jalo kansalainen ja hellä ihmisystävä. Vähää ennen
kuolemaansa oli hän kaivannut minua ja kutsunut minua rakkaaksi
pojakseen. Hänen kuollessaan olin Viipurissa koulussa ja sain kuulla
asiasta vasta perästä päin.
Toukokuun alussa 1858 tarjosi rehtori Ahrenberg minulle opettajan
paikan Tervajoki-Kiiskilän Rahvaankoulussa, jota kustansivat rehtorin
rouva Ahrenberg, maanviljelijän ja tehtailijan rouva Bülzov, entisen
kauppiaan rouva Krohn, vapaaherran rouva Mendt, everstinrouvat
Mendt ja Rippas, kauppiaan rouva Seseman ja tohtorin leskirouva
Örn, sekä neidit Mendt ja Seseman. Minä otin kiitollisuudella
tarjouksen vastaan. Lauantai-iltapuolella opetin kaksi tuntia ja
sunnuntai-aamupuolella kolme tuntia. Siitä maksettiin minulle palkkaa
kolme ruplaa kerralta. Muun ajan sain jatkaa lukujani kaupungissa.
Kevätlukukauden loputtua pyysi rehtori Ahrenberg minua
kotiopettajaksi hänen ynnä muiden herrasväen lapsille Vainikan
hoviin Viipurin pitäjässä. Minä suostuin ja käytyäni kotona
vanhempiani tervehtimässä, matkustin Vainikkaan. Rehtori A:n perhe
oli ensimmäinen Viipurissa, jossa lapsilla oli äidinkielenä suomi.
Siksi heitä lapsena kutsuttiin suomalaisilla nimillä. Ne lapset,
joita opetin, eivät ehkedes osanneetkaan ruotsia. Lasten kanssa
luin kolme tuntia jokaisena arkipäivänä. Lauantai-iltapäivänä ja
sunnuntai-aamupuolella kävin opettamassa Tervajoen koulussa.
Tämä kesälupa-aika oli ihanin aika elämässäni. Ei mitkään
leipähuolet, eikä muut elämän murheet rasittaneet mieltäni. Talossa
minua kohdeltiin perheenjäsenenä ja sain rehtorin herrasväen kanssa
käydä tervehtimässä Krohnin herrasväkeä Kiiskilässä sekä Rippasin,
Bützovin, Mendtin ja Örnin herrasväkeä Tervajoella. Joka paikassa,
paitsi Örnillä oli nuorta väkeä, joista jokainen äitinsä kielen
ohella osasi suomea. Meillä nuorilla oli siis suomi seurakielenä.
Vanhempi herrasväki puhui tavallisesti saksaa. Ruotsia ei kuultu
seurassa milloinkaan. Sillä aikaa kun vanhempi herrasväki seurusteli
sisällä oli meillä nuorilla omat leikkimme ja seuramme ulkona.
Etenkin Kiiskilän suuri puutarha oli meillä mieluisana huvipaikkana.
Väliin kävimme purjehtimassa, uimassa, metsästämässä ja urheilemassa.
Sydämellinen ystävyys, jossa ei vilppiä ollut, yhdisti meidät.
Ylioppilaat Julius Krohn, hänen veljensä Leopold sekä vänrikki Rippas
ynnä rehtori Ahrenbergin pojat, kaikki me olimme hyviä toveruksia.
Myös Lövgrenin poikien kanssa, jotka aina välistä kävivät Vainikassa,
tutustuin pian. Niistä oli paras minun mielestäni Viktor Lövgren.
Julius Krohn antoi minulle monta tarpeellista neuvoa ja ohjausta
koulun pidossa, lainakirjaston hoidossa ym. Minä taasen puolestani
selittelin hänelle itäsuomen murretta ja lausetapoja. Täten
tulimme me herttaisimmiksi ystäviksi. Vielä yliopiston opettajana
ollessaankin hän kävi minua tervehtimässä Viipurissa käydessään.
Syyskuun alussa muutin Viipuriin ja menin kouluun. Tervajoella
kävin niinkuin ennenkin koulua pitämässä lauantai-iltapuolella
ja sunnuntai-aamupuolella. Näin kului syyslukukausi v. 1858 ja
lukukauden loputtua ilmoitti johtaja Innanen minulle, että minun
olisi parasta jatkaa opintojani muissa kouluissa, jos vaan varat
riittävät. Muuten olisi parasta muuttaa Tervajoelle asumaan, kun
siellä oli virkapaikka. Varojen puutteessa täytyi minun jättää
kouluhommani ja muuttaa Tervajoelle asumaan. Siellä muutettiinkin
koulu jokapäiväiseksi, ja minulle maksettiin vissi palkka sekä vapaa
kortteeri ja valo koulukartanossa.
Oloni Tervajoella oli ikävin aika elämässäni sillä seudun asukkaat
olivat sangen alhaisella sivistysasteella, eivätkä osanneet muusta
puhua kuin rahdinvedosta, päivätöistä ym. jokapäiväisistä askareista.
Pyhäaikoina oli juominki, kortinlyönti ja tanssi tavallisena
ajanviettona. Minä en tietysti voinut sellaisissa seuroissa
viihtyä, vaan oleskelin itsekseni. Voimani mukaan koettelin muuttaa
heidän mielipiteitään ja tapojaan, mutta totuttu tapa ei hevillä
häviä. Kuitenkin sain muutamia nuorukaisia tulemaan pyhäkouluun ja
lauluharjoituksiin, joita pidin sunnuntai-iltana. Heille lainailin
hyödyllisiä kirjoja luettavaksi. Sunnuntaievankeliumin selityksissä
oli kuulijoita koulusalin täydeltä. Pitkinä talvi-iltoina koettelin
edistää tietojani. Varsinkin halukkaasti lueskelin historiaa ja
Murmannin Sedän opetuksia sielutieteessä.
Kesäaika kului minulta rattoisasti Tervajoella, kun entiset
tuttavani muuttivat maalle asumaan. Silloin taasen oli hauska
elämä. Vihdoin paisui kouluni Tervajoella niin suureksi, että piti
ottaa apuopettaja, joka ohjaili pienempiä lapsia sisäluvussa ja
kirjoituksessa.
Kun Viipurin kaupungissa ei ollut muita suomalaisia kouluja, kuin
rahvaan koulu, karttui tähän kouluun niin paljon oppilaita, jotteivät
kaksi opettajaa ehtineet niitä opettaa. Kaupungin hallitus valtuutti
koulun johtokunnan ottamaan kolmannen opettajan Rahvaan kouluun,
kahden sadan ruplan vuosipalkalla. Sitäpaitsi määrättiin opettajalle
vapaa kortteri ja polttopuut. Koulun entisten opettajain Innasen ja
Segersvärdin ehdotuksesta ja rehtori Ahrenbergin puoltolauseella
päätti koulun johtokunta kutsua minut kolmanneksi opettajaksi 1861
syksyllä.
Asuntoni sain nk. vanhassa kymnasin kartanossa. Se kun oli liian
iso yhden miehen kortteriksi, otin asuntotoverikseni Johanneksen
kirkkoherran pojat Taavi ja Gabriel Halin, jotka kävivät
kymnaasikoulua. Näiltä, varsinkin Taavilta sain enemmän oppia
nuottitieteessä. Sittemmin oli minulla asuinkumppanina pastori
Malinen, jolta sain oppia monessa aineessa, varsinkin uskonnossa.
Kun Viipurin sunnuntai- ja iltakoulun valmisteleva osasto tuli niin
suureksi, että siihen tarvittiin toinen opettaja, otettiin minut
siihen virkaan v. 1863. Opetin kolme tuntia sunnuntai- ja kaksi
tuntia keskiviikko- sekä lauantai-iltapuolella. Kun sama koulu vuonna
1886 muuttui käsityöläiskouluksi, jäin siihen edelleen opettajaksi
vuoteen 1889 asti.
Kun pastori J.V. Murmanin pois muuton tautta jäi rouva Julia Krohnin
tyttökoulun uskonnonopettajan virka avonaiseksi vuonna 1863 niin
annettiin sekin toimi minulle, ja hoidin sitä vuoteen 1869. Opetusta
oli siinä kaksi tuntia viikossa.
Vuodesta 1864 olen ollut jäsenenä Viipurin Kirjallisuusseurassa.
Kun rouva Krohnin koulu oli ainoa suomalainen tyttökoulu Viipurissa,
niin tulvasi siihen enempi oppilaita, kun voitiin vastaanottaa.
Siitä syystä perustivat asiaa harrastavat naiset Rouvasväen yhtiön
ja laittoivat ns. köyhäin tyttökoulun, jossa oli johtajatar ja
kaupungin nuoria neitiä opettajattarina. Minulle tarjottiin
siinäkin koulussa uskonnonopettajan toimi, jota pidin palkatta
kaksi lukukautta, syyslukukauden 1867 ja kevätlukukauden 1868
kaksi tuntia viikossa. Nälkävuosina 1867-1868, kun kulkulaiskansaa
keräytyi suuret joukot Viipuriin, laittoivat armeliaat ihmiset
näille nälkään nääntyville ihmisparoille työhuoneen, jota pidettiin
ensin yksityishuoneessa syksyllä 1867, ja sittemmin kaupungin
pakkahuoneessa talvella 1868. Siinä annettiin työtä ja ruokaa
puutteen alaisille miehille, naisille ja lapsille. Minua pyydettiin
siihenkin laitokseen uskonnonopettajaksi ja opetin siinä
keskiviikko- ja lauantai-iltapuolilla, sekä sunnuntai-aamupuolilla.
Milloinkaan tätä ennen en ollut tuntenut todellista väsymystä, mutta
tällä ajalla olin melkein joka ilta aivan väsyksissä ylenpalttisesta
työstä. Lopulla lukukautta vuonna 1868 olin niin heikko, että tahdoin
oikein nääntyä, sillä nuo 46 opetustuntia viikossa, jotka minulla
tähän aikaan oli, uuvuttivat minut niin, että töintuskin voin
työtaakkaa kestää. Sen suloisemmalta tuntui kesälupa.
Vuonna 1872, kun Viipurin kaupungin rahvaankoulu muutettiin
kansakouluksi, ehdottelivat minun entiset opettajani ja
virkatoverini Innanen ja Segersvärd, että minä paremmin
kyetäkseni olemaan opettajana kansakoulussa menisin Jyväskylän
kansakouluopettajaseminaariin oppimaan uudempiaikaisia opetustapoja.
Sen teinkin, ja pyysin ja sain vuodeksi virkavapautta. Jyväskylässä
tutkin opetustapoja sekä seminaarissa että mallikoulussa. Väliaikoina
lueskelin ahkerasti kasvatus- ja opetusoppia sekä fysiikkaa ja
kemiaa. Lukukauden lopussa antoi herra Leinberg minulle todistuksen,
jossa hän kiitoksella mainitsi ahkeruuteni.
Kun syksyllä 1873 palasin Viipuriin, olivat siellä jo koulut toisella
kannalla. Kansakoulun johtokunnan ehdotuksesta otettiin minut
opettajaksi yläpoikakansakouluun, jossa olin opettajana ja luokan
johtajana v:teen 1889.
Vuonna 1883 annettiin minulle Viipurin kaupungin Lukusalin hoitajan
virka, jota toimitin vuoteen 1889. Vuosina 1881-1889 olin jäsenenä
Viipurin kaupungin uuden kirkon rakennustoimikunnassa ja 1886-1887
olin ensin jäsenenä, sittemmin vara- ja vihdoin esimiehenä Viipurin
kansallisseurassa.
Vuonna 1887 ehdottelin Viipurin Kansallisseurassa, että tännekin
perustettaisiin kansallismuseo. Seura hyväksyi ehdotukseni niin,
että jo samassa kokouksessa valittiin väliaikainen toimikunta, jonka
tuli ryhtyä alustaviin toimiin ja laatia sääntöehdotus museolle
ja Seuran ne tarkastettua ja hyväksyttyä hakea niille vahvistus.
Tähän toimikuntaan valitsi Kirjallisuusseura minutkin. Me teimme
käskyn mukaan, ja nyt on kansallismuseo Viipurissa. Olen keräillyt
vanhoja esineitä tähän museoon Rautjärveltä, Ilmeeltä, Hiitolasta
ja Ruokolahdelta. Vieläkin olen (1897) museon asiamiehenä tällä
paikkakunnalla.
Viitenä viimeisenä vuonna minulla oli 50 virkatuntia viikossa,
kansakoulussa 30, käsityöläiskoulussa 7 ja lukusalissa 13. Siihen
tulivat vielä päälle päälliseksi monet muut toimet, niin että väsyin
vihdoin sekä sielun että ruumiin puolesta sen ylenmääräisen työtaakan
alle, ja olin pakotettu pyytämään ensin virkavapautta ja sittemmin
virkaeroa. Monien toimieni ja palveluksieni tähden, sekä lääkärin
antaman kivuloisuustodistuksen nojalla, annettiin minulle virkaero
syyskuun 1. päivänä vuonna 1889 ja täysi eläke Suomen valtiolta.
Sen ohessa Viipurin kaupunki, jonka hyväksi minä olin voimani ja
terveyteni uhrannut, antaa minulle vuosittain 200 markan ylimääräisen
eläkkeen. Myös Eelis Holmin kassasta saan lisäeläkettä 120 markkaa
vuodessa.
Muutettuani asumaan Rautjärvelle annettiin sielläkin minulle
monenlaisia luottamustoimia. Niinpä esim. olin kuntakokouksen
esimiehenä 1890-1892, josta sitten pyynnöstäni sain eron. Vuodesta
1891 olen ollut jäsenenä ja varaesimiehenä lainakirjaston
johtokunnassa Rautjärvellä. Vuosina 1890-1895 olin jäsenenä ja
varaesimiehenä Rautjärven kansakoulun johtokunnassa, josta sitten
pyynnöstä sain eron. 1891 olin jäsenenä ja varapuheenjohtajana
siinä komiteassa, jonka tuli laatia ehdotus seurakunnan
laajentamisesta. Vuosina 1892-1894 olin esimiehenä Oras-nimisessä
Rautjärven raittiusseurassa. 1893 olin esimiehenä Rautjärven
jyvälainamakasiiniin uusia sääntöehdotuksia laativassa komiteassa ja
vuonna 1895 jäsenenä Antrean maanviljelysnäyttelyn toimikunnassa.
Paitsi näitä olen ollut valtiopäivämiesehdokkaana eli
valitsijamiehenä rautjärveläisten puolesta kolmessa viimeisessä
valtiopäivämiesvaalissa Jääsken kihlakunnassa. Nykyään olen
kutsuttuna jäseneksi Viipurin läänin maanviljelysseuraan, sekä
Kaunokirjailijayhdistykseen Helsingissä.
Kerron vielä vähän perheoloistani. Naimisissa olen ollut kaksi
kertaa. Ensi kerralla menin avioliittoon Joutsenon lukkarin tyttären
Anna Josefina Kairion kanssa 16. päivänä tammikuuta 1866. Hän
synnytti minulle pojan 3. päivänä helmikuuta 1867, mutta kuoli
lapsivuoteeseen 7. päivänä samaa kuuta 24 vuoden vanhana. Samana
päivänä, kun äiti haudattiin, kastettiin lapsi ja hän sai nimekseen
Johannes Esikko. Poika kuoli kuukauden perästä keltatautiin.
Toisen kerran menin naimisiin 22.12.1868 talollisen tyttären Anna
Häyhän kanssa (syntynyt 22.2.1851) Rautjärven Häyhästä. Tästä
avioliitosta on meille syntynyt:
1. Poika Johannes Väinö, syntynyt 6.6.1870, kävi 9 vuotta koulua ja
on nykyään käräjäkirjurina Äyräpään kihlakunnassa.
2. Tytär Naima Hiepra, syntynyt 12.10.1872, hän kävi koulua 13
vuotta, on opettajattarena Hollolan Paimelassa ja naimisissa
kansakoulunopettaja Viktor Frimanin kanssa.