IX.

Voiton hedelmä.

Katillo piispa oleskeli läheisimpien ystäviensä kanssa Enköpingissä.

Myös hänen setänsä, herra Niilo Kristerinpoika, oli siellä, hän, joka

niin urhoollisesti oli puolustanut Vesteråsin linnaa. Ja

Franciskaaniluostarin suuressa salissa, jonne herrat olivat

kokoontuneet neuvotteluja varten, oli vain paljasta iloa ja riemua.

Herra Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan vastustajan, Maunun, poika,

kertoi hauskan tarinan Juhani herrasta, Grytan kirkkoherrasta. Tämä oli

jo paljoa ennemmin, kuin piispa oli vielä ehtinyt voittaa tuota ihanaa

voittoansa Harakerin kirkon luona, saattanut itsensä kuuluisaksi

niitten vaurioitten kautta, joita oli Kristian kuninkaan väelle

tuottanut. Hän oli nimittäin alituisesti ollut pitäjäläisineen

vaanimassa vihollista ulkona Grytan saaristossa. Ja missä tahansa

pienempi vihollisjoukko näyttäytyi tai laiva, joka kuljetti lisäväkeä

ja elintarpeita, oli Juhani herra kohta sen kimpussa tuhoten vihollisen

ja vieden muonavarat mukanaan. Sellaista sissisotaa käytiin muuallakin

kuningasta vastaan. Ja se heikonsi siihen määrin hänen voimiaan ja

saattoi hänen sotajoukkonsa semmoiseen nälänhätään, että hänellä tuskin

olikaan muuta keinoa enää kuin samota vain eteenpäin ja koettaa

voitolla varmistaa asemaansa tai taas palata takaisin Tukholmaan.

Kukaan ei kuitenkaan sellaisella valppaudella ja menestyksellä käynyt

tätä sissisotaa kuin Grytan Juhani herra. Ja yleinen mielipide rahvaan

kesken olikin, että hän, lähinnä piispaa, oli vaikuttanut enimmin sodan

onnelliseen päättymiseen.

Sydämellisesti nauroi Katillo piispa Iivari herran kertomukselle ja

lausui tämän lopetettua:

"Pahoin mahtaa sapettaa Kristian kuninkaan mieltä, kun hänen täytyi

väistyä kattilan ja padan[12] tieltä!"

Mutta tähän näyttikin leikinlasku loppuvan, sillä yhtäkkiä tuli piispa

taas vakaisen näköiseksi ja tuijotti miettivänä eteensä. Toiset herrat

vaikenivat hekin, odottaen mitä piispa tulisi sanomaan.

Silloin avautui ovi ja kaniikki Helmich astui sisään. Kun hän läheni

pöytää, jonka vieressä piispa istui, katsahti tämä uteliaana ylös,

ikäänkuin olisi odottanut jotain tärkeä tiedonantoa häneltä.

"No niin", puhkesi hän kärsimättömänä puhumaan, "te tuotte kai hyviä

tietoja meille, ainakin toivon sitä?"

"Jumala paratkoon, en, arvoisa isä, Katillo piispa!" vastasi kaniikki.

"Eivätkö he siis suostu..."

"Eivät!"

"Vai niin, etteivät he siis todellakaan suostu allekirjottamaan ja minä

ja kaikki nämät jalot herrat emme kuitenkaan ole säästäneet vertamme

emmekä henkeämmekään heidän edestänsä... Mitä he sitten sanovat? Mikä

on heidän tahtonsa?"

"Herra Niilo Sture!"

"Ja eivätkö he sitten mielestänsä ole vieläkään saaneet tahtoansa siinä

suhteessa esiin...? Onhan jalo Steen ritari kolmenkymmenen miehen

kanssa jo ratsastanut serkkuni luo saadakseen tämän asian kerrankin

päättymään!"

Kaniikki seisoi piispan puhuessa liikkumatonna kuin marmoripatsas.

Mutta kun tämä oli lopettanut lausui hän:

"Talonpoikain lähetit seisovat ja odottavat täällä ulkopuolella

päästäkseen teidän puheillenne... Voitte itse helpoimmin huomata, miten

taipumattomia he tässä asiassa ovat."

"Tuhat tulimmaista, antakaa heidän sitten tulla sisään!" huusi piispa

ja ojensi itsensä suoraksi korkeassa tuolissaan.

Kaniikki astui sivuun ja eräs piispan palvelijoista riensi avaamaan

ovea talonpojille. Pentti ukko kahden muun vuoritilallisen ja parin

Moran miehen seuraamana astui sisään. He kulkivat suoraan pöydän luo,

jonka takana piispa istui, välittämättä ollenkaan noista ylhäisistä

herroista, jotka olkapäitään kohautellen katselivat näitä vakavan ja

juhlallisen näköisiä sekä sielun että ruumiin puolesta vielä

voimakkaita miehiä.

"Sinä vaadit meitä kirjoittamaan sen kirjeen alle, joka lähetetään

Kristian kuninkaalle", alkoi Pentti suoraan asiaan mennen, "ja siinä

pitäisi meidän ilmottaa hänelle, että me tahdomme arkkipiispamme

takaisin. Mutta sitä me emme tahdo..."

"Ukko, ajattele, mitä sanot, ja kelle nyt puhut!" keskeytti hänet

vihastuneen näköisenä herra Krister Pentinpoika astuen jo askeleen

pöytää kohti.

Vuoritilallinen katseli ensin vähän kummastellen ritaria, mutta nakkasi

sitten niskaansa ja jatkoi hymy huulilla:

"Paljoa ennemmin, kuin sinä vielä olit syntynytkään, voin minä jo sekä

ajatella että puhua. Ja mikäli tunnen, on se Linköpingin Katillo

piispa, joka istuu tuolla tuolissa, ja silloin mahdan myös aivan hyvin

tietää, kelle puhun... Niin, siihen kirjeeseen", lisäsi hän piispaan

kääntyen, "siihen emme me pane nimeämme. Se on yksi asia, jonka me

tahdomme sinulle ilmoittaa, -- toinen on, että Kaarlo kuningas on heti

palautettava takaisin valtakuntaansa. Sen asian tähden olemme me

matkaan lähteneet ja tahtomme ajamme me nyt perille, huolimatta siitä,

haluatteko te sitä, hyvät herrat, eli ei! Sillä kuningaskunta on

Ruotsin valtakunta ollut ikimuistoisista ajoista, eikä mikään

papintila!"

Viimeinen sana leikkasi pahasti pikavihaisen piispan mieltä. Hehkuvan

punaisena hypähti hän ylös ja asettui ukon eteen, katsoen häntä silmiin

ja laskien raskaan kätensä tämän olkapäälle.

"Papintilako, sanot? -- Niin kirotkoon minut vaikka itse Jumala, jos

ainakaan teidän tähtenne valaani rikon... Mistä ovat nuo suuret sananne

kotoisin, vai näittekö käteni vapisevan, kun heilutin miekkaani

kuumimmassa sotamelskeessä? Yhtä vähän kuin minä ajattelin silloin

henkeäni, yhtä paljon pitäisi teidän nyt ajatella meidän kaikkien

kunniaamme! Ja se on niinkuin sammunut hiilos liedessä, niin kauan kuin

arvoisa arkkipiispamme saa kitua vankina Köpenhaminassa."

"Hm!" vastasi ukko aivan tyynenä, antamatta piispan sanojen hämmentää

itseänsä, "hyvinhän sinä taistelit, mutta ei luullakseni meidänkään

kätemme vapissut, emmekä mekään vertamme ja henkeämme säästäneet. Siinä

suhteessa emme me siis ole toistamme huonompia, Katillo piispa!

Kirjeeseen emme me pane nimeämme, se on luja päätöksemme. Mutta sinun

itsesi ja näitten muitten herrojen tulee laittaa niin, että Kaarlo

kuningas pääsee takaisin valtaansa... Muussa tapauksessa ette ole

rehellisiä Ruotsin miehiä! Ja yhtä varmaan saat myöskin uskoa, Katillo

piispa, ettemme me hievahda paikaltamme, ennenkun se asia on selvä,

että Kaarlo kuningas saa palata takaisin valtakuntaansa!"

Piispa vei ujostelemattoman ukon olkapäältä kätensä takaisin ja

kummallista kyllä, äskeinen viha ja kiivastus hävisi vanhuksen puhuessa

vähitellen hänen kasvoiltaan. Vuoritilallisen rehellinen, suora

puhetapa, tyyneys ja koko ryhti, kaikki se sai piispan puolelleen,

vaikka hän ei voinutkaan hyväksyä sitä asiaa, jonka puolesta tämä

puhui. Mutta aivan toiseen suuntaan kävivät muitten herrain ajatukset.

He olivat käyttäneet tätä rahvasta välikappaleena ja nähneet, mihin se

kelpasi. Ja kuitenkaan eivät he siltä voineet kohoutua herrasmiehen

tavallista näkökantaa ylemmäksi. He eivät tahtoneet antaa

kansantahdolle mitään merkitystä, ei mitään arvoa. Vieläpä katkeroitti

heitä sekin, että piispa salli vuoritilallisen käyttää sellaista

puhetapaa.

Kiivas Krister Pentinpoika astui jo esiin muistuttaakseen

vuoritilallista hänen sopimattomasta käytöksestään, mutta

piispa pidätti hänet. Hän näet huomasi paremmin kuin muut, miten

välttämätön rahvaan kannatus oli heille. Ja hän mietti siinä jo

keinoja, kuinka paraiten saisi rahvaan puolelleen, ilman että hänen

siltä tarvitsisi sille antaa mitään varmaa lupausta karkotetun

kuninkaan suhteen.

Voitto Harakerin kirkon luona oli pääasiassa rahvaan ja herra Steen

Sturen ansio ja piispa tiesi aivan hyvin, että myöskin Steen Sture

kannatti rahvaan mielipiteitä. Siksi olikin hän nyt koittanut käyttää

tämän poissaoloa hyväkseen saavuttaakseen tarkoituksensa. Ja vaikkei

hän aluksi voinutkaan hillitä kiivastustaan, kuunnellessaan tuon

rehellisen ukon puhetta, huomasi hän kuitenkin heti, että yritys nyt

oli epäonnistunut, mutta että se siltä taas sopivassa tilaisuudessa oli

uudistettava. Tämä yhdessä sen vaikutuksen kanssa, jonka tuo

hopeahapsinen vanhus teki hänen avonaiseen mieleensä, sai hänen

hillitsemään itsensä ja liian rajusti kuohuvan veren tyyntymään.

Kun piispa siten ajatuksiinsa vaipuneena astui takaisin paikalleen

pöydän viereen ja talonpojat näyttivät neuvottelevan keskenään, tuli

äkisti sisään piispan palvelija ja sanoi:

"Herra Niilo Sture on saapunut tänne luostariin kuoleva ritari

mukanaan!"

Piispa hätkähti, niinkuin olisi yhtäkkiä yli pääsemätön muuri kohonnut

hänen eteensä ja estänyt häntä pääsemästä edemmäksi.

"Niilo Sture!" huudahti hän ja näytti tahtovan lävistää palvelijan

suurilla silmillään.

Toiset herrat kalpenivat ja heidän otsansa vetäytyivät uhkaaviin

kureisiin. Herra Iivari Gren tointui ensimäisenä hämmästyksestään. Hän

riensi piispan luo ja kehotti häntä heti lopettamaan kokouksen ja

antamaan talonpoikain mennä matkoihinsa sekä vielä varovaisuuden vuoksi

sulkemaan ovet, ettei Niilo herra vain pääsisi sisään ja saattaisi

kaikkia turmioon.

Mutta niinkuin vuoritilallisen tyyni olento äsken oli hillinnyt

kuohuvat laineet Katillo piispan rinnassa, niin sai nyt tämä ritarin

kuiskaus ja kavala neuvo päinvastoin kuin mitä sillä tarkoitettiin,

kunniantunnon hereille hänen rinnassaan. Hän, Katillo piispa, mietti

kyllä ennenkuin toimi, mutta kun päätös oli tehtävä heti, silloin

seurasi hän sydämensä ääntä ja se hänellä oli todellisen ritarin.

"Sano Niilo herralle", lausui hän palvelijalle, "että me olemme koossa

täällä ja että hän on tervetullut seuraamme."

Palvelija meni. Ja salissa syntyi kolkko hiljaisuus. Piispa seisoi

kädet seljän takana ja katseli vanhaa, puista ristiinnaulitun kuvaa,

joka riippui seinällä. Ritarit, jotka seisoivat hänen vasemmalla

puolellaan, muistuttivat synkkää, uhkaavaa pilveä. Niin, ukkospilvi

kieppui vuorenseinämällä, mutta alhaalla laaksossa loisti aurinko. Ja

se aurinko, se kuvasteli niissä katseissa, joilla talonpojat

tähystelivät milloin piispaa milloin taas ovea.

Silloin kuului askelten ääniä ulkopuolelta, ovi avattiin ja palvelija

ilmoitti herra Niilo Sturen.

Tyyni, melkein synkkä vakavuus ilmeni Niilo Sturen kasvoilla, kun hän

astui sisään ja katsoi ympärilleen salissa. Levollinen, miettivä katse

suuntautui ensin syyttävänä piispaan. Eikä edes rehellisten

kansanmiesten näkö näyttänyt saavan sitä poistumaan, vaikka ohimenevä

ilon ja tyytyväisyyden ilme välähtikin hänen silmissään, kun heidät

näki. Kaikki yksityiset kärsimykset ja viimeisen yhtymyksen muistot,

kaikki ne nyt taas hiipivät elävinä esiin, nähdessään piispan ja häntä

ympäröivät herrat -- samat, jotka oli tavannut Linköpingin

tuomiokirkossa. -- Kaiken sen pakotti hän nyt kuitenkin piiloonsa,

liian ylpeänä valittamaan, liian ylpeänä vaatimaan toisten kautta sitä

hyvitystä, joka oli hänen itsensä hankittava. Ainoastaan se, joka koski

valtakuntaa, lupaus, jonka Katillo piispa oli antanut hänelle, ennenkun

aseilla läksi Ruotsin oikeutta puolustamaan -- ainoastaan se oli nyt

hänen ajatustensa esineenä.

Katillo piispa astui ritaria vastaan ja ojensi kätensä hänelle. Ja

näytti melkein siltä, kuin olisi Niilo Sturen näkö saanut piispan

rinnassa liikutuksen aikaan, jota hän vain vaivoin voi hillitä. Sten

Sture oli pitänyt lupauksensa ja kertonut piispalle sen kamalan

konnantyön, johon hänen serkkunsa oli tehnyt itsensä vikapääksi. Oli

osottanut, että varjon siitä täytyi langeta osaksi hänenkin osalleen.

Piispan rehellinen ja kunnollinen luonne ei ollut voinut uskoa mitään

sellaista mahdolliseksi ja hän oli pitänyt innokkaasti serkkunsa

puolta. Siitä huolimatta oli hän kuitenkin suostunut Steen herran ja

vuoritilallisten pyyntöön ja antanut edellisen ratsastaa muutamain

miesten kanssa Ekolsundiin. Kun hän nyt näki Niilo herran edessään, ei

hän enää kauemmin voinut luottaa serkkunsa ritarillisuuteen. Se

synnytti tuskaa hänen rinnassaan ja hänen jalossa mielessään nousi heti

syvä, palava halu antaa loukatulle jollain tavoin hyvitystä ja saada

sovinto aikaan. Mutta tämä ritarillinen mies huomasi myös samassa, että

sitä hyvitystä, jota sellainen loukkaus vaati, ei hän ollut mahdollinen

antamaan. Julkisesti lausuttu osanotto olisi kirvellyt vain vielä arkaa

haavaa. Ja lain rankaisevaa kättä rikoksellista kohtaan ei hän voinut

käyttää, kun mitään todistajia ei ollut.

Kaikki nämät yhdessä saivat nyt Katillo piispan enemmän myöntyväiseksi

sille asialle, jota Niilo Sture ajoi, kuin mitä ehkä toisissa oloissa

olisi mahdollista ollut.

"Olette kutsunut minut, Katillo piispa", alkoi tämä, "siitä teille

vilpitön kiitos, sillä se selvimmin osottaa, että olette rehellinen

mies. Ja siksi olen nyt saapunutkin luoksenne. Te olette pannut yksin

tuon suuren työn toimeen. Se lähestyy jo täytäntöänsä...! Mikä on nyt

teidän ajatuksenne siitä asiasta, josta viimeksi puhelimme toistemme

kanssa Linköpingin tuomiokirkossa?"

"Ajatukseni on sama kuin silloinkin!" lausui piispa arvokkaana.

"Te ette ole siis unhottanut lupaustanne?" kysyi Niilo.

"En!... Ja juuri nyt täällä mietimmekin, kumpiko, kuninkaankruunuko vai

arkkipiispan sauva, painaa enemmän Ruotsinmaassa! Te muistatte sanani

ja tiedätte siis hyvin, että minä olen vannoutunut jälkimmäisen

kannattajaksi. Siksi onkin ajatukseni nyt, että meidän ensin on

saatettava arkkipiispa takaisin istuimelleen."

"Niin, se on teidän ja näitten muitten herrain ajatus", jatkoi Niilo,

"tiedän sen kyllä, mutta tietkää se myöskin, että toinenkin ajatus on

olemassa, nimittäin se, että Kaarlo kuningas on ensin palautettava

takaisin valtakuntaansa, ja sen ajatuksen takana on koko Ruotsin

rahvas. Ja nyt kysyn teiltä, Katillo piispa, onko todellakin

tarkotuksenne se, että kuninkaankruunu Ruotsinmaassa tästedes olisi

vain tyhjä koristus, ilman että sen kantaja saisi ajatella, puhua ja

menetellä niinkuin sen arvo vaatii. Jos te todella haudotte sellaisia

ajatuksia päässänne, niin silloin voitte vaikuttaa arkkipiispan

vapauttamisen hyväksi -- muussa tapauksessa pidätte velvollisuutenanne

kutsua ensin Kaarlo kuninkaan takaisin! Mitä vihdoin siihen asiaan

tulee, kummallako, Kaarlo kuninkaalla vai arkkipiispalla, on ennemmin

oikeus nauttia teidän ja rahvaan urhoollisuuden hedelmistä, -- niin

siihen asiaan ei tarvitse monta sanaa tuhlata. Sillä luullakseni on

koko valtakunta kumminkin suuremman arvoinen kuin Upsalan

arkkipiispanistuin."

Joukko rahvasta ja kaupunkilaisia oli kokoutunut luostarin

ulkopuolelle, heti kun levisi tieto, että Niilo Sture oli saapunut.

Niilon puhuessa oli muutamia heistä pujahtanut saliinkin, kunnes

lopulta ovi jäi auki ja koko sen puolinen osa huonetta humahti väkeä

täyteen. Tarkkaavasti kuuntelivat he ritarin puhetta ja kun hän oli

lopettanut, kävi suostumuksen kohina yli koko salin.

Piispa näytti kuitenkin vielä epäilevän, mutta Niilo jatkoi:

"Ruotsin nimessä ja tämän rahvaan nimessä, joka omaisuuttaan, vertaan

ja henkeänsä säästämättä on taistellut maansa asian hyväksi, pyydän

minä nyt teitä. Katillo piispa, ettette halveksisi sen tahtoa. Ryhtykää

päinvastoin yhdessä sen kanssa puuhaamaan niin, että ennen kaikkia

lähetetään sana Kaarlo kuninkaalle ja pyydetään hänen palaamaan

takaisin valtakuntaansa."

Nyt tuli hiljaisuus salissa melkein kammottavaksi. Piispan vastauksesta

riippuikin paljon. Kaksi voimaa, jotka tähän asti olivat toimineet

yhdessä, olisi se voinut erottaa toisistaan. Se olisi voinut saattaa

sisällissodan matkaan ja arvaamattoman kurjuuden ja hädän

synnyinmaahan, ilman että kuitenkaan olisi voitu sanoa, kumpiko puolue

oli lopulta voittava. Mutta piispa virkkoi:

"En tahdo erottaa itseäni Ruotsin rahvaasta!"

Ja hän ja Niilo Sture ojensivat toiselleen kätensä. Ja kaikuva

suostumushuuto täytti salin, levisi sieltä vierien, niinkuin ukkonen,

läpi luostarikäytävän aina pihalle asti, jossa sitä vielä tuhannet

toistelivat.

Piispa lopetti sitten kokouksen ja jätti yhdessä Niilo Sturen kanssa

salin, jonne herrojen synkkä joukko jäi seisomaan ehkä vielä paljon

synkempänä ja uhkaavampana kuin ennen olikaan.

Ovella oli tungos suuri. Joukko vuoritilallisia, jotka tunsivat Niilon

niiltä ajoilta, kun hän Taalainmaassa retkeili, tunki hänen

ympärilleen. Ne puristivat hänen kättään, kiittivät häntä ja

vakuuttivat, että he menisivät vaikka kuolemaan hänen edestään. Samassa

löi myös voimakas käsi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi ympäri,

seisoi siinä hänen edessään sama pitkä kauppasaksa, joka oli herättänyt

hänen huomiotaan Linköpingissä ja Krokekin luostarissa. Paljasta

ihastusta säteili tämän silmistä, kun hän nyt katseli Niilo herraa.

"Ottakaa vastaan myös minunkin kiitokseni siitä, jalo ritari, mitä nyt

olette puhunut", sanoi hän. "Ehkä tapaammekin vielä kerran toisemme

taistelussa Ruotsin kuningas kruunun puolesta."

Niilo piti kauppiaan kättä omassaan ja aikoi juuri kysyä häneltä, kuka

hän oli. Mutta tämä tempasikin kätensä irti ja katosi joukkoon.

* * * * *

Kuningaskruunu vai -- arkkipiispan sauva! -- Siitä oli nyt kysymys. Ja

Ruotsin rahvas taisteli edellisen, sen mahtavat herrat jälkimäisen

puolesta, sillä aikaa kun molemmat kuninkaat, niin Kaarlo kuin

Kristiankin, toiselta puolen merta heittelivät ikävöiviä, kaipaavia

katseita tuon säteilevän kalleuden puoleen, jonka olivat kadottaneet.

Se oli, tämä kuningaskruunu, balladien taikakoristeen kaltainen -- se

kiihotti miehen kunnianhimoa, mutta saavutettuna ei se tuottanutkaan

uneksittua, kultaista onnea, vain pelkkää huolta levon, tuskaa rauhan

asemesta. Kun se kaukana kimalteli, hurmasi ja lumosi sen ihana loisto,

mutta kun se joutui omaan päähän, ei sitä loistoa enää huomannutkaan,

ainoastaan painon tunsi. Ja välikappaletta, jolla taikaus oli manattava

ja kruunu tehtävä siksi, joka sen pitikin olla, nimittäin vallan ja

korkeuden merkiksi, -- sitä välikappaletta eivät kuninkaat löytäneet

taikka eivät ymmärtäneet hakea sitä sieltä, missä se löydettävissä oli.

He ikäänkuin menettivät jalansijansa ja siellä kaikkien muitten

yläpuolella, siellä unhottivat he, että hekin olivat vain maallisia

olennoita, yhtä puuttuvaisia kuin muutkin, ja että ihmisyyden yleinen,

keskinäinen rakkauden laki koski heitäkin. Kansainsa harrastusten

etupäässä olisi heidän pitänyt kulkea, pitää laki voimassa ja rauha

säilyttää. -- Ja lujan keskinäisen rakkauden olisi pitänyt vallita

heidän ja heidän kansainsa välillä. -- Mutta niin ei käynyt. He

päinvastoin erottivat itsensä kansasta, asettivat itsensä niin

korkealle siitä, että molempia yhdistävät sisäiset langat katkesivat.

Siten joutuivat he ikäänkuin seisomaan kansainsa pyrintöjä vastaan --

vihollisuuteen, kuin olisi pitänyt rakkauteen pyrkiä. Mutta niin

lennättikin tuuli heidät pois kuin kuihtuneen kukan varrestaan, jonka

koristukseksi se ei enää kelpaa.

Itse asiassa oli kuningaskruunu nyt enää paljas, tyhjä nimi vain.

Kaarlo tuli taas kuninkaaksi -- mutta mikä ero nyt tämän ja sen ajan

välillä, kun hän itse voimakkaalla kädellään toisten riveistä kohotti

itsensä tähän arvoon! Se oli toinen voima, joka valloitti kruunun

itselleen ja antoi sen lahjana hänelle. Ruotsin kansa oli tämä

lahjoittaja ja Ruotsin itsenäisyys ja vapaus oli sen korkein päämäärä.

Mutta arkkipiispan sauva? -- Se kohosi tähän aikaan loistavana ja

mahtavana yli Ruotsinmaan. Sen aika oli kuitenkin ohimenevä ilmiö vain,

ilmottaen olollaan toisen ajan tuloa, ajan, jonka kuluessa isänmaamme

kohtaloita kunnialla ja menestyksellä ohjasivat miehet, jotka eivät

olleet kuninkaita, taikka niinkuin Geijer sanoo, olivat "kuninkaita

ilman kuninkaan nimeä." Se on heidän voimansa, joka nyt arkkipiispan

sauvan suojissa ja lopulta sen tieltään työntäen raivaa itsensä esiin.

Ja keskellä tätä loppumattomien taistelujen synkkää taulua valaisee

kirkas valo sitä tietä, jota he kulkevat. Se on ensimäinen merkki, joka

viittaa parempiin aikoihin, toivon tähti, joka ihanana loistaa läpi yön

myrskyjen.

Kun mahtavat herrat ne vimmassaan

Kylät ja vallatkin kaataa,

Saa talonpoika se tarmollaan

Ne taasen ylös raataa.

Viiteselitykset:

[1] Guardiaani.

[2] Yli menen siitä (Holavedenin yli) 1,000 lemmon nimessä.

[3] En koskaan enää mä Ruotsiin tuu! --

Oli tullessa hepo ja uljas,

Nyt mennessä vallan oon paljas!

[4] Tanskan linna.

[5] Tanskan suru.

[6] Herra olkoon teidän kanssanne.

[7] Kunnia olkoon sinulle, Herra!

[8] Kaarlon linna.

[9] Kansan ääni, totuuden ääni.

[10] Ruokasali luostarissa.

[11] Siihen ei tuo paksu pappi voi koskaan minua pakottaa!

[12] Kettil (Katillo) = kattila, gryta = pata.