VIII.

Östenin sillan luona.

Reipasta laukkaa kiiti Niilo Sture miehineen tietä eteenpäin ja näitten

täytyi siinä ajaessa kertoa hänelle kuluneitten kuukausien tapahtumat.

Viha nousi ja laski rltarin rinnassa kuunnellessaan miestensä

kertomusta, vaikka häntä toiselta puolen taas ilahduttikin, kun kuuli,

kuinka uskollisesti Engelbrektin rahvas rakasti häntä. Taalainmiesten

liittymistä piispaan piti hän muuten aivan luonnollisena, erittäinkin

koska he, niinkuin Erkkikin, hänen oma aseenkantajansa, olivat olleet

aivan varmat siitä, että hän kyllä paikalle saapuisi, ennenkuin

vihollisen kanssa käsikähmään jouduttaisiin. Ainoa, joka herätti hänen

huoltaan ja toi katkeran surun hänen rintaansa, oli se, mitä Brodde

tiesi kertoa vihreästä ritarista. Tämän käytöksen kaksimielisyys, sen

tarkoitus tuli nyt hänelle päivänselväksi. Ritari oli vihollisten

salainen ystävä, ajoi arkkipiispan ja Kristian kuninkaan asiaa ja sitä

varten, että se paremmin onnistuisi, oli hän kai ottanut, viekkaasti

kyllä, tuon narrinkaapunkin päälleen. Mutta se ritarin käyttäytyminen,

se suretti nyt syvästi Niilo herran ritarillista mieltä. Hän huomasi,

että tämä oli määräillyt hänen tekojensa ja toimiensa suhteen, niinkuin

olisi hän ollut pieni lapsi, joka ei vielä voi itse itseänsä hoitaa.

Sillä hän se varmaankin oli, tämä ritari, joka oli estänyt kuninkaan

sanatkin Penningebyhyn saapumasta.

Yhtä asiaa eivät kuitenkaan Niilo herra ja hänen miehensä olleet

ottaneet huomioon ja se oli, että he välttämättä tarvitsivat levätä.

Oli selvää, että monituntiset ponnistelut olivat tehneet miehet niin

ruumiin kuin sielunkin puolesta peräti voimattomiksi, kokonaan

kelvottomiksi enempiin ponnistuksiin, elleivät saaneet ensin ainakin

muutaman tunnin lepoa. Ja samoin oli itse Niilonkin laita. Vankeus oli

murtanut hänen voimansa niin, että paljas ratsastus sai hänet jo

vapisemaan ja vain vaivoin lujan tahtonsa voimalla voi hän pitää

itsensä ylhäällä satulassa.

Sentähden päättivätkin he, huomatessaan lähellä Enköpingiä aivan tien

vieressä yksinäisen tuvan, mennä sinne muutamaksi tunniksi nukkumaan,

voidakseen sitten taas uudistetuin voimin jatkaa matkaansa ja ottaa

tappionsa takaisin.

Niin poikkesivat he valtatieltä syrjään ja ratsastivat ylös mäelle.

Samassa kuului kavioiden kopinaa heidän takaansa. Hollinger laskeutui

alas hevosensa seljästä ja riensi alas tielle ottaakseen selvän, kuka,

heitä lukuunottamatta, vielä keskellä synkkää yötä oli liikkeellä.

Sillä vaikka olikin jo aamupuoli, peitti kuitenkin vielä puolipimeys

maan, ja taivas oli niin paksussa pilvessä, että päivän tulo senkin

kautta yhä viipyi.

Tielle saavuttuaan kuuli Hollinger kavionkopinan ihan läheltä. Se

lakkasi kuitenkin heti kuulumasta. Nähtävästi oli ratsastaja

pysähtynyt. Vähän senjälkeen alkoi se taas kuulua. Mutta nyt kulki

hevonen kävellen. Öinen kulkija pysähtyi aivan tuvan kohdalla ja näytti

kuuntelevan. Hollinger hiipi likemmäksi erottaakseen, kuka tulija oli,

mutta pimeyden tähden oli se aivan mahdotonta. Hän ei kuitenkaan

päästänyt ratsastajaa näkyvistään. Ja kun hän siten hyvän aikaa oli

seisonut ja odottanut siinä, alkoi taas kuulua kavioiden kopinaa. Mutta

se, joka nyt tuli, ratsasti niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi.

Sentähden ei Hollinger voinut aluksi aivan varmaan erottaakaan oliko

heitä yksi vai kaksi.

Pian kuitenkin näyttäytyi, ettei tulijoita ollut muuta kuin yksi.

Saavuttuaan ensintulleen kohdalle kysyi hän heti tältä:

"Oletko varmasti heidän jäljillään?"

Puhuteltu ei vastannut mitään, mutta näytti siltä, kuin olisi hän

viitannut tupaa kohti.

"Hyvä on!" sanoi silloin toinen, "kun rotta menee itsestään loukkuun,

on kissalla sen helpompi työ!"

Vielä kuiskasivat he muutamia sanoja keskenään, joita Hollingerin oli

kuitenkin mahdoton käsittää, ja sitten ratsastivat he taas tiehensä.

Selvästi kuuli Hollinger, että heidän hetkisen aikaa yhdessä

laukattuaan toinen hiljensi vauhtia, kun sitävastoin toinen ajoi

edelleen, niinkuin olisi henki ollut kysymyksessä. Mutta sitten vaikeni

taas kaikki vähitellen ja Hollinger päätti nyt mennä tupaan ja kertoa

sisälläoleville huomionsa.

Silloin astui erään jättiläispuun varjosta esiin valkoinen haamu ja

mies kuuli tämän huutavan häntä nimeltään.

Hän pysähtyi äkisti ja vei kätensä miekan kahvaan.

"Anna herrasi vain maata rauhassa!" lausui haamu. "Sillä sitä kyllä hän

ja hänen miehensä tarvitsevat. Olette muutenkin jo tehneet oivan

palveluksen!"

Hollinger tunsi kyllä äänen tutuksi, mutta hänen oli mahdoton erottaa

puhujan kasvoja.

"Kuka tahansa oletkin", vastasi hän, "niin en minä nyt ole taipuvainen

kuuntelemaan muitten kuin oman herrani neuvoja."

"Ja kuitenkin noudatti isäsi usein minun antamiani neuvoja."

"Kuka olet sitten!"

"Jumalan ystävä ja kaikkien muitten vihollinen!"

"Täällä kuivalla maalla olen jo ehtinyt unhottaa edellisen elämäni,

sillä olen tullut huomaamaan, että maassa pitää elää maan tavalla."

"Mutta ajattele toki lupausta, mies, jonka annoit isällesi hänen

kuolinvuoteensa ääressä."

"Sitä lupausta en ole koskaan rikkonut, vaikka joskus on tuntunutkin

siltä, kuin olisi sydämeni kokonaan muuttunut."

"Tunnetko nyt minut?"

"Tunnen!"

"No, seuraa sitten tahtoani ja ole huoletta, ystäväni, sillä Niilo

herra on minulle yhtä rakas kuin sinullekin! Siksi tahdonkin nyt seisoa

täällä ulkona ja vartioida hänen ja teidän puolestanne. Kun hän sitten

herää tahdon puhua sanasen hänen kanssaan."

Hollinger meni katsellen tuon tuostakin taaksensa. Mutta vielä kun jo

oli tupaan menossa, näki hän valkoisen manttelin häilyvän tuulessa

jättiläispuun juurella.

Tunnit kuluivat kuin siivillä ja kun Hollinger heräsi taas, hypähti hän

heti ylös nähdäkseen vieläkö valkoinen piti vahtia puun juurelle. Tätä

ei näkynyt missään, mutta sen sijaan seisoi hänen edessään vihreä

ritari ikuinen hymy huulillaan.

"Onko Niilo herra valveilla jo?" kysyi hän.

"Ei ole!" vastasi Hollinger ynseänä.

"Mene sitten heti herättämään hänet, mies", jatkoi vihreä, "sillä nyt

on jo todellakin aika nousta satulaan."

"Luulen kuitenkin hänen olevan oman herransa ja saavan tehdä ja toimia,

miten itse paraimmaksi näkee!"

Ääni oli niin loukkaava, kuin se mahdollista oli, palvelijan ritaria

puhutellessa. Mutta sellainen oli tämä vihreä, että huonoinkin mies

luuli voivansa saada rankaisematta sanoa hänelle mitä hyvänsä. Nyt ei

ritari kuitenkaan näyttänyt antavan peljättää itseään, vaan meni

Hollingerin suureksi hämmästykseksi sisään tupaan ja sulki oven

jälkeensä.

Niilo Sturen käytöksessä ilmeni samaa, kuin äsken hänen

aseenkantajansa, nähdessään vihreän ritarin astuvan sisään.

Selittämätön vastenmielisyyden ilme kuvastui hänen kasvoillaan. Ritari

näytti kuitenkin välittävän yhtä vähän isännän kuin juuri ennen hänen

palvelijansa vihasta. Ei yksi ainoa piirrekään muuttunut hänen

kasvoillaan.

"Heissaa, Niilo herra!" alkoi hän. "Olette ollut kauan poissa, mutta

minulla on jotain sanottavaa teille!"

"Niin on minullakin teille", vastasi Niilo herra, "mutta sen tahdon nyt

lykätä toiseen kertaan!"

"Ei, ei, Niilo Sture ... mitä teillä nyt on mielessänne, se pitää

teidän heti lausua julki. Niin tahdon minäkin puhua teille kaikki, mitä

minulla sydämelläni on. Sitä varten olen tänne tullut ja teidän täytyy

kuunnella minua, vaikkapa vasten tahtoannekin."

"Rohkeita sanoja latelette te siinä, ritari", lausui Niilo, "älkää toki

luottako liian paljon kärsivällisyyteeni, jolla tähän asti olen

toimianne sietänyt. Toista kertaa ette enää pidäkään minua sellaisessa

pimeydessä, kuin silloin piditte, kun Kaarlo kuninkaan täytyi jättää

kruununsa ja valtakuntansa."

Ritari hymyili tavallista hymyänsä ja sanoi:

"Ja kuitenkin toivoin voivani tehdä sen vielä nytkin, sillä sitä varten

olen juuri tänne tullut... Rauhoittukaa, Niilo herra, ja hillitkää

vihanne. Asia, jota te ajatte, on itsestään mahdoton... Kaarlo kuningas

ei ole enää sovelias mies Ruotsia hallitsemaan. Maa tarvitsee

hallitusohjiin miehen, jolla on kykyä ja voimaa, ellemme tahdo, että

Ruotsi ikuisiksi ajoiksi jää kitumaan Tanskan alle, sen orjaksi. Te

ette sitä usko, mutta juuri sellainen mies kaikkine vikoineen on

arkkipiispa Jöns Pentinpoika... Hän on se mies, joka kyllä kykenee

raivaamaan tien vapaalle Ruotsille ja kun hänen aikansa on ohi,

silloin..."

Poissa oli nyt hymy ritarin kasvoilta. Ja syvä, puhuva oli se katse,

jonka hän suuntasi Niiloon. Myös hänen sanoissaan ilmeni sellainen

vakavuus, että Niilo vastenmielisyydestään ja oikeutetusta harmistaan

huolimatta ei voinut olla kuuntelematta hänen puhettaan. Ja ritari

jatkoi:

"Mitä olisi, Niilo herra, Ruotsin valtakuntaa hyödyttänyt, vaikka te

olisittekin taistellut Kaarlo kuninkaan sivulla ja siinä taistelussa

ehkä menettänyt henkennekin...? Tai otaksukaamme nyt, että teidän

läsnäolonne olisi muuttanut onnen, että arkkipiispa olisi tullut

voitetuksi, ja Kaarlo kuningas olisi taas voinut rauhassa elää

Tukholman linnassa... Minä sanon teille, se olisi vain lisännyt

levottomuutta. Tyytymättömyys ja viha olisi vain herännyt kaikkien

mielissä taas eloon. Ja vähän ajan kuluttua olisi tapahtunut kuitenkin

sama kolahdus, mutta silloin olisi se valtakunnalle ollut jo paljon

vaarallisempi... Tätä kaikkea en tietysti silloin voinut teille sanoa,

enkä sitä tahtonutkaan, sillä velvollisuutenne olisi siltä kuitenkin

ollut rientää kuninkaanne avuksi."

Kaiken tämän lausui vihreä selitykseksi ja puolustukseksi niille

toimille, joihin kuninkaan karkotuksen aikoina oli ryhtynyt. Mutta hän

ei viipynyt niissä kauempaa kuin tarpeellista oli, vaan alkoi heti

puhua niistä tapauksista, jotka Niilo herraa nyt viimeksi olivat

kohdanneet. Ja nyt oli hänen äänensä, katseensa ja koko ryhtinsä aivan

toinen. Ja mitä kauemmin hän puhui, sitä enemmän alkoi Niilon mielessä

hämärtää heikko muisto entisajoilta, jolloin hän luuli kuulleensa juuri

tuon saman äänen ja nähneensä saman omituisen loisteen noissa silmissä.

"Piispa voittaa nyt ja Kristian kuninkaan on pakko jättää

valtakunta...! Jos te olisitte ollut vapaa, Niilo herra, niin olisitte

te varmaan vienyt tahtonne perille. Ja niin olisi meillä ollut sama

hätä edessä, kuin oli ennen Kaarlo kuninkaan karkotusta. Sentähden,

niin kernaasti kuin antaisinkin henkeni teidän edestänne, olisin

kuitenkin mielelläni nähnyt, ettette te olisi saanut ennen vapauttanne

takaisin, kuin tämä suuri työ oli ehditty päätökseen saada... Aika on

vähitellen kehittänyt asiat niin, ettei syntyperäinen Ruotsin mies enää

voi, vaikka laki sen myöntääkin, asettaa kuningaskruunua päähänsä ilman

ettei se synnyttäisi kateutta, vihaa, taisteluja ja verisiä vainoja

maassa samaten kuin salama synnyttää jyrinän jälkeensä. Mitä sitten

vaatii aika, mitä Ruotsin valtakunta, että sen vapaus ja itsenäisyys

voitaisiin säilyttää?... Ei muuta kuin uuden miehen hallitusohjiin,

voimakkaan ja viisaan, joka täydelleen kykenee vaikeaan toimeensa,

mutta tämä mies ei saa kantaa kuninkaankruunua. Sen saatte nähdä vielä,

jos Herra teille elämää suo, ja jos muuten hänen tahtonsa on, että

Ruotsi säilyy kukistumatta, -- sen saatte silloin nähdä, että

ainoastaan sellainen hallitus on enää mahdollinen Ruotsinmaassa! Ja

tältä näkökannalta katsoen olisin mielelläni halunnut, että te, Niilo

herra, ja arkkipiispa olisitte paremmin ymmärtänyt toisianne. Molemmat

olette te miehiä, sellaisia kuin aika vaatii. Ja kuitenkin on se ehkä

sittenkin parempi, niinkuin on, sillä itse asiassa rakastan minä tuota

synkkää, arvoituksen kaltaista miestä yhtä vähän kuin tekin."

Ritari puhui niinkuin isä puhuu pojalleen ja sellaisella vakuuttavalla

lämmöllä, joka teki syvän vaikutuksen Niiloon. Vihreä huomasi sen

silminnähtävällä mielihyvällä. Tahallaan teki hän pysähdyksen

puheessaan, mutta kysyi sen sijaan, samassa kun tarttui Niilo Sturen

käteen, jonka tämä kuitenkin enemmän epäillen antoi hänelle:

"No hyvä, Niilo herra, te olette kai nyt ymmärtänyt minua?"

"Ja jos olenkin sen tehnyt, niin mitä sitten...?" kysyi Niilo herra

takaisin.

"Silloin ratsastamme me heti Penningebyhyn ja siellä tahdon sitten

vastata teille kaikesta, josta te aiotte syyttää minua. Ja sitä pyydän

minä nyt teiltä, Niilo Sture, isänmaan, niin, vapaudensankarin,

Engelbrektin, ja kaikkien niitten nimessä, jotka ovat olleet ja vielä

ovat teille jostain arvosta... Antakaa asian mennä menoansa,

arkkipiispan palata kotiinsa! Sillä hänessä on kyllä miestä raivaamaan

tietä sille, joka kerran voimakkaalla kädellään on hankkiva taas

Ruotsille sen vapauden, minkä se nyt on kadottamaisillaan..."

"Ja kuka on sitten tuo mies, ritari?"

"Te itse, Niilo Sture!"

Niilo herra hätkähti ja katsoi terävästi ritaria silmiin, mutta tyynenä

kesti tämä hänen tarkastelunsa.

"Jos tarkoituksenne on tällaisilla puheilla viekotella minua, ritari,

niin voin ilmoittaa, että siinä suhteessa ainakin olette erehtynyt.

Mitä olette tässä puhunut, sitä en voi koskaan hyväksyä, olkoonpa että

se olisikin totta. Tulevaisuus, niin omani kuin maanikin, on Herran

kädessä, mutta nykyhetkestä voin itse päättää ja koskaan en voi, enkä

tahdo vääränvalan avulla rakentaa sitä siltaa, joka veisi Ruotsin

itsenäisyyteen. Kaarlo kuninkaalle olen vannonut uskollisuusvalani, ja

niin kauan kuin hän elää, olen myös sen pitävä."

Mitä uljainta riemua säteili vanhan ritarin katse, kun kuuli tämän

vastauksen, mutta kuitenkin synkkeni hänen otsansa ja vasemman posken

syvä arpi muuttui hehkuvan punaiseksi. Ja suuret, säkenöivät silmät

alkoivat salamoida tulta, joka osotti, että luja päätös oli juuri

muodostumassa hänen riehuvassa sielussaan.

"Onko tämä siis viimeinen sananne, Niilo Sture?" kysyi hän äänellä,

joka vapisi mielenliikutuksesta.

"On!" vastasi tämä.

"No niin, näin siis kuoleutuu elämäni kaunein ajatus... Mutta ei, Niilo

Sture, se ei saa sittenkään tapahtua. Ainoastaan viheriän ritarin

ruumiin ylitse kulkee nyt tiesi Katillo piispan luo!"

"Ritari!" huudahti Niilo seisaalleen hypähtäen.

"Se on luja päätökseni...!"

"Ajatelkaahan toki, että minä voin antaa miesteni ottaa teidät kiinni

ja viedä vankina Penningebyhyn."

"Ei, ei, Niilo ... tappaa voivat he kyllä minun, mutta vangita ei

koskaan."

Niilon oli vaikea päästä niistä omituisista ajatuksista, joita tuo

vielä omituisempi ritari synnytti hänessä. Ensi hetkellä ei hän voinut

ajatella muuta, kuin että mies oli taas saanut yhden noita kohtauksia,

jolloin järki petti hänet. Hän odotti vain saavansa nähdä silmäin

hämmentyvän ja tutun hymyn hiipivän hänen huulilleen.

Mutta katse pysyi kirkkaana ja lämpimänä ja silmäin kostea loiste

osotti, että liikutus hänessä oli syvempi, kuin Niilo olisi voinut

uskoakaan. Ja tuttu hymy se pysyi huulilta kokonaan poissa.

Silloin kuului hurja sotahuuto pihalta ja Brodde, joka yhdessä Erkin ja

Hollingerin kanssa oli ulkona odottanut ritarin keskustelun

päättymistä, tuli juosten sisään.

"Me olemme petetyt!" huusi hän, "Taavetti herran miehet ratsastavat

mäkeä ylös tänne tuvalle."

Niilo loi ritariin silmäyksen, jossa musertava ylönkatse ilmeni. Mutta

tämä seisoi taas siinä vanha hymy huulillaan, käsittämättömänä ja

arvoituksen kaltaisena. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ritarin

rankaisemiseen, niin luultavaa kuin olikin, että hän toimi yhdessä

Taavetti Pentinpojan kanssa. Oli selvää, että taistelu elämästä ja

kuolemasta oli edessä, sillä vanhaan vankilaansa, jossa häntä kuitenkin

kuolema kohtaisi, ei Niilo herra enää aikonut mennä. Viimeinen toivo

oli nyt siinä, jos ensimmäinen hyökkäys voitaisiin tehdä sellaisella

voimalla, että se avaisi heille tien hevosten luo. Nämät olivat tuvan

takana eräässä vajassa ja koska oli luultavaa, että vihollinen ensin

koettaisi saada ne haltuunsa, täytyi sen, mikä kerran nyt oli edessä,

tapahtua heti.

Suurimmassa kiireessä ilmoitti Niilo herra aikeensa miehilleen, joista

Hollinger ja Erkki seisoivat tuvan viereisen huoneen ovella. Sitten

sitoi hän sen miekan vyötäisilleen, jonka Ekolsundista oli anastanut

itselleen, ja hurjassa vimmassa syöksyivät nuo neljä miestä tuvasta

ulos.

Hymyilevä ritari seisoi ja katseli heidän jälkeensä, mutta heti kun

huutoja ja aseitten kalsketta alkoi kuulua tuvan ulkopuolelta, paljasti

hänkin miekkansa ja riensi ulos.

Noin kaksikymmentä miestä oli piirittänyt tuvan. Nähdessään nyt, että

juuri se, jota he hakivat tuli heitä vastaan, hyökkäsivät he muista

välittämättä heti hänen kimppuunsa. Toiset osottivat kuitenkin heti,

ettei heitä käynyt niinkään halveksiminen. Yhden asian toki sai tämä

hyökkäys aikaan. Hevoset jäivät rauhassa seisomaan vajaan. Ja kysymys

oli nyt vain miten paraiten pääsisivät sinne. Se ei ollutkaan mikään

helppo asia, sillä viholliset olivat hurjaa vimmaa täynnä. Näki

selvään, että he olivat tulleet ei vangitsemaan vaan tappamaan.

Se taito ja voima, jolla Niilo Sture käytteli miekkaansa, oli

ihmeteltävä. Mutta hänellä ei ollut pansaria eikä kypäriä päällään,

joten hänen täytyi luottaa vain miekkaan ja omaan taitoonsa. Niin kauan

kuin kaikki neljä pysyivät yhdessä, kävi taistelu jotenkuten. Mutta

vähitellen erotettiin miehet herrastaan. Ehkä sen vaikutti osaksi

vastustajain suurilukuisuus, sillä kieltämättä oli ylivoima heidän

puolellaan, mutta myös se seikka, että Niilo herran miehet aikoivat

sillä tavoin vetää huomion herrastaan omaan itseensä ja siten helpottaa

hänen läpitunkeutumistaan. Mutta vasten odotusta hyökkäsikin toinen

puoli joukosta heti Niilo herran kimppuun, sillä välin kun toiset

antoivat kyllä tekemistä hänen kolmelle miehelleen, niin urhoollisesti

kuin nämät taistelivatkin päästäkseen taas herransa kanssa yhteyteen.

Tämän henki riippui hiuskarvasta. Pelastus voi kyllä tulla, jos hän

vain voi kestää nuutuneilla voimillaan siksi kun miehensä joutuivat

apuun. Sillä ajan pitkään oli vihollisten mahdoton vastustaa miesten

rajuja, epätoivon synnyttämiä iskuja. Mutta ennenkuin se oli

tapahtunut, voi Niilo herraa kohtalon olla jo ratkaistu. Hurja vimma

valtasi sitä ajatellessa Brodden mielen ja hän suuntasi lähimpään

vastustajaansa sellaisen iskun, että tämä heti tunnottomana putosi

satulasta.

Silloin liehahti valkoinen mantteli hänen ohitsensa ja nousevan päivän

valossa välkähti miekka sen joukon seljän takana, joka Niilo herraa

ympäröi. Ja samassa kajahti ääni, joka kuului yli miekan melskeen ja

valitushuutojen:

"Kurjat konnat, kuinka uskallatte kantaa rehellisen ritarin värejä!...

Antakaa tilaa ja sallikaa taistelun tulla tasaväkiseksi!"

Voimakas sysäys heitti samassa lähimmän ratsumiehen satulasta ja

pudonneen ruumiin ylitse syöksyi vihreä ritari piiriin. Ja nyt muuttui

leikki heti. Molemmat ritarit asettuivat selkä selkää vasten ja siellä

täällä kaatui jo hevonen vetäen ratsastajan mukanaan.

"Lempo vieköön, ellen sinua lopultakin saavuta!" kuului silloin

kähisevä ääni alhaalta maasta.

Vanginvartija se sillä tavoin huudahti. Hän oli pudonnut niin

onnellisesti, ettei ollut liiaksi loukkautunut ja nyt tuli hän ryömien

esiin sekä kietoi kätensä Niilo herran ympärille temmaten hänen siten

erilleen urhoollisesta taistelutoveristaan.

Viisi vahvaa kättä ja yhtä monta miekkaa suunnattiin samassa Niilo

Sturen päätä kohti. Ja vaaleamanttelisella ritarilla oli kyllin

itsessäänkin puolustamista.

Mutta nähtävästi oli hänen huomionsa enemmän kiintynyt Niilo herraan

kuin omaan itseensä. Ainakin kääntyi hän heti ympäri, kun tunsi

toverinsa kaatuvan välittämättä ollenkaan niistä iskuista, joita häneen

takaa päin suunnattiin. Niin sattuikin voimakas miekanisku häntä

vyötäisiin samassa kuin hän itse pisti vanginvartijan kuoliaaksi.

Kuitenkin oli vanhalla ritarilla vielä niin paljon voimia, että hän

jaksoi miekallaan suojella Niilo herraa ja lyödä häneen suunnatut iskut

sivuun, kunnes hän itse voi vapautua entisen vanginvartijansa

kuolemassakin vielä lujasta syleilystä.

"Pistäkää kuoliaaksi se valkoinen petturi, niin on voitto meidän!"

huudahti eräs miehistä.

Ja sankarin voimakas käsivarsi vaipui alas ja tuo kookas vartalo horjui

ja kaatui maahan.

Mutta samassa oli Niilo herrakin taas jalkeilla. Voimakkaalla

hyppäyksellä pääsi Brodde hänen sivulleen ja taistelu siirtyi nyt

enemmän tielle päin. Lopulta tuli Erkkikin ja heti senjälkeen

Hollinger, jotka molemmat olivat vihdoinkin vapautuneet vihollisistaan.

Ja silloin oli asia pian päätetty.

Vainoojat pötkivät pakoon ja Niilo herra miehineen riensi hevosten luo

ajaakseen heitä takaa.

Niin saapuivat he sille paikalle, jossa viheriä ritari makasi, verisenä

ja kalpeana, mutta vielä kuolemassakin vanha hymy huulillaan. Niilo

kallistui hänen puoleensa tarttuen hänen käteensä. Henki ei ollut vielä

paennut, mutta selvää oli, että veri juoksisi ennen pitkää kuiviin,

ellei pikaista apua ollut saatavissa. Niilo herra kiiruhti tupaan

peljästyneen talonpoikaiseukon puheille ja saikin häneltä, millä voi

haavoitetun ensi hätään sitoa.

Kun hän tuli ulos, seisoivat miehet jo valmiina lähtöön.

"Heti satulaan!" huusi hän heille, "ja hankkikaa hevospaarit, mutta

rientäkää ... sillä meidän täytyy kuljettaa vihreä ritari Enköpingiin."

Miehet kiiruhtivat täyttämään herransa käskyä, mutta itse riensi hän

kuolevan luo ja koetti niin hyvin kuin voi ehkäistä verenvuotoa.

Vähän senjälkeen jättivät he tuvan ja suuntasivat kulkunsa Enköpingiin,

jonka Franciskaaniluostarissa, talonpoikaisvaimon ilmoituksen mukaan,

taitava haavalääkäri oli olemassa.