Eräänä yönä Ekolsundissa.
Herra Taavetti Pentinpoika istui salakammiossaan Ekolsundin kartanossa
tuiman ja julman näköisenä. Hänen vaanivat silmänsä olivat luotuina
seinään, jossa muuten ei ollut mitään, mikä olisi voinut katsetta
miellyttää. Käsillään nojasi hän polviin, joten hän tuli istuneeksi
vähän etukumarassa. Se teki koko hänen olentonsa kavalan ja konnamaisen
näköiseksi. Silmät kiiluivat ja säkenöivät, ikäänkuin olisi hän
hautonut jotain ajatusta, joka synnytti hänessä erityistä tyydytystä.
Mies, ulkonäöltään vielä konnamaisemman näköinen, kuin herransa
olikaan, seisoi hänen edessään.
"Eikö hän puhu mitään?" kysyi ritari.
"Ei!"
"Ja sinä ilmoitit hänelle, että hänen täytyy kuolla?"
"Sen tein... Mutta hän vastaanotti sanoman niin välinpitämättömän
näköisenä, kuin olisi järki paennut pois hänen päästään."
Taavetti herra hiveli partaansa ja vaaniva katse kääntyi taas seinään.
"Minä aion ... niin, minä tahdon ... käydä itse hänen luonaan."
Ovi avautui ja Sigge astui sisään, ilmoittaen, että herra Ove
Laurinpojan lähetti oli saapunut taloon ja pyysi päästä Taavetti herran
puheille. Tämän kuullessaan hypähti Taavetti herra innoissaan ylös
istuimeltaan.
"Saata hänet heti suureen saliin!" sanoi hän.
Sigge meni ja myös ritari alkoi tehdä lähtöä.
"Älä puhu hänelle nyt mitään", lausui hän odottavalle palvelijalle,
"minä käyn sitten myöhemmin itse hänen luonaan."
Sen sanottuaan poistui hän huoneesta ja myös palvelija meni toimiinsa.
Suuressa salissa odotti jo vieras asemies, kun Taavetti herra astui
sisään. Ritari heitti tutkivan katseen häneen.
"Sinä olet herra Ove Laurinpojan lähetti", kysyi hän.
"Niin, minä tulen Ove herran luota", vastasi mies, "ja vaikka minä itse
en ymmärrä sanaakaan siitä tervehdyksestä, joka minun on tuotava
teille, niin on minun velvollisuuteni kuitenkin ilmoittaa se."
"Hyvä on mies, luulenpa ymmärtäväni puolinaisenkin laulun sisällön...
Kuinka kuuluu tervehdys?"
"Että kaikki on jo silloin tehtynä, kun minä tuon tämän tervehdykseni
teille, Taavetti herra."
"Ha-ha-haa", nauroi ritari, "sen laulun kyllä käsitän ja minä en voi
muuta kuin kiittää sinua niin hauskasta tiedonannosta."
Sanoma teki Taavetti herran ylenmäärin iloiseksi. Sen huomasi kaikista
hänen liikkeistään. Hän käveli edestakaisin huoneessa ja huulilla
häilyi autuaallinen hymy, vaikka vaanivissa silmissä kuten tavallisesti
pysyi sama karsas ilme.
"Onko sinulla muuten mitään uutta kerrottavaa, mies?" kysyi hän
edelleen, kävelleen nopein, levottomin askelin lattialla. "Missä päin
kulkee Kristian kuningas nyt tähän aikaan joukkoineen?"
"Kun jätin Ove herran", virkkoi mies, "valmistelivat tanskalaiset juuri
taisteluun itseään, mutta erotessani armeijasta oli piispa jo lyönyt
Kristian kuninkaan."
"Kun jätit armeijan, sanot?"
"Niin, Ove herran kanssa puhelin kaupungissa, mutta sotajoukkoa täytyy
minun seurata aina Hällametsään ja Harakerin kirkolle asti, ennenkuin
uskalsin erota siitä ja lähteä tälle matkalle."
"Niin on siis serkkuni voittanut!" huusi ritari voimatta salata iloaan.
"Mene alas linnantupaan mies. Tahdon, että ilo ja riemu vallitsee tänä
iltana Ekolsundissa ja sinun ei pidä ainakaan saada sanoa, ettei olut
olisi tänään kylliksi väkevää. Sano keittiömestarille, Sigge, että hän
tuo ylös tynnyrin parasta olutta!"
Sigge ja vieras, jonka silmät kummallisesti välähtelivät tuuheain
kulmakarvain alla, menivät ja jättivät Taavetti herran yksin. Hän
jatkoi kävelyänsä kädet seljän takana ja hymy väreili vielä hänen
huulillaan, kun Sigge hetken kuluttua palasi takaisin. Tämä astui
ujostelemattoman vapaasti kuten suosikki ainakin ritarin luo.
"Älkää antako ilon sokaista itseänne, Taavetti herra!" sanoi hän.
"Tulee päivä tämänkin jälkeen ja aina on hyvä, että oman oven edusta on
puhtaaksi lakaistuna."
"Mitä oikeastaan tarkoitat alituisella kotkottamisellasi?" puhkesi
ritari vihastuneena puhumaan.
"Samaa mitä aina olen tarkoittanut ja joka nyt on tullut
Haukan osaksi... Saman kohtalon pitäisi valmistaa myös tuolle
tornissa-olijalle, herra, ja sen niin kauan kuin teillä vielä on voimaa
siihen. Sillä kukaan ei voi päättää, mitä huomenna tapahtuu. Jos piispa
on voittanut ja me jätämme taas talon, niin voi paljon silloin tulla
päivänvaloon sellaista, joka nyt on salassa..."
"Niinhän se on!" mörisi Taavetti herra, "oikeassa olet. Kun se on
tehty, on vaara poissa... Pidä vain nyt huoli siitä, että miehet
linnantuvassa saavat, mitä tahtovat. Sillä tulevana yönä, kun työ
pannaan toimeen, täytyy heidän nukkua lujasti... Ja huomenna
ratsastamme me sitten serkkuni, piispan, luo."
Mies meni. Ilta tuli ja linnantuvassa pääsi hillitön ilo valloilleen.
Eivät ne olleet juuri hienointa lajia, ne huvitukset, jotka tähän
aikaan huovien juomingeissa olivat tavallisia. Ja vielä vähemmin sopi
odottaa siivoutta tällaisessa seurassa, jonka pääasiallisesti
muodostivat vanhat merirosvot ja pahinta lajia metsäsissit. Pila olikin
mitä karkeinta ja laulut, joita vuoron perään esitettiin, erittäin
rivoja. Kaikkea tätä osasi Sigge erinomaisella taidolla johtaa.
Mutta hän sai sen lisäksi vielä aivan odottamatta kaksi apulaista,
jotka huvittamistaidossa olivat vallan voittamattomat. Pari
kirjavapukuista miestä oli saapunut taloon ja nyt astuivat he Taavetti
herran omalla luvalla sisään linnantupaan huvittaakseen ilveilyillään
miehiä. Taavetti herra tuli itse heidän mukanaan ja asettui istumaan
pitkän tammipöydän ääreen miestensä keskelle sekä tuotatti itselleen
mukillisen olutta. Sen saatuaan virkkoi hän:
"Miehet, meistä on tuntunut elämä ikävältä Ekolsundissa, kun meidän on
täytynyt loikoa täällä ja pitää silmällä Stäken linnaa. Mutta tänä
päivänä on siitä kaikesta tuleva loppu. Huomenna nousemme me sitten
satulaan ja ratsastamme serkkuni, Katillo piispan, luokse."
Hurjat hyväksymishuudot täyttivät huoneen ja ritari sekä miehet joivat
mukinsa ja haarikkansa pohjaan.
"Riemuitkaa nyt sentähden oikein sydämenne pohjasta ja pitäkää kaikin
puolin hauskaa!" lisäsi hän. "Mutta mihin ovat ilveilijät joutuneet?
Heti esiin näyttämään, onko teillä mitään huvittavaa meille
tarjottavana, muuten saatte, niin totta kuin elän, istua jalkapuussa
yli yön!"
Molemmat ilveilijät astuivat esiin. Nämät olivat lujarakenteisia
miehiä, yllä kirjavat vaatteet, koristetut pienillä kelloilla ja
kulkusilla, jotka helisivät vähimmästäkin liikkeestä. Kasvot olivat
kummallakin miehellä maalatut mitä kummallisimmalla tavalla, niin että
kukaan ei voinut tuntea heitä, vaikka olisi sattunutkin näkemään heidät
joskus ennen.
Ritarin huutaessa hyppäsivät he molemmat nyt esiin, niin että kellot
helisivät ikäänkuin peljästyksestä. Mutta heti senjälkeen vierivät he
jo niinkuin kaksi pyörää pitkin pöydän toista sivua. Saavuttuaan
paikalle, missä ritari itse istui, otti edellinen miehistä aika
vauhdin, asetti kätensä keskelle pöytää ja heilautti itsensä toiselle
puolelle. Ja ennenkuin Taavetti herra ja hänen miehensä ehtivät toipua
hämmästyksestään, teki toinen mies jo saman rohkean hyppäyksen, jonka
jälkeen he molemmat samalla tavalla vierivät takaisin siihen osaan
huonetta, josta olivat lähteneet. Sitten alkoi toinen ilveilijöistä
laulaa hauskaa laulua, jonka sisältöä toinen koitti kasvojen ilmeillä
ja liikkeillään jäljitellä. Mutta juuri keskellä laulua pysähtyi hän
yhtäkkiä ja juoksi ovelle, johon tullessaan oli jättänyt suuren pullon.
Sen nosti hän nyt, sittenkun oli ensin huolellisesti tarkastanut sitä,
ylös ja vei huulilleen, ottaen sieltä, niinkuin näytti, pari aika
kulausta.
"Hei, mies", huusi ritari ilveilijälle, "tule vain tänne juomaan minun
oluttani! Siitä saat sinä enemmän voimaa, kuin sekoituksesta, jota
sinulla on pullossasi."
Mutta miehet eivät kuunnelleet ritarin sanoja, vaan alkoivat molempain
laulaissa rajun tanssin, joka herätti noissa hurjissa seikkailijoissa
mitä suurinta mieltymystä. Tanssin lomassa kävivät he aina tuon
tuostakin pullolla, josta ottivat kulauksen kulauksen perään. Hyppyä
katsellessa kääntyi Sigge kerran Taavetti herran puoleen ja kuiskasi:
"Ellen olisi itse vienyt Haukkaa herra Ove Laurin pojan luokse, niin
uskaltaisin vannoa, että toinen ilveilijöistä on hän."
Mutta Taavetti herra päästi leveän naurun ja arveli oluen menneen
Siggen päähän, niin että hän näki aaveita. Ja niin jäi asia siihen
ilman että siitä enää sen enempää puhuttiin. Juotiin vain, laskettiin
leikkiä ja naurettiin ilveilijäin tempuille, joista toinen oli toista
ihmeellisempi, mitä rohkeuteen, notkeuteen ja voimaan tuli.
Niin kului aika myöhään yöhön. Lopulta nousi Taavetti herra ylös ja
alkoi tehdä lähtöä. Mutta mennessään kuiskasi hän Siggelle, että tämä
heti, kun miehet olivat saaneet kyllänsä, tulisi hänen luokseen. Ja
Sigge lupasi sen. Ritarin mentyä pääsi ilo vasta valloilleen
linnantuvassa. Nuo hurjat miehet hoilasivat ja kirkuivat, minkä
jaksoivat, niin että tupa oli yhtenä rähinänä.
Kun tätä tällaista menoa oli hetken aikaa jatkunut, huusi Sigge
toiselle ilveilijälle, joka juuri seisoi pullo huulilla:
"Mitä sinulla on pullossasi, mies?... Jos se on jotain hyvää, niin
täytyy sitä jokaisen saada maistaa. Ja hyvää mahtaa se olla, koska sinä
itse niin usein käyt sitä tervehtimässä!"
Puhe sai yleisen hyväksymisen puolelleen ja ennen pitkää huusi jo koko
juomaseura, että pullon piti kulkea miehestä mieheen. Se ilveilijöistä,
joka piti pulloa kädessään, jätti sen vastahakoisesti toverilleen.
Tämä, joka näytti olevan nuorempi ja notkeampi, kulki naurettavin
liikkein ympäri pöytää ja kaatoi aina joka juoma-astiaan muutaman tipan
pullostaan. Sitä tehdessään lauloi hän hauskaa, yleisesti suosittua
laulua, johon toinen ilveilijä alhaalla oven suussa löi tahtia
kahdella, suurella juomakannulla.
Niin jatkui leikkiä, kunnes pullo oli aivan tyhjä. Ja miehet joivat ja
heidän naamansa paistoivat, niinkuin olisi keskikesän aurinko kemuissa
loistanut. Ainoastaan yksi mies, joko hän sitten vainusi petosta, tai
huomasi toveriensa tylsistä, kankeista katseista nautitun juoman nopeat
vaikutukset, ei koskenut pikariinsa, vaan alkoi sen sijaan tarkkaan
katsella toista ilveilijää. Mies oli Sigge. Jota kauemmin hän
tarkasteli ilveilijän kasvonpiirteitä, vartaloa ja ruumiin koko ryhtiä
ja liikkeitä, sitä enemmän varmeni hän epäilyksissään, että se oli
Haukka, joka seisoi siinä hänen edessään. Ja siihen määrin oli väkevä
olut jo vaikuttanut häneenkin, että hän nyt kokonaan unhotti vieneensä
vaarallisen vihollisensa herra Ove Laurinpojan luokse, joka oli
Taavetti herralle vanha tuttu ja jonka oli määrä saattaa vanki joko
Tanskaan tai vielä varmempaan paikkaan, mistä hän ei koskaan voisi
takaisin palata. Tämän olisi Ove herra kyllä tekevä, siitä oli ritari
ollut varma, vanhan ystävyyden vuoksi, joka johti alkunsa niiltä
ajoilta, kun hänellä ja Taavetti herralla yhdessä Jost von
Bardenvlethin kanssa oli ollut erityisiä pieniä seikkailuja, jotka
eivät kärsineet päivänvaloa. Mutta samalla hetkellä, kun tämä ajatus
selvisi Siggelle, jota seurasi luja varmuus, että jotain oli tekeillä,
mikä voisi tuottaa hänelle ja hänen herralleen tuhon, samalla hetkellä
selvisi hänelle myöskin, että hän oli antanut pettää itseään. Hän
huomasi, että ryhtyi hän mihin tahansa, niin oli se nyt joka
tapauksessa myöhäistä. Ja se ajatus halvasi hänet, saattoi hänen
kykenemättömäksi toimimaan.
Hän hypähti ylös ja kääntyen oveen päin huusi hän:
"Haukka, mitä kaikki tämä merkitsee?"
Mutta kukaan ei vastannut. Päinvastoin alkoivat molemmat ilveilijät
taas huimaavan piiritanssin, joka teki unijuoman vaikutuksen vielä
tehokkaammaksi. Koko miesrivi istui ja mulkoili ympärilleen, mutta
vähitellen lakkasi rähinä. Pikarit ja mu'it putoilivat heidän
turtuneista käsistään raskaasti alas pöydälle ja pian vaipui toinen
toisensa perään täydelliseen tunnottomuuteen. Silloin hypähti Sigge
ylös penkiltä ja juoksi ilveilijää kohti, jota hän luuli Haukaksi. Hän
oli itse juonut aika lailla, osaksi koska tiesi nyt olevansa vapaa
kaikesta vaarasta, osaksi taas sentähden, että tarvitsi rohkeutta
edessä olevaan mustaan konnantekoon. Sillä hänessä oli kuitenkin vielä
hitunen omaatuntoa jälellä, jonka piti saada sammumaan, ennenkuin
kylmäverisesti voi murhata turvattoman.
"Haukka!" huusi hän ja yritti tarttua ilveilijään kiinni, "sinä
menettelet konnamaisesti."
Mutta voimakas nyrkinisku kaatoi hänet maahan ja samassa tanssivat
molemmat ilveilijät ovesta ulos. Kahdella miehellä oli vielä niin
paljon tuntoa jäljellä, että huomasivat nyt asiain ei olevan oikealla
kannalla. He koittivatkin sentähden nousta paikoiltansa rientääkseen
apuun, mutta kaatuivat heti suin päin kivilattiaan.
"Sulje ovi, Hollinger!" huusi toinen ilveilijöistä heti kun olivat
tulleet ulos, "ja lykkää salpa eteen!... Kas niin, nyt menemme me
Taavetti herran puheille!"
Kun he lähestyivät rappusia, jotka johtivat luhtisillalle, kohtasivat
he kookkaan asepalvelijan, joka seisoi siellä vahtina. "Onko hän tuolla
ylhäällä?" kysyi se miehistä, jota Sigge oli luullut Haukaksi.
"Hän on siellä!" vastasi asepalvelija.
"Hyvä on, menkäämme sitten sinne!"
He nousivat niin hiljaa kuin mahdollista ylös luhtisillalle ja tähdet,
jotka välkkyivät huhtikuun taivaalla, levittivät himmeää valoansa
tikapuille ja luhdin eteiseen, mihin se tunkeutui pienien aukkojen
kautta. Ylös päästyään astuivat he suuren ritarisalin ovelle. Siellä
sisällä mitteli joku raskain, kiivain askelin lattiaa. Ne ilmaisivat,
ne askeleet kärsimättömyyttä ja mieltä, joka ei voinut kauan aikaa
pidättää itseään. Jälkimäistä ilmaisi vielä selvemmin askelten kiivaus,
sillä vielä kauan aikaa niitten lakattuakin kajahteli niiden ääni
pöydissä ja penkeissä.
"Sillä tavalla on hän hyvän aikaa kävellyt edestakaisin!" kuiskasi
mies, jolle vahdinpito oli uskottu.
Mutta samassa tempasivat he oven auki ja astuivat sisään.
"Mitä lempo vieköön tällainen viivytteleminen merkitsee, Sigge!" huusi
Taavetti herra ja kääntyi ympäri, mutta vaikeni äkisti, kun huomasi
yhden sijasta kolme astuvan sisään.
Silmänräpäyksessä tarttuivat molemmat ilveilijät häneen kiinni. Hän
päästi kauhean huudon, aavistaen heti, että jotain oli edessä, josta
hän vain hädin tuskin voisi selviytyä. Mutta hänen huutonsa ei
hyödyttänyt mitään. Lujat kädet pitelivät siitä huolimatta tiukasti
kiinni. Kuitenkin alkoi samassa kuulua ulkoa askelten ääniä ja joku,
jolla oli kaliseva avainkimppu vyössään, nousi hitaasti luhdinrappusia
ylös. Ilveilijät kuuntelivat ja ritari jatkoi huutamistaan, kunnes ovi
avautui, ja kynnykselle ilmautui vanginvartijan ilkeä, konnamainen
haamu. Mutta hänen niskaansa tarttui siinä paikassa oven vieressä
seisova mies heittäen hänet pitkäkseen kauas lattialle. Silloin vaikeni
ritari.
"Kas niin, Taavetti Pentinpoika", alkoi toinen ilveilijöistä, "nyt voin
minä vihdoinkin kiittää teitä viimeisistä. Muistatteko vielä Stäkeä,
Haukkaa ja lupausta, jonka annoitte hänelle...? Teillä on merkillinen
tapa täyttää sananne. Mutta nyt saatte te sen takaisin... Ei, ei,
herra", lisäsi hän, kun ritari alkoi taas huutaa miehiään apuun, "nyt
on teidän oltava vaiti, tai kautta herrani kalliin hengen, minä muussa
tapauksessa pistän miekkani läpi teidän mustan sydämenne... Hei,
vanginvartija, anna heti tänne herra Niilo Sturen vankilan avaimet...
Erkki, ota ne häneltä...!"
Vanginvartija näytti epäröivän, mutta Erkki tempasi avainkimpun häneltä
ja pudisteli sitä ritarin kasvojen edessä.
"Ota avaimet, että pääsemme lähtemään!" virkkoi Haukka, johon lisäsi:
"ja nyt, Taavetti Pentinpoika, näytä meille tie herra Niilo Sturen
vankilaan."
Voidaan osottaa rohkeutta niin hyvää kuin pahaakin tehtäessä. Mutta
varmana tosiasiana täytyy pitää, että jälkimäinen on läheisessä
yhteydessä raukkamaisuuden, pelkuruuden kanssa, kun sitä vastoin
edellinen uhraa vaikka henkensä asiansa edestä. Konna, joka keinoista
välittämättä verivirtojen ja kaikellaisten julmuuksien kautta pyrkii
maaliinsa, epäilee ja pötkii pakoon, heti kun tehdään kysymys, tahtooko
hän hengellään vastata teoistaan. Näin juuri oli myöskin asianlaita,
mitä ankaraan ritariin, herra Taavetti Pentinpoikaan, tulee. Taistelun
tuoksinassa, keinuvassa laivassa, kun oli kysymys rauhallisen
kauppa-aluksen ryöstöstä, tai kun sai hurjissa kemuissa olla mukana,
raiskata ja polkea neidon siveyden ja kunnian, kas silloin oli hän
miesten ensimäisiä. Niin myöskin nyt, kun oli saanut päähänsä, että
mies, joka hänen tielleen esteitä pani, oli poistettava. Mitään
epäilystä ei hän tuntenut, eikä myöskään mitään sääliä. Ainoastaan
tuskallinen huoli lakaista jälkensä niin puhtaiksi kuin mahdollista
pysyi hänessä. Siis aivan niinkuin petoeläimessä, sittenkun se on
kaatanut uhrinsa maahan. Hänelläkin oli petoeläimen rohkeus, mutta myös
tämän pelkuruus.
Sentähden antoi Taavetti Pentinpoika, kun hän nyt näki, ettei mikään
auttanut, ettei hänen huutonsa, vaikka sen olisi pitänyt saada koko
maailman liikkeelle, saanut nukkuvia miehiä heräämään -- sentähden
antoi hän vapaaehtoisesti viedä itsensä salista ja rappusia alas
pihalle. Hän oli itse tehnyt voitavansa saadakseen miestensä unen niin
sikeäksi kuin mahdollista. Ja nyt sai hän kärsiä seuraukset siitä.
Pihalla pysähtyi hän yhtäkkiä kuuntelemaan ja aikoi nähtävästi vielä
kerran huutaa miehiään apuun, mutta Haukka, joka huomasi hänen
aikomuksensa, asetti nopeasti miekan hänen rintaansa vastaan. Hän oli
tosin aivan varma, että kaniikki Helmichin valmistama unijuoma oli
tehnyt täyden vaikutuksen, mutta hän tahtoi kuitenkin joka tapauksessa
olla varoillaan, sillä olihan juoma jo kauan aikaa seisonut pullossa ja
siis mahdollisesti voinut menettää voimansa, niinkuin sanotaan. Eikä
ollut asioille ollenkaan edullista, jos nukkuvat olisivat ennen
aikaansa heränneet.
Niin asteli pelkurimainen ritari äänetönnä eteenpäin molempien
ilveilijäin välissä, joitten kädet pitelivät häntä kiinni niinkuin
rautapihdit. Erkki kulki edellä palava tulisoitto kädessä.
He saapuivat vankihuoneen ovelle, joka avautui ilman vaikeutta.
Rappuset, jotka johtivat alhaalle vankiluolaan, olivat kuitenkin niin
soukat, että ainoastaan yksi mies voi kerrallaan kulkea niitä. Taavetti
herra sai sentähden kulkea ensimäisenä. Hänen perässään asteli Haukka,
sitten Erkki ja viimeisenä Hollinger. Alhaalla sattui vielä ovi eteen.
Taavetti herra pakotettiin avaamaan sekin. Ja niin seisoivat he ennen
pitkää ahtaassa vankiluolassa Niilo Sturea vastapäätä. Tämä oli
raskailla kahleilla kiinnitetty muuriin. Hän oli kuullut askelten äänet
rappusista, hän tiesi, sillä vanginvartija oli ilmoittanut, mikä
kohtalo häntä odotti, että hän tänä yönä menettäisi henkensä. Sentähden
kuvastuikin hänen jaloilla kasvoillaan nyt katkera, syvä suru. Hän oli
istunut vankeudessa vähän enemmän kuin kolme kuukautta, mutta ne kolme
kuukautta olivat tehneet häneen saman vaikutuksen, kuin jos ne olisivat
olleet kolme vuotta. Hänet oli temmattu elävien ilmoilta juuri samalla
hetkellä, kun hän oli valmis alkamaan suuren, jalon työn, joka oli
hyödyttävä isänmaata kokonaisuudessaan. Eikä ainoastaan isänmaata, vaan
myöskin kuningasta. Tälle oli hän teoillaan tahtonut näyttää, että se
tahrapilkku, jonka hänen poissaolonsa kuninkaan viimeisestä taistelusta
oli hänen olentoonsa kiinnittänyt, oli aiheeton, surkuteltavan kohtalon
synnyttämä. -- Oliko siis ihme, jos nyt, kun nämätkin puuhat olivat
ajautuneet karille, miehen sielunvoimat olivat joutuneet kovaan
ahdistukseen.
Mutta siinä seisoi hän kuitenkin siltä vielä kookkaana ja voimakkaana
murhaajaansa odottaen. Hän oli niinkuin pyhimys sillä hetkellä, kun
tämä uhraa henkensä korkeimman totuuden edestä.
Suuret vesikarpalot vierivät alas uskollisten palvelijain poskia, kun
näkivät herransa, joka tällä hetkellä ei tuntenut heitä. Kuitenkin
hätkähti hän heti, kun kuuli Brodden äänen.
"Pian ... irroita ritarin kahleet."
Hollinger, nuorin joukosta, ei voinut hillitä mieltänsä, vaan tarttui
ritarin niskaan kiinni ja painoi hänet alas, niin että hän kaatui
suulleen maahan.
"Sillä tavalla pitää sinun ryömiä, tunnoton merirosvo!" huusi hän. "Ja
kiitä Luojaa ja hänen pyhimyksiänsä, että Jumalan ystävät ja kaikkien
muitten vihamiehet, joitten ammattia sinä olet väärin käyttänyt,
pitävät sinun edes arvollisena lähestymään jaloa Niilo herraa."
"Brodde... Hollinger!" huudahti Niilo ja tähysteli ympärilleen
uneksivin katsein, josta kuitenkin vähitellen ilonsäde pilkisti esiin.
"Olkaa huoleti, Niilo herra", virkkoi edellinen, "nyt on pelastuksen
hetki lyönyt. Älkää kiinnittäkö huomiota meidän kauniisiin pukuihimme,
meidän on täytynyt kauan aikaa leikitellä hänen kanssaan, ennenkuin
meidän on onnistunut saada konna koukkuumme tarttumaan. Kas niin,
Taavetti Pentinpoika, älä anna kätesi vapista, sillä, kautta Jumalan
kalliin veren, henkesi on nyt kysymyksessä... Se ei olisi kumminkaan
vapissut, jos olisit saanut ottaa Niilo Sturelta hengen."
Vihdoin irtautui viimeinenkin kahle pudoten kumealla jylinällä kosteaan
permantoon. Veristävin silmin nousi Taavetti herra ylös tujottaen
hurjasti eteensä.
Niilo Sture käänsi selkänsä hänelle ja tarttui Brodden ja Erkin käteen
kiinni. Hollinger ei päästänyt hetkeksikään näkyvistään Taavetti
herraa. Niin meni hetkinen, jonka kuluessa kukaan ei saanut sanaa
suustaan. Ja roihuavan tulisoiton valossa voi miehistä nähdä, kuinka he
taistelivat kyyneleitä vastaan, jotka väkisin pakkasivat tunkeutumaan
esiin. Myös Niilo herra oli syvästi liikutettu. Ja kauan viipyi,
ennenkuin hän voi oikein käsittää, mitä oli tapahtunut.
Mutta äkisti, ikäänkuin olisi tempautunut irti ajatuksista, jotka
koskivat häntä itseä ja hänen uskollisia palvelijoitaan, leimahtivat
hänen silmänsä ja hän kysyi intoa täynnä:
"Missä on Katillo piispa?"
Brodde ja Erkki vastasivat kysymykseen niin hyvin kuin voivat.
"Ja taalalaiset, missä menevät Taalain miehet?" tutki hän kiihkeänä.
Myös siihen vastattiin.
"Pian, miehet!" huudahti hän silloin, "meidän on heti lähdettävä
Katillo piispan puheille... Viimeistelyssä tahdon ainakin olla mukana
puhuakseni muutaman sanan Kaarlo kuninkaankin hyväksi."
"Mutta mitäs tämän kanssa tehdään?" kysyi Hollinger ja viittasi
Taavetti herraan. Tämä seisoi siinä niinkuin vihainen koira, joka
ilkeällä murinalla koittaa tukahuttaa vihaansa, kun ei uskalla purra.
Niilo pani kätensä ristiin rinnoille ja katseli kauan tutkien julmaa
miestä.
"Tällä hetkellä aikoi Taavetti Pentinpoika ottaa Niilo Sturen hengeltä,
niin sanoi minulle hänen uskottunsa päivällä... Ja se olisi tapahtunut
samalla lailla, kun kurja konna kuristetaan. Minä en olisi saanut
ripittää itseäni, en kuulla rukousta. Unhotettuna ja tuntemattomana
olisin minä hävinnyt, niinkuin jos olisin kaukana isänmaastani vaipunut
meren syvyyteen... Eikö asianlaita ole niin, Taavetti Pentinpoika?"
Surkea mölinä oli ainoa vastaus.
"Sillä tavalla, kun te olette minua kohdellut", jatkoi Niilo, "ei
kukaan rehellinen, kunnon mies olisi koskaan saattanut menetellä...
Sentähden on mielestäni alentavaa vaatia teiltä oikeaa hyvitystäkään...
Sillä vähän kunniaa voittaa mies vaihtamalla iskuja sellaisen kanssa,
joka ei edes tiedä, mitä rehellisellä iskulla tarkoitetaan. Minä olisin
jäävä teidän vieraaksenne, sanoitte te, kun viimeksi puhelimme
toistemme kanssa Krokekin luostarissa. Mutta kaikesta siitä, mitä te
olette minulle tällä ajalla kärsimyksiä tuottanut, saatte te kerran
vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!... Hänelle jätän minä myöskin
kostoni!"
Nämät sanat sanottuaan käänsi hän selkänsä ritarille, joka oli
voimattomasta raivosta melkein puolihulluna, ja riensi torninrappusia
ylös.
Mutta Hollinger pysähtyi ja tarttui kiinni Taavetti herraan, joka aikoi
suoraa päätä syöstä ulos.
"Ei, ei, ankara herra", sanoi hän, "hetken aikaa voitte te vielä aivan
hyvin ajatella niitä sanoja, joita tässä lausuttiin teille. Ei tee
vahinkoa, vaikka vähän itsekin maistaisitte niitä tuskia, joita
toiselle olette valmistanut!"
Hän lennätti voimakkaalla heitolla ritarin alas olkivuoteelle, jossa
Niilo herra niin kauan oli saanut maata ja huokailla vapauttaan
odottaen. Sen tehtyään juoksi hän ulos ja sulki oven jälkeensä sekä
alemman että myöskin sen, joka johti pihalta torniin. Ulostultuaan
huomasi hän Niilo herran ja toisten miesten kiiruhtavan
tallirakennuksen luo. Ja hän riensi heidän peräänsä heittäen
avainkimpun niin kovasti linnantuvan oveen, että koko rakennus tärisi.
Ei hän eikä myöskään toiset olleet huomanneet kookasta pitkää haamua,
joka valkoinen mantteli yllään käveli linnantuvan ympärillä, yhtä vähän
kuin tämäkään oli huomannut miesten menoa ja tuloa. Hän oli nähtävästi
salaisia teitä saapunut paikalle, johon ilmaantui vähän senjälkeen kun
tulisoiton valo oli hävinnyt ylemmän tornioven taa. Miehien takaisin
palatessa seisoi hän linnantuvan takapuolella.
Vähän senjälkeen ratsasti jo neljä miestä pois Ekolsundista ja
jokseenkin samaan aikaan lyötiin linnantuvasta korkealta katonrajasta
lasi rikki ja Sigge hinasi sieltä itsensä varovasti köyttä pitkin alas
pihamaalle.
Hän riensi nopeasti yli pihan ja rappusia ylös ritariluhtiin. Mutta
haamu, jolla oli valkoinen mantteli yllään seurasi häntä.
Ylhäällä ritarisalissa tapasi Sigge vanginvartijan. Tämä oli jo niin
paljon toipunut runsaasta kestitsemisestä ja siitä voimakkaasta
iskusta, joka oli kaatanut hänet maahan, että voi puhua ja vastata.
"Missä on Taavetti herra?" kysyi Sigge.
"Vankina!" oli lyhyt vastaus.
"Kenenkä ... missä?"
"Ilveilijät ne hänet veivät!"
Sigge tuumi muutaman silmänräpäyksen. Luonnollista oli, ettei heitä
enää ollut talossa ja yhtä luonnollista oli myös, että he olivat
suunnanneet kulkunsa joko Penningebyhyn tai taas länteen päin --
armeijaan.
"Pian, meidän täytyy saavuttaa heidät!" virkkoi hän. "Satuloitse heti
hevonen ja ratsasta heidän peräänsä. He eivät ole voineet ehtiä
kauas... Minä taas kiiruhdan niiden kolmenkymmenen miehen luo, jotka
pitävät hallussaan Östenin siltaa. Ja tahdonpa uskaltaa kaksi yhtä
vastaan, että me siellä saamme vapautetuksi Taavetti herran. Jos vielä
sen lisäksi onnistumme kaatamaan Niilo herran, niin on se häväistys,
jonka me tänä yönä olemme kärsineet, vähäarvoinen."
Vanginvartijan oli aluksi vaikea kävellä, mutta vähitellen reipastui
hänkin ja Sigge lisäsi heidän rientäessä rappusia alas:
"Jos tapaat heidät, niin koita pidättää heitä keinoilla millä hyvänsä
siksi, kun minä ehdin sillan luo ja saan miehet järjestykseen. Me kyllä
vielä pölyytämme nuot petolliset ilveilijät ja Niilo Sturen, niin että
heistä on vaikea sen jälkeen enää eheää paikkaa löytää."
Valkoinen haamu oli hiipinyt ihan oven taakse ja seisoi tätä
lausuttaissa ylimmällä tikapuulla.
Heti kun molemmat palvelijat olivat kadonneet, riensi hän alas ja
kiirehti pois kartanosta.