VI.

"Dei kraden Pape."

Ekolsundinlahden rantamalla oli pienen pieni, metsän kätkössä oleva

torppa. Siellä odotteli Erkki aamun tuloa lähteäkseen Hollingerin

tilalle vahtiin. Ennen ulosmenoa katsoi hän että kaikki oli tuvassa

oikeassa järjestyksessä. Erittäin tarkasti tutki hän suuren pullon,

joka hyvin käärittynä ja korkattuna seisoi huoneen nurkassa penkin

alla, luultavasti asetettu sinne siinä tarkoituksessa, ettei sitä

millään tavalla voitaisi vahingoittaa. Senjälkeen heitti hän vielä

pikaisen silmäyksen kahteen kirjavaan pukuun, jotka riippuivat naulassa

pullon yläpuolella laajaan munkkiviittaan käärittyinä.

Tämän tehtyänsä meni hän ulos ja tapasi ennen pitkää Hollingerin.

Mitään ei ollut yön aikana tapahtunut ja Erkki lähti Hollingerin

tilalle vahtiin käskettyään kuitenkin ensin, että tämä pitäisi itseään

valmiina, sillä Brodde voisi tulla millä hetkellä hyvänsä ja silloin

olisi tosi leikki edessä.

Mutta päivä meni, ilman että Broddelta tuli mitään tietoja. Erkki

päätti sentähden heti, Hollingerin palattua takaisin vartiopaikalle,

lähteä Stäkeen. Tämä oli noin kolmen peninkulman matkan päässä

Ekolsundista kaakkoon päin ja Erkki tapasi näille retkille lainata

hevosen Husbyn kirkkoherralta. Hän oli laamanni, herra Kaarlo

Tordinpojan, huonekappalaisen ystävä ja muutenkin tämän Bonde-suvun

haaran innokas ihailija. Siksi olikin Erkki uskaltanut ilmoittaa

hänelle asian oikean laidan ja tämä oli kaikin tavoin luvannut auttaa

häntä. Nopeammin kuin tavallisesti suoritti hän nyt matkan pappilaan,

mutta täällä sai hän kirkkoherralta tietää, että koko Tanskan

sotajoukko ja Kristian kuningas itse olivat samonneet Stäkeä kohti

luultavasti aikomuksessa vallata se. Kun kirkkoherra oli saanut

tietonsa varmalta taholta, jätti Erkki matkansa siltä yöltä ja päätti

odottaa vielä seuraavan päivän.

Mutta sekin meni, ilman että mitään kuului, ja nyt päätti Erkki

täydellä todella ja hinnalla millä hyvänsä lähteä Stäkeen päästäkseen

Brodden kanssa puheisiin. Kun Hollinger sitä varten tuli päästämään

häntä vartiopaikalta, kuulivat he yhtäkkiä hevosten kavioiden kopinaa

ja äänestä voi päättää, että tulossa oli ei ainoastaan muutama

ratsastaja, vaan koko ratsujoukko. He lähestyivät varovasti taloa ja

täällä saivat he pian selvän niin hyvin ratsujoukosta kuin myös siitä,

joka oli sen tulon aiheuttanut.

Tulija oli Taavetti herra itse miehineen. Hänet oli epäilemättä

pakotettu heittämään Stäken linna, arvelu, jonka he sitten huomasivat

todeksi. Mutta Brodde?... Mihin oli hän joutunut? Oliko ehkä tuo julma

merisissi saanut selvän, että jotain oli tekeillä, ja ottanut häneltä

hengen tai heittänyt hänet vankeuteen, taikka oliko hänen onnistunut

paeta? Viimeistä olivat he enimmän taipuvaiset uskomaan, koska tunsivat

miehen viekkauden ja varovaisuuden. Sentähden toivoivatkin he vielä yön

kuluessa saavansa kuulla hänestä.

Niin menivät he rannalla olevaan kalastajatupaan odottamaan, sillä nyt

ei kannattanut enää pitää silmällä Ekolsundia, heidän herraansa kun ei

kuitenkaan voitu sieltä nyt Stäkeen viedä. Mutta ei vielä sinäkään yönä

Broddea näkynyt, ei edes tullut mitään tietoa häneltä. Molemmat miehet

valtasi silloin levottomuus, joka läheni epätoivoa, sillä ilman Broddea

eivät he voineet ajatellakaan herransa vapauttamista. Hollinger meni

varhain aamulla tiedusteluretkelle. Hän lähestyi herrastaloa ja tapasi

siellä pari asepalvelijaa, jotka kuuluivat Taavetti herran väkeen.

Näitten kanssa alkoi hän varovasti keskustella, ilmoittaen, että vei

Tukholmasta sanaa Katillo piispalle, mutta että matkalla oli joutunut

kuninkaan väen käsiin. Nämät olivat vieneet häneltä hevosen ja itse oli

hän vain hädin tuskin päässyt heistä erilleen... Molemmat miehet olivat

kovasti vihoissaan ja ennen pitkää sai Hollinger tietää, mikä oli syynä

siihen. He olivat odottaneet iloisia kemuja, luulleet, että ne tuossa

paikassa pidettäisiin. Mutta sensijaan olikin heidän pitänyt ratsastaa

Taavetti herran kanssa pois Stäken linnasta ja saaneet ainoastaan kovia

sanoja osakseen. Ja mies, joka oli luvannut kemut pitää, Haukka, hän

oli paennut Stäkestä jo pari yötä takaperin. Mutta he kyllä hänet

pehmittäisivät, jos vain vielä kerran tapaisivat, sen vakuuttivat

palvelijat kalliilla valalla.

Näillä tiedoilla palasi Hollinger takaisin Erkin luo. Tämä istui hänen

sisään astuessaan lieden ääressä leuka kätten varassa ja tujotti

tuleen. Ja kun Hollinger kertoi, mitä oli saanut tietää, ei hän

näyttänyt edes kuuntelevan häntä. Mutta heti tämän lopetettua hypähti

hän ylös ja sanoi:

"Broddelle on tapahtunut onnettomuus!... Jos hän olisi paennut, olisi

hän jo varmaan täällä. Olen siitä yhtä vakuutettu, kuin että tuota

järveä, joka tässä eteemme leviää, peittää jääkansi vuorenseinää

lujempi... Mutta nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, Hollinger!"

"Minä tiedän ainoastaan yhden", virkkoi tämä, "ja se on, että me

kahden, sinä ja minä, yritämme pelastaa Niilo herran."

"Ja jos me emme onnistuisi ... niin olisi hän auttamatta hukassa. Minä

tiedän toisen keinon, jota me voimme ensin koittaa. Meidän täytyy

lähteä piispan pakinoille ja selittää hänelle koko asia. Hän se yksin

vain voi saada Taavetti Pentinpojan taipumaan."

"Piispan luokseko!" huudahti Hollinger. "Neuvosi on rohkea eikä se

ainakaan minusta tunnu hyvältä. Vaarallisempaa tietä rakkaan herramme

vankilaan olisit tuskin voinut keksiä."

"Mutta en myöskään varmempaa", lausui Erkki lujasti. "Mitä enemmän

ajattelen asiaa, sitä varmemmaksi päätöksessäni tulen... Minä voin

pakottaa piispan, niin, minä voin pakottaa hänet ajamaan asiaamme... Ja

jos ei se onnistuisi, jota en kuitenkaan usko, niin on meillä sittenkin

vielä sinun neuvosi jäljellä. Me voimme silloin joko pelastaa Niilo

herran tai taas kuolla."

He sopivat, että Hollinger jäisi Ekolsundiin pitämään silmällä taloa

sekä myöskin viheriää ritaria, jonka oleskeleminen kartanoa vastapäätä

olevassa tuvassa tuntui heistä suuressa määrässä epäilyttävältä. Mutta

Erkki itse lähti samana päivänä jo pohjaan päin Taalainmaata kohti

kulkemaan aikoen Katillo piispan puheille.

Matka meni nopeammin kuin hän oli toivonutkaan. Kolmannen päivän iltana

astui hän jo erään vuorimiehen tupaan lähellä Hedemoran pitäjää.

"Jumalan rauhaa, Pentti ukko!" sanoi hän kynnyksen yli astuttuaan.

Pentti ukko istui lieden ääressä ja hänen vierellään hääräili kolme

uljasta poikaa ja yhtä monta renkiä toimissaan. Toisella puolen takkaa

istui hänen vaimonsa tyttärineen ja piikoineen. Kaikki olivat he

työpuuhissa. Miehet takoivat ja teroittivat kirveitä sekä myös

miekkoja. Naiset kehräsivät ja karstasivat.

Pentti ukko varjosti kädellään silmiään ja tirkisteli oven suuhun,

johon Erkki oli pysähtynyt. Ja heti kun erotti vastatulleen

kasvonpiirteet tunsi hän tämän.

"Niin totta kuin elän, on se Erkki... Jumalan rauhaa, istu alas! Otappa

esiin jouluoluesi, muori, sillä luulen, että se matkustavaiselle nyt

kyllä maistaa... Mikä tuo sinut tänne, poikani?"

"Olen tullut hakemaan apua täältä, Pentti ukko!"

"Sinäkö, Erkki... Ja minä kun ajattelin, että me pian herrasi kanssa

saisimme auttaa itse itseämme."

"Niin ajattelin minäkin ja luulinpa, että Niilo herra jo tähän aikaan

olisi taalalaisarmeijan kanssa kaukana joen eteläpuolella. Mutta

kohtalo on määrännyt toisin. Niilo herra tarvitsee nyt itse apua ja

ellei hän sitä pian saa, niin on hän auttamatta hukassa. Hän on

vangittu!"

"Vangittu...! Niilo herra vangittu!" huudahti Pentti ukko ja nousi

istuimeltaan. Kaikki miehet käänsivät ihmetellen katseensa Erkkiin ja

myös rukit lakkasivat hyrräämästä.

"Kuten sanoin, Pentti ukko, Niilo herra on vangittu!"

"Ja kuka on uskaltanut tehdä sellaisen konnantyön? Missä on hänen

vankilansa?"

"Ensimmäiseen kysymykseenne voin kyllä vastata, mutta jos minun pitäisi

oikeuden edessä näyttää väitteeni todeksi, niin en voisi sitä.

Päinvastoin minut langetettaisiin ja rikoksellinen päästettäisiin

vapaaksi. Niin hyvin on hän osannut jälkensä lakaista. Herra Taavetti

Pentinpoika, arkkipiispan veli, hän se on tehnyt tämän konnantyön! Mitä

taas tulee jälkimäiseen kysymykseen, niin voi siihen ainoastaan

Taavetti ritari itse antaa vastauksen."

Vanha vuoritilallinen veti tuuheat kulmakarvansa kokoon ja asetti

kätensä ristiin rinnoilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi tuvassa.

"Mikä se sitten on", kysyi vihdoin Pentti ukko, "joka aiheuttaa tämän

vihollisuuden herrasi ja arkkipiispan veljen välillä?"

"Kaarlo kuningas!" vastasi Erkki ja lisäsi, kun huomasi, että vanhus

tahtoi selvempää vastausta. "Niilo herra on, niinkuin hyvin tiedätte,

Kaarlo kuninkaan puoluelainen ja kannattaja. Hän tahtoo saada kuninkaan

takaisin valtakuntaan, mutta sitä ei tahdo Katillo piispa eivätkä

myöskään arkkipiispan sukulaiset ja ystävät. Linköpingin tuomiokirkossa

keskusteli Niilo herra heidän kanssaan. Ja siellä tultiin siihen

päätökseen, että valtakunta oli yhteisvoimin vapautettava tanskalaisten

ikeestä. Senjälkeen olisi sekä kuningas että arkkipiispa palautettava

takaisin maahan. Mutta sitten tulivat herrat ehkä ajatelleeksi, muulta

kannalta en ainakaan minä voi asiaa käsittää, että Niilo herrasta

teidän johtajananne koituisi liian mahtava mies. Ja niin otettiin hän

vangiksi vasten kaikkia lupauksia ja kunniasanoja, vaikka rauhan ja

ystävyyden oli määrä vallita kaikkien kesken. Siinä käytiin siis aivan

samalla tavalla kuin ennen Vesteråsissa, Eerikki Puken asiassa. Ja minä

pelkään, Jumala paratkoon, että myöskin tässä on henki kysymyksessä!"

Taas syntyi syvä hiljaisuus. Sen keskeytti nytkin isäntä itse

asettumalla jälleen vanhalle paikalleen ratisevan takkavalkean ääreen,

jossa laski päänsä kätten nojaan. Vuoritilallinen Pentti Björnsson oli

rikas ja hyvin arvossa pidetty mies, jonka neuvoja kaikissa tärkeissä

asioissa haluttiin ja myös laajoissa piireissä noudatettiin. Hän oli

ollut mukana Engelbrektin vapautussodassa ja tämän muisto oli hänelle

erittäin rakas. Kaikkia, jotka olivat siihen osaa ottaneet, piti ukko

ystävinään, eikä hän niiltä koskaan apuansa kieltänyt. Tuomas piispan

laulut Engelbrektistä ja vapaudesta osasi hän ulkoa alusta loppuun ja

monta kertaa oli hän puhellut vanhan rehellisen piispan kanssa aikansa

huomattavimmista henkilöistä ja tapahtumista. Näissä keskusteluissa oli

piispa myöskin kertonut hänelle Niilo Sturesta, jonka hehkuva rakkaus

Engelbrektiin jo yksinään teki vuoritilallisesta tämän ihailijan.

Tuttavuus, johon hän jäljestäpäin oli tullut Niilo herran kanssa Kaarlo

Knuutinpojan sotien aikana vanhaa drotsia, Krister Niilonpoikaa

vastaan, oli vielä vahvistanut ja lisännyt tätä ihailua. Ja arvossa

pidetyn vuoritilallisen Pentti Björnssonin puhe tästä Engelbrektin

ystävästä levisi laajalle ympäri seutuja. Se sai aikaan yleisen ihailun

Niilo Sturea kohtaan vuoristossa ja näitten seutujen asukkaat olisivat

menneet vaikka kuolemaan hänen edestään.

Kun nyt Erkki, joka syntyperäisenä taalalaisena oli täällä tuttu jo

Engelbrektin ajoista asti, toi tiedon rakasta ritaria kohdanneesta

onnettomuudesta, herätti se vuoristolaisessa ja tämän perheessä mitä

suurinta katkeruutta. Mutta se ei puhjennut ilmi mahtipontisissa

sanoissa eikä myöskään muissa ulkonaisissa ilmaisumuodoissa. Se koski

niinkuin yleensä kaikki tällaiset tapaukset suoraan tämän

yksinkertaisen ja rehellisen kansan sydämeen. Jo Tukholman piirityksen

aikana oli ihmetelty, ettei Niilo herraa ollut siellä, vaikka niin oli

puhe ollut. Eikä vuoristolaisten kysymyksiin ollut osattu mitään

tyydyttävää vastausta antaa. Sentähden olivatkin nämät, kun piispan

sanansaattajat saapuivat, aikoneet jäädä kotia, kunnes Niilo herra itse

tulisi. Mutta kun sitten olivat saaneet kuulla, että tämä oli samonnut

Gestriklantiin päin saattaakseen rahvaan sielläkin ja Helsinglannissa

liikkeelle, olivat he, vaikka epäillen, viimein lähteneet matkaan.

Luultavaa kuitenkin oli, että vielä tälläkin hetkellä, vaikka piispa

itse oli saapunut Taalaihin, tällaisten tietojen tultua syntyisi

vastustusta. Niin, oli hyvin todennäköistä, että piispa saisi ankarasti

ponnistella, ennenkuin saisi taalalaiset matkaan, ellei näet onnistuisi

hankkia Niilo Sturea sivulleen.

Erkki kertoi sitten kaikki, mitä ritarin vapauttamiseksi oli tehty, ja

kuinka nyt viimeinenkin toivo oli rauennut Brodden kadotessa, jolta

varmaankin tuo konnamainen Taavetti herra oli ryöstänyt vapauden aivan

samoin kuin Niilo herraltakin.

Silloin ryhtyi vihdoin vanha vuoristolainen puhumaan. Hän oli koko ajan

Erkin kertoessa istunut pää kumarassa. Mutta rypyt hänen otsallaan

olivat yhä suurenneet ja katse tullut terävämmäksi.

"Mitä Niilo Sture tahtoo, sitä mekin tahdomme", lausui hän. "Hänen

vihollisensa ovat meidän vihollisiamme samaten kun hänen ystävänsä ovat

myös meidän. Sentähden pitää asiain mennä niinkuin hän tahtoo. Ruotsin

valtakunta ei ole mikään papintila... Kuninkaan täytyy saada palata

takaisin. Ellei siihen myönnytä, eivät taalalaiset, ei ainoakaan

heistä, astu joen ylitse Kristian kuningasta vastaan. Se on ensimäinen

ehto!... Toinen on, että Niilo Sture on heti päästettävä vapaalle

jalalle, sillä hän se on vievä meidät taisteluun, hän, eikä kukaan muu.

Sen sanoi minulle vanha Tuomas piispa, Jumala olkoon hänen sielulleen

armollinen, ja olen siitä itsekin aivan varmasti vakuutettu, että Niilo

Sture on oivallisin ritari Ruotsin valtakunnassa ja kaikista sopivin

saattamaan Engelbrektin suuren työn loppuun."

Nämät sanat täyttivät Erkin rinnan sydämellisellä riemulla ja kostea

kiilto silmissään astui hän esiin ja tarttui vuoritilallisen käteen

kiinni.

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Pentti ukko", lausui hän.

"Tiedän aivan hyvin, että teidän puheellanne on merkitystä ja että sitä

kuunnellaan ja noudatetaan laajalti näillä seuduin."

"No, no, poikaseni!" mutisi Pentti ukko, itsekin liikutettuna,

ajatellessaan, mitä kaikkea rakastettu ritari sai kärsiä, "no, no,

maistakaamme nyt ensin muorin jouluolutta ja tuumikaamme sitten, millä

tavoin voimme paraiten saada Niilo herran vapautetuksi!"

Vuoritilallisen vaimo toi nyt jouluoluen sisään ja ennen pitkää kulki

jo kiiltäväksi hinkattu kuparihaarikka miehestä mieheen. Sitten kun

myöskin vieraalle oli tarjottu tervetulijaispikari, tarttui itse isäntä

haarikkaan kiinni ja lausui:

"Kaarlo kuninkaan ja Niilo Sturen malja!"

Juotuaan tarjosi hän haarikan Erkille, joka myös toistettuaan samat

sanat vei sen huulilleen. Samaten tekivät kaikki muutkin läsnäolevat.

"On kyllä olemassa keino, Pentti ukko", virkkoi Erkki, "jonka avulla

Niilo Sture voidaan vapauttaa, ja se on..."

"Ja se on...", kertoi vuorimies, ikäänkuin hämmästyen sitä, että tuo

hänen silmissään nuori mies tahtoi pyytämättä antaa hänelle neuvon.

"Muuta keinoa ei ole, kuin että me menemme Katillo piispan puheille",

lausui Erkki, "ja sanomme suoraan hänelle, että yhtä varmasti kuin

Taalain armeija lähtee sotaan ainoastaan saattaakseen Kaarlo kuninkaan

takaisin valtakuntaan, yhtä varmasti vaatii se myös ritari Niilo Sturen

johtajakseen, ja ettei se ilman sitä matkaan lähde. Uskon, ettei piispa

tunne heimolaisensa konnamaista tekoa. Jos hän saa sen nyt tietää, niin

olen varma, että hän yhtä innokkaasti kuin joku meistä on toimiva Niilo

herran vapauttamisen hyväksi. Mutta mahdollista on, ettei hän luota

sanoihini. Ja minä en voi näyttää niitä toteen yhtä vähän kuin kukaan

muukaan niistä miehistä, jotka jäivät kuninkaantyttären kanssa

odottamaan Krokekin luostarin ulkopuolelle, kun Niilo herra meni sinne

sisään."

Erkki lähestyi jo viittäkymmentä. Mutta vanhasta Pentistä, joka oli

nähnyt hänen pienestä pojan vekarasta alkain, tuntui Erkki aina

nuorelta. Eikä ihme, sillä olihan Pentti tuntenut hänen isänsä ja

olihan hänellä sitä paitsi kolmekymmentä vuotta enemmän hartioillaan

kuin tällä, vaikka olikin ulkonäöltään vielä reipas ja voimakas

niinkuin paraassa miehuudenijässä oleva mies. Kummastuksen ilme katosi

kuitenkin heti hänen kasvoiltaan ja suurella tarkkaavaisuudella näytti

hän kuuntelevan Erkin ehdotusta. Kun tämä sitten oli lopettanut, sanoi

hän tälle niinkuin vertaiselleen:

"Neuvosi tuntuu minusta hyvältä... Meidän on mentävä piispan luo ja

puhuttava hänelle asiasta."

Enempää ei sinä iltana juteltu. Vasta parin päivän päästä oli kokous

Tunassa, johon Katillo piispa oli määrännyt vuoristolaiset saapumaan.

Näitä kahta päivää käyttivät Pentti ja Erkki sekä edellisen pojat

hyväkseen. He keskustelivat naapurien kanssa ja tutkivat heidän

mielipiteitään sekä valmistivat heitä kaikilla tavoin kokousta varten.

Kun he sitten määrättyyn aikaan saapuivat Tunaan, ei piispaa itseä

ollutkaan siellä. Sen sijaan puhui arkkipiispan veli, Krister

Pentinpoika, hänen nimessään vuoristolaisille. Tämä selitti heille,

miten välttämätöntä oli, että nyt mies talosta lähtisi sotaan, jos

kerran täydellä todella tahdottaisiin pelastaa valtakunta vaarasta. Ja

laajasti kuvaili hän, kuinka kuningas oli tunkeutunut aina yhä

eteenpäin, sen jälkeen kun oli saapunut Tukholmaan maanantaina 25

päivänä maaliskuuta.

"Veljeni arkkipiispan linna, Stäke", lausui hän, "ja myös oma linnani

Sallestaborg, ovat joutuneet kuninkaan käsiin. Pääsiäisenä kuunteli hän

messua Upsalan tuomiokirkossa ja seuraavana päivänä samosi hän

Vesteråsiin, jossa hän nyt paraillaan majailee heimolaiseni, herra

Niilo Kristerinpojan, luona. Hänen ja veljeni, Taavetti herran,

sanansaattajat ovat täällä läsnä, niin että te voitte itse heiltä

tiedustella, minkälainen asiain tila todellisuudessa on. Mutta varmaa

on, että teidät perii hukka, ellette heti ryhdy ponteviin toimiin,

sillä epäilemättä on kuningas heti, kun on saanut Vesteråsin käsiinsä,

samoava Långhedenin ylitse tänne teidän seuduillenne."

Ritarin sanoja seurasi hiljaisuus. Miehet lähestyivät toisiansa ja

puhelivat keskenään ja kun sitä sellaista oli kestänyt hetkisen aikaa,

astui vanha, hopeahapsinen vanhus, Pentti Björnsson, esiin ja tervehti

ritaria. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen kuullakseen tämän

kokeneen miehen sanoja. Kun sitten taas hiljaisuus oli syntynyt, alkoi

Pentti:

"Tavaksi on nyt tullut, aina siitä alkain, kun suuret herrat tulivat

huomaamaan, mihin me kelpaamme, me, jotka asumme täällä Taalaissa ja

ympärillä, että he lähtevät tänne joen ylitse, kun hätä ahdistaa ja

uhkaa heitä. Niin on nyt sinunkin käynyt, Krister Pentinpoika, ja

samaten myös sukulaisesi, Katillo piispan. Hyvä olisi ollut, jos hän

olisi itse ollut täällä meitä vastassa, koskapa hän juuri on kutsunut

meidät kokoon. Sillä sinua me hyvin vähän tunnemme. Ja kun ajattelen,

miten enosi, Krister Niilonpoika, houkutteli Taalain rehelliset miehet

sotajalalle, vaikka mikään hätä ei ahdistanut valtakuntaa, niin on

minulla hyvin vähän halua noudattaa kehotustasi. Katsos, nyt on

asianlaita niin, että me kyllä huomaamme valtakunnan olevan vaarassa,

mutta ei suinkaan veljesi tähden, vaan sentähden, että valtakunta on

hallitsijaa vailla, niin kauan kuin Kaarlo kuningas on ja pysyy

maanpaossa. Se on tämän hädän tähden vaan, kun me tahdomme lähteä

matkaan mies talosta. Sillä sen sanon sinulle, mitään pappisvaltaa me

emme halua, vaan me tahdomme, että Ruotsi yhä edelleenkin pysyy

kuningaskuntana, jollainen se jo ikimuistettavista ajoista on ollut."

Krister herra huomasi asemansa erittäin vaikeaksi. Sillä tällaista

puhetta kuin hän nyt vanhan vuoritilallisen huulilta kuuli, ei hän

ollut ollenkaan odottanut. Ja sentähden ei hänellä ollutkaan siihen

mitään vastausta antaa. Sillä se oli kokonaan vasten hänen ja muitten

herrain aikeita tämä puhe Kaarlo kuninkaan takaisin kutsumisesta. Mutta

olla tähän vaatimukseen suostumatta, sitä hän ei uskaltanut, koska

taalalaiset toden teolla olivat nyt heidän ainoa turvansa. Niin olisi

epäilemättä Katillo piispa tehnyt ja jyrkällä kiellollaan olisi hän

ehkä voittanut enemmän kuin mitä Krister herra nyt voitti

puolittaisella myöntymisellään.

"Mikä on maalle ja valtakunnalle hyödyksi, sitä mekin uurastamme!"

vastasi hän.

"Silloin on sinun se valalla vahvistettava!" jatkoi taipumaton Pentti

ukko. "Niin, sinun on vannottava, että sinä ja piispa ja kaikki, jotka

nyt ratsastelevat täällä Taalaissa, että ne kaikki suostuvat

ensimäiseksi työksi hankkimaan Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaan.

Ja sitten täytyy sinun vielä laittaa meille johtajaksi kelpo ritari,

herra Niilo Sture, tai on sinun ainakin sanottava meille hänen nykyinen

olinpaikkansa. Silloin lähdemme me iloisella mielellä Tanskan

kuningasta vastaan! Muussa tapauksessa pysymme me kotona ja luulen,

olenpa melkein varma siitä, että niitä on vähän, jotka Siljanista

lähtevät joen toiselle puolen teidän kanssanne, jos ei nimittäin

Katillo piispa puheillaan saa mieliä muuttumaan."

Mustiinpuettu herra, jota vuoristolaiset eivät tunteneet, mutta jonka

nimen Erkki heille jälkeenpäin ilmoitti -- mies oli Uppsalan kaniikki

Helmich -- lähestyi vuorimiehen puhuessa ritaria, joka seisoi muitten

herrain keskellä, ja kuiskasi hänelle toisten sitä huomaamatta jotain

korvaan. Krister herra astui sen jälkeen esiin ja nosti kaksi sormeansa

ylös lausuen:

"Mitä minuun itseeni tulee, niin mielelläni suostun vaatimuksiinne,

Taalain kunnon miehet! Mutta heimolaiseni, Katillo piispan, puolesta en

minä voi mitään valaa vannoa. Mitä taas Niilo herraan tulee, niin ei

luullakseni viivy kauan, ennenkuin te taas saatte hänet nähdä.

Kuitenkin tahdon ilmoittaa teille, että minä kaikista vähimmän odotin

teiltä tällaista puhetta nyt, kun vaara on juuri oven edessä. Ja

suuresti mahtaa se Katillo piispaa ihmetyttää, palatessaan rahvaan

kanssa Siljanin laaksoista, kun huomaa teidät pysyvän alallanne.

Ajatelkaa myöskin, että jos Vesterås antautuu, niin on koko tämä

maanpuoli avoinna Kristian kuninkaan joukoille. Toivon siis, että

luotatte sanoihini ja että jo huomenna lähdette liikkeelle, jos ei

muuta niin ainakin joelle asti!"

"Ei", lausui Pentti Björnsson, "siitä ei tule mitään. Meidän täytyy

ensin saada piispalta lupaus, että Kaarlo kuningas palautetaan takaisin

valtakuntaansa ja sitten on teidän hankittava meille Niilo herra

päälliköksi... Sinä et peljätä meitä puheellasi vaarasta, sillä jos se

todella lähestyy, jos kuningas samoo Långhedenin yli, niin tiedämme me

kyllä, miten silloin varjella omaa kotiamme ja kontuamme."

Kaikki vuoristolaiset yhtyivät Pentin lausumaan mielipiteeseen ja niin

hajoitettiin kokous.

Pentti ja Erkki lähtivät Kuparivuorelle Faluniin, jossa vuorimiehen

veli asusti. Vanhus tahtoi neuvotella tämän kanssa ja jos mahdollista

saada sanansaattaja jonkun vaikutusvoimaisen talonpojan luo Leksantiin

tai Moraan voidakseen estää piispan hankkeet. Vasta myöhään illalla

seuraavana päivänä palasivat he takaisin Pentti Björnssonin kotiin.

"Sanasi kokouksessa ovat tehneet aiotun vaikutuksen, isä!" virkkoi

vaimo, kun miehet olivat tulleet tupaan. Ja miehen kysymykseen, mitä

hän puheellaan tarkoitti, vastasi hän: "tänne saapui eilen jälkeen

puolisen lähetti Niilo herralta."

"Niilo herralta?" huudahtivat ukko ja Erkki samalla kertaa.

"Niin, se oli todellakin häneltä!" virkkoi vaimo. "Niilo herra on

matkalla tänne ja lähetti käski minun sanoa sinulle, Erkki, että

kiiruhtaisit viipymättä Penningebyhyn. Se on herrasi tahto. Miehellä

oli kirje mukanaan, minullekin näytti hän sitä... Ritarin sinetti

riippui siinä. Se oli piispalle ja lähetillä oli kiire, sillä kirjeessä

oli tärkeitä ja painavia tietoja."

"Mitä sanot, akka?" huudahti mies ja hänen äänessään vaihteli ilo ja

epäilys.

Erkki seisoi siinä kauan ja mietti, mitä oli kuullut. Ei ollut aivan

kokonaan mahdotonta, että Niilo herra oli saanut vapautensa takaisin.

Brodde oli voinut saapua ja tehdä heti uhkayrityksen, joka oli

onnistunut. Ja aivan luonnollista siinä tapauksessa oli, että Niilo

herra ensin oli lähtenyt Penningebyhyn. Tie oli kyllä pitkä sinne,

mutta ei kuitenkaan niin kovin pitkä, ettei hän olisi voinut olla

takaisin varmain tietojen kanssa ennemmin kuin piispa Siljanlaaksojen

rahvaan kanssa ehti vihollisen ahdistamille paikoille.

Niin läksi Erkki matkaan. Mutta saavuttuaan Penningebyhyn, olivat

kaikki siellä syvään suruun ja murheeseen vaipuneina. Ritarista ei

ollut kuulunut mitään. Erkin kertomus, niin vähän varmuutta kuin se

sisälsikin, herätti siellä kuitenkin taas toivon kipinän. Mutta itse

huomasi hän heti, että kaikki oli ollut vain pelkkää petosta, ja hän

tuli siinä ajatelleeksi mustaa kaniikkia, joka kuiskasi ritarin korvaan

kansankokouksessa. Epäilemättä oli se hänen keksintöänsä, tuo miehen

lähettäminen, saadakseen siten Erkin poistumaan paikkakunnalta, koska

toivoa sopi, että hänen poissaollessaan ainakin piispan oma läsnäolo

voisi saada talonpojat taipumaan. Tämä huomio sai hänen levottomuutensa

kohoamaan äärimmilleen, niin että Briita rouvan täytyi jo lohduttaa

häntä. Kaarlo kuninkaan vanha hovimestari tuli hänen luokseen ja lausui

hänelle ystävällisen tervehdyksen kuninkaantyttäreltä, joka pyysi häntä

pysymään vain rohkealla mielellä. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei

Erkki voinut saada rauhaa, ennenkuin istui taas hevosen seljässä.

Hurjaa, epätoivoista vauhtia ajaen suoritti hän matkan takaisin

Hedemoraan. Mutta juuri päästessään Fjädrunda-maahan, sai hän kuulla,

että Katillo piispa mahtavan taalalais- ja vestmanlantilais-armeijan

kanssa majaili Hällemetsässä lähellä Harakerin kirkkoa. Tämä uutinen,

joka vahvisti hänen epäluulojansa Krister herraan ja kaniikkiin nähden,

enensi hänen levottomuuttaan ja sai hänet ponnistamaan voimiaan

viimeisiin asti.

Katillo piispan oli todellakin onnistunut saada taalalaiset seuraamaan

itseään. Sen olivat suureksi osaksi vaikuttaneet ne sanomat, joista

kaikkialla tiedettiin puhua, että nimittäin Niilo Sture oli palannut

retkeltään pohjoisista maakunnista ja niin muodoin ennen pitkää

saapuisi paikalle. Itse Pentti ukkokin antoi sen kirjeen pettää

itseään, jota oli hänen vaimollensa näytetty. Ja niin oli myöskin hän

lähtenyt sotaan kolmen poikansa kanssa.

Varhain aamulla 16 päivänä huhtikuuta ratsasti Erkki pitkin

metsäpolkuja, jotka olivat hänelle vallan tuttuja, kiiruhti niin

nopeaa, kuin väsynyt hevosensa juosta voi, eteenpäin Harakerin kirkkoa

kohti. Ja jota lähemmäksi hän sitä tuli, sitä selvemmin erotti hänen

tottunut korvansa sen omituisen sorinan, joka sekoittui korkeain

honkain majesteetilliseen huminaan. Se sorina tuli suuresta leiristä,

jonka täytyi olla aivan lähellä.

Silloin keksi hänen silmänsä yhtäkkiä kookkaan, harmaantuneen miehen,

joka sotatapparaansa nojaten seisoi erään pilviä tavottelevan kuusen

alla. Erkki tunsi heti hänet. Mies oli Pentti Björnsson. Nähtävästi

olivat vuoristolaiset ottaneet asemansa tähän osaan metsää. Ja hän sai

pian vahvistuksen tähän arveluunsa, sittenkun hän oli ehtinyt tunkeutua

tavattoman tiheän, orjantappuroita kasvavan pikkumetsän läpi ukon

luokse. Tämä seisoi siellä ajatuksiin vaipuneena ja hänen muotonsa oli

synkkä, melkein uhkaava. Kun Erkki tuli hänen luokseen, katsahti hän

ylös ja hänen katseensa oli tutkiva, mutta mitään kysymystä ei hän

tehnyt. Palvelija tuli yksinään, siinä oli selvä vastaus hänelle.

"Tänä päivänä on tosi leikki edessä", virkkoi ukko, "mutta Niilo Sturea

ei siltä vielä näy."

"Se oli kaikki vain kamalaa vilppiä, petosta, Pentti ukko", puhkesi

Erkki puhumaan ja kiivaus, jolla sanat lausuttiin, ilmaisi aivan

täydelleen sen kiihottuneen mielentilan, jossa hän oli. "Pelkkää,

inhottavaa petosta kaikki! Niilo herraa pidetään yhä edelleenkin

vangittuna."

"Vilppiä, petosta?... Kautta Jumalan kuoleman, poika, mitä sanot?" Ukko

mietti hetkisen ja lisäsi sitten: "Minun täytyy heti puhua piispan

kanssa. Tule, Erkki... Tahdonpa nähdä, uskalletaanko taalalaisia

heitellä niin vain kuin leikkipalloja heidän saamatta edes rehellistä

sanaa kiitokseksi rehellisestä työstä."

Erkki sitoi hevosensa puuhun kiinni ja niin menivät he molemmat nopein

askelin oikotietä metsän läpi sille suunnalle, jossa Pentti tiesi

piispan olevan.

"Mihin nyt, Pentti ukko?" kuului yhtäkkiä ääni, kun he olivat kulkeneet

hetkisen matkaa tietä pitkin. Ja nuori ritari loistavissa varuksissa

astui esiin metsäpolulta ja laski kätensä vuoristolaisen hartioille.

"Piispan luokse", vastasi Pentti lyhyesti ja äreällä äänellä.

"Mutta sinähän jätät paikan, jonka minä olen osottanut sinulle, ukko...

Kuningas voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Oletko asettanut edes toista

miestä tilallesi?"

"Se on kyllä oikeaa puhetta, mitä te siinä pidätte", vastasi ukko,

"mutta nyt on asianlaita niin, että meidät on tänne houkuteltu

petollisella tavalla ja sitä me emme kärsi... Sitä minä myös menen nyt

sanomaan piispalle. Hän saa itse katsoa eteensä, kun kuningas tulee,

miten paraimmaksi näkee. Mutta minä ja meikäläiset ja paljon muita

lisää, me palaamme takaisin kotiin..."

"Kautta Jumalan kalliin veren ... mitä sanot, ukko?"

"Puhtaan totuuden vain, en muuta! Eikö meille luvattu, että Niilo Sture

kyllä saapuisi oikeaan aikaan, juuri silloin, kun me häntä

tarvitsisimme. Ja nyt olen minä, Jumala paratkoon syntiset ajatukseni,

seisonut täällä ja ajatellut pahaa tuosta jalosta miehestä sentähden,

että hän on pysynyt poissa... Sen lisäksi saan minä vielä nyt kaiken

muun hyvän lopuksi kuulla, että hän kituu yhä edelleen pimeässä

vankiluolassaan, odottaen ehkä kuolemaa vapauttamisen asemasta...

Kautta Jumalan kalliin veren, Steen Sture, siinä on jo enemmän kuin

rehellinen mies voi kärsiä."

Steen Sturen, joka samaten turhaan oli odottanut ystäväänsä, täytyi

myöntää, että ukon viha oli oikeutettua, ja tämä jatkoi:

"Katsos nyt, Steen, kun rauta on vielä kuumaa, täytyy meidän takoa.

Katillo piispan on pyhimysten nimessä vannottava, että hän antaa

ritarille hänen vapautensa takaisin, muuten lähdemme me miehissä

kotiin, sen vakuutan minä, Pentti Björnsson."

"Anna minulle kätesi, ukko", huudahti Steen lämmöllä, "toivoisinpa,

että sinä pitäisit minua yhtä rakkaana kuin pidät Niilo Sturea... Usko

minua, myös minä olen ritarin ystävä ja tahdon uhrata henkeni ja vereni

hänen edestään. Sinä, Erkki, tunnet minut ja voit sanoa, tapaanko minä

pöyhkeillä tyhjillä sanoilla ja lupauksilla!... No niin, minä vannon

nyt sinulle tämän ystävyytemme nimessä, ukko, vannonpa kautta kolmen

lummekukan kilvessäni, että hankin Niilo Sturelle hänen vapautensa

jälleen, vaikka minulta sitten henki menisi. Ja siinä en viivyttele

hetkeäkään, jos vain saan elää tämän taistelun jälkeen, joka nyt on

edessämme."

Lämpö, jolla nuori ritari puhui, sekä myös hänen avonaiset ja

rehelliset kasvonsa tekivät huomattavan vaikutuksen vuoritilalliseen.

"Mutta jos sinä vähänkin luotat minuun, Pentti ukko", jatkoi Steen

Sture, "niin jätä asia edemmäksi. Tämä päivä ei ole sitä varten. Muuten

on minun uskoni se, että Katillo piispa yhtä vähän kuin minä on voinut

ajatellakaan mitään sellaista mahdolliseksi, josta sinä nyt tässä

tiedät kertoa. Itse tulen, niinkuin tiedät, Elfsborgin seuduilta ja kun

erosin Niilo Sturesta, oli puhe, että me tapaisimme toisemme täällä...

Kuka on se konna, joka on uskaltanut vangita hänet?"

"Taavetti Pentinpoika!" vastasi Erkki.

"Voitko näyttää väitöksesi toteen, mies?" kysyi Steen äkisti.

"Voin niin, että te, Steen herra, olette uskova sen yhtä varmasti kuin

minä sen uskon... Mutta tuomioistuimen edessä en sitä voi todistaa?"

"Hyvä, luota minuun... Minä olen pitävä sanani... Mutta tänä päivänä,

Pentti ukko, ajatelkaamme ainoastaan Ruotsin valtakuntaa, niinkuin

Engelbrekt aikoinaan teki... Hän ei olisi oman veljensäkään tähden

luopunut velvollisuudestaan!"

Hevosten kavioiden kopina, joka alkoi kuulua kapealta metsäpolulta,

katkaisi keskustelun. Katillo piispa itse tuli sieltä ratsastaen

murrokselle. Huolimatta raskaasta ja kömpelöstä ruumiistansa oli hän

väsymätön valvomaan puolustustoimia. Kaikkialla tahtoi hän itse olla

läsnä. Nyt tuli hän varhaisena aamuhetkenä murrosta tarkastamaan,

katsomaan, tekivätkö kaikki siellä edes velvollisuutensa. Joukko

ritareja oli piispan mukana.

Kolme samallaista murrosta, tehdyt korkeista, kaadetuista hongista, oli

siinä perätysten. Kaikki olivat ne täynnä uljaita, taisteluihin

tottuneita talonpoikia. Se murros, jossa Steen piti komentoa, sijaitsi

keskellä. Piispa loi Steeniin, jonka hän ensimäiseksi huomasi,

tyytymättömän katseen. Häntä ei tietysti voinut miellyttää se, että

tämä seisoi ja kaikessa rauhassa keskusteli miesten kanssa niin kaukana

sivulla murroksesta, varsinkin kun vihollinen voi saapua millä hetkellä

hyvänsä. Mutta heti kun huomasi harmaantuneen vanhuksen, kirkastui

hänen katseensa.

"Sinä olet vielä sitä vanhaa rotua, ukko, näen sen sinusta", sanoi hän

ja nyökkäsi Pentille muhoillen päätään. "Jos teillä, vuoristolaiset, on

vielä yhtä lujat kourat ja yhtä vahvat jänteet joutsissanne kuin

Engelbrektin aikana, niin näytämme me Kristian kuninkaalle, mitä paksu

pappi voi aikaansaada... Sillä nyt juuri tänä päivänä aikoo hän hyökätä

kimppuumme, saat uskoa minua... Hän tahtoo vetää minut tukasta täältä,

täältä Taalainmaasta, ha-ha-haa... Mitä sanot sinä siihen, ukko? Emmekö

tarjoa hänelle sitä pääsiäisolutta, jota täällä olemme valmistaneet,

vai kuinka? Seuratkaa minua, Steen herra!"

Piispa ratsasti pois ja Steen herra seurasi häntä. Hän ei tahtonut

odottaa mitään vastausta vuoristolaiselta, hän tahtoi vain kehottaa ja

rohkaista, täällä niinkuin muuallakin, missä katsoi sellaista

tarpeelliseksi. Se olikin ehkä tällä hetkellä parainta. Sillä tuskin on

luultavaa, että Pentti ukko olisi saattanut olla tuomatta esiin sitä

asiaa, joka hänen mieltänsä painoi, varsinkin jos olisi saanut aikaa ja

päässyt alkuun puheessaan. Ja mitä seurauksia siitä olisi ollut, on

helppo arvata, varsinkin kun tieto tuli, että huhuissa kuninkaan

tulosta oli todellakin perää. Hän oli tänä päivänä paneva uhkauksensa

täytäntöön ja marssiva koko armeijansa kanssa suoraan Taalainmaahan.

Pentti ukko ja Erkki palasivat äänettöminä polkua pitkin takaisin

samalle paikalle, jossa Erkki ensinnä oli tavannut tuon rehellisen

vuoritilallisen. He aikoivat jo kääntyä sivulle tullakseen murroksen

taa, kun yhtäkkiä kaukaa alkoi kuulua pauhaavan sotamusiikin säveleet.

Samassa kuulivat he ratsastajan laukkaavan takanansa ja kun he

kääntyivät katsomaan, näkivät he piispan, joka raskaana ja kankeana

heilui pärskyvän sotaorhinsa seljässä.

"Huomaan, että nyt on jokaisella aika mennä omiensa pariin", virkkoi

Pentti ukko. "Toivonpa, että pyhän kolminaisuuden nimessä tämä päivä

saa hyvän lopun ja taistelu kunniallisen päätöksen. Silloin voimme me

huomenna toden teolla ryhtyä ajamaan Niilo Sturen asiaa."

Erkin sydäntä kirveli, mitä enemmän hän ajatteli herraansa ja sitä

tuskaa, jota tämä epäilemättä tuntisi, kun saisi kuulla taistelusta ja

niistä urhotöistä, joita siinä oli suoritettu, ilman että hän oli

saanut olla mukana. Mutta kuinka katkeralta tuo ajatus tuntuikin, niin

täytyi nyt antaa asiain mennä menoansa. Ja Erkki pyysi ukolta, että

saisi hänen poikainsa rinnalla ottaa osaa taisteluun. Silloin kuuli hän

voimakkaan äänen takanansa huutavan häntä nimeltä ja kun hän pysähtyi,

saavutti hänet Steen Sture.

"Kuuleppa, mies", huusi tämä Erkille, "riennä lähimmän miehen tykö

murroksessa ja sano hänelle, että päällikköjen on kokoonnuttava tänne

minun luokseni!"

Koko sotajoukko oli jaettu kolmeen osaan murrosten mukaan. Kullakin

osastolla oli oma johtajansa. Steen herra piti komentoa keskimäisessä,

kun sitä vastoin Katillo piispa itse hoiti päällikkyyttä taaimmaisessa

ja Krister Pentinpoika etumaisessa murroksessa, Tuossa paikassa

suoritti Erkki tehtävänsä. Steen Sture oli näet totuttanut väkensä

murroksessa erinomaiseen nopeuteen. Heti kun Erkki oli ilmoittanut

päällikön käskyn ensimäiselle miehelle, lähti tämä viemään sitä

toiselle ja niin meni tieto miehestä mieheen, kunnes sen hetken

kuluttua tunsi jo koko sotajoukko.

Sillä välin lähestyi Steen herra itse murrosta. Se oli suuri, laaja

hakkaus, joka ulottui kauas sivuille ja jossa puut olivat kasattuina

tylsän kulman muotoon. Sen sisäpuolelle oli hänen osastonsa sijoitettu.

Ulommaisina murroksen sivulla seisoivat vuoristolaiset, joiden

päällikkö Pentti ukko oli. Steen Sture nyökäytteli ystävällisesti joka

taholle päätään ja jatkoi matkaansa, kunnes päällysmiehet toinen

toisensa perään alkoivat saapua.

Kun kaikki olivat koossa, ilmoitti hän heille, mitä piispa oli hänelle

kertonut. Kuningas, joka ei tiennyt, että piispa oli niin lähellä,

samosi rientomarssissa eteenpäin tunkeutuakseen Taalainmaahan, josta

hän oli vetävä paksun papin tukasta esiin, niinkuin hän oli sanonut.

Nämät tiedot oli piispa saanut eräältä nuorelta vesteråsilaiselta

kauppiaalta, joka yön aikana oli saapunut leiriin.

"Meillä on nyt siis ankara ottelu edessä!" lisäsi hän, "ja minä olen

varma siitä, että te näytätte hänelle, mistä on lyhin tie kotiin. Mutta

sellainen on piispan tahto, että tanskalaisen pitää saada esteettömästi

marssia ensimäisen ja toisen murroksen ohi. Vasta sitten kun se on

saapunut kolmannen murroksen luo, on sen päälle joka taholta

hyökättävä. Sanokaa sentähden miehillenne, ettei sanaakaan saa puhua,

ei jousta jännittää eikä miekkaa vetää tupesta, ennenkuin piispan

merkkilaukaus on kajahtanut."

Päällysmiehet menivät ja Steen herra jäi siihen yksin seisomaan. Hän

kuunteli. Tanskalaisen soittokunnan säveleet kuuluivat nyt aivan

selvään, kuului torventörähdyksiä ja rummun pärrytystä. Nuoren soturin

rinta kohosi, sen täytti rohkeus ja taistelunhimo, halu saada viedä

miehensä vihollista vastaan. Se oli ensi kerta, kun hän suuren

sotajoukon johtajana oli astuva taisteluun, ja sentähden sykkikin

nuorukaisen povi kuuluvasti. Herra Taavetti Pentinpojan oli oikeastaan

ollut määrä johtaa tätä sotajoukonosastoa. Mutta vuoristolaiset eivät

olleet hyväksyneet häntä, kun piispa oli heille puhunut siitä. Ja kun

sitten Steen Sture saapui paikalle, olivat taalalaiset, jotka tunsivat

hänen suhteensa Kaarlo kuninkaaseen ja rakastettuun Niilo Stureen,

pyytäneet ja saaneetkin hänen päällikökseen. Steenin näitä ajatuksia

hautoessa, astui yhtäkkiä nuori mies hänen eteensä.

Se oli sama vesteråsilainen kauppias, joka oli tuonut piispalle nuo

tärkeät tiedot Kristian kuninkaasta. Hän oli jo kauan seisonut ja

katsellut Steen herraa, nähtävästi epävarmana, sopisiko hänen nyt

lähestyä vai olisiko parempi pysyä paikoillaan. Mutta lopuksi teki hän

reippaan päätöksen ja astui esiin.

"Te olette kai nuori herra Steen Sture?" lausui hän nöyrällä äänellä ja

kun Steen herra nyökäytti siihen päätään, lisäsi hän: "oletteko

tavannut asepalvelijaa?"

"Mitä asepalvelijaa?" kysyi Steen herra.

"Palvelijaa, joka viime yönä tuli minun kanssani kaupungista tänne...

Me erkanimme Skultunassa, sillä hän ei uskaltanut tulla yhteyteen

Oxenstjerna-veljesten väen kanssa. Mutta hän etsii teitä ja hänellä on

varmaan tärkeitä asioita, joista hän tahtoo puhella kanssanne."

Steen herran into nousi ja hän kehotti kauppiasta kiireesti

ilmoittamaan, mitä tiesi. Sillä, sanoi hän, jos jotain tahdottiin tehdä

miehen hyväksi, se piti tapahtua heti tuossa paikassa. Ja samassa

ilmoitti sotamusiikki, että vihollinen jo lähestyi ensimäistä murrosta.

Se vahvisti siis hänen sanansa ja sai kauppiaan kiirehtimään.

"Mitä nyt kerron, tapahtui toissa yönä", alkoi tämä. "Minulla oli

asioita kaupungin ulkopuolelle ja kotiin palatessani kuljin minä erästä

syrjätietä, ettei minun olisi tarvinnut tulla tekemisiin tanskalaisten

leirin kanssa. Ollessani jo aivan lähellä kaupunkia, kuulin minä

yhtäkkiä hevosten kavioiden kopinaa takaani tieltä. Minä pysähdyin ja

samassa saavutti minut kolme ratsastajaa, jotka olivat menossa samaan

suuntaan kuin minäkin. Pimeydestä huolimatta huomasivat he heti minut,

pysähtyivät ja yksi heistä kysyi, tiesinkö minä, missä herra Ove

Laurinpoika asusti kaupungissa. Ja kun hän majaili juuri meidän

naapurissa, otin minä toimekseni saattaa heidät sinne. Saavuttuamme

naapurini kartanolle, huomasin minä, että kolmas heistä olikin vanki,

jota toiset olivat kuljettaneet välillään. Toinen vangin kuljettajista

meni heti Ove herran puheille ja hetken perästä tuli hän ulos mukanaan

kaksi Ove herran miestä. Nämät ottivat vangin haltuunsa ja veivät hänet

kellariin. Mutta molemmat ratsastajat hypähtivät taas hevostensa

selkään ja menivät matkoihinsa. Olin hyvin utelias tietämään, kuka

vanki oli. Ja kun aivan helposti voin päästä puheisiin hänen kanssaan,

minun ja naapurini kellarin välillä on ainoastaan vahva puuovi, niin

päätin ottaa selvän siitä. Vanki sekä kuuli että vastasi ja niin sain

minä tietää, että mies oli herra Niilo Sturen asepalvelija."

"Niilo Sturen palvelija!"

"Niin... Niilo Sturen, Steen herra. Mutta minä tahdoin nyt myös, kun

kerran olin oppinut tuntemaan hänet, auttaa häntä vapaalle jalalle. Ja

sen tein yhtä mielelläni, kuin ennen olin halunnut saada tietää, kuka

hän oli. Kun se minulle oli yhtä helppoa, kuin edellinenkin, niin

päätin ensin tutkia, mitä herra Ove Laurinpoika vangista ajatteli.

Menin sentähden eilen aamulla varhain Ove herran luokse ja kysyin,

tiesikö hän, mikä mies se oli, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Sitä

hän ei tiennyt. Kun minä sitten selvitin hänelle, kuka vanki oli, tuli

hän intoa täyteen ja riensi heti kellariin puhuttelemaan miestä. Heidän

keskustelunsa kesti hyvän aikaa. Jälkeen puolisen lähetti Ove herra

hakemaan minua ja kysyi, tahtoisinko minä Katillo piispan tähden -- hän

tiesi, että minä henkeen ja vereen asti olin tähän kiintynyt, koska

tämä samotessaan Vesteråsin kautta Taalaihin itse omassa persoonassaan

kävi antamassa äidilleni viimeisen voitelun -- niin hän kysyi,

tahtoisinko minä piispan tähden auttaa häntä vapauttamaan vankia..."

Steen herra viittasi kädellään ja juoksi jo samassa murrokselle. Siellä

kiipesi hän korkeimpaan kohtaan tähystelemään. Tuuli, joka puhalsi

etelästä, toi torvien toitotuksen metsässä olevan aukon kautta niin

kovaäänisenä paikalle, jossa keskustelevat seisoivat, että tuntui

siltä, kuin olisi vihollinen ollut jo aivan murroksen vieressä. Tämä se

oli, joka sai Steen Sturen juoksemaan ja sentähden myös hyväntahtoisen

kauppiaan kertomus keskeytyi. Sillä Steen Sturella ei enää ollut aikaa

ajatella muuta, kuin alkavaa taistelua.

Varovasti kohotti hän päänsä murroksen harjan yli, josta voi nähdä

hyvän matkaa tielle. Tämä kierteli pilviä piirtelevien honkien keskellä

mennen murrosten läpi juuri molempien kylkien välistä. Taisteluun

valmiiden talonpoikain pitkä rivi ulottui tieltä syvälle metsään niin

kauas kuin silmä voi nähdä. Ja joka miehen katse oli luotuna Steen

herraan tai taas johonkin muuhun niistä, joita pitkin murroksen harjaa

oli asetettu vahtiin.

Hetkinen kului kaikessa hiljaisuudessa. Kuului ainoastaan, kuinka tuuli

suhisi puitten latvoissa, ja vähän etäämpää etelästä päin saapui

korviin kumea, yhtämittainen töminä. Mahdotonta oli kuitenkin tästä

ponnahtelevasta äänestä päättää, oliko vihollinen jo saapunut murrosten

sisäpuolelle, joitten seiniä kasvavat puut estivät näkymästä, vai oliko

se vielä ensimäisen murroksen edessä, joka muodosti ikäänkuin portin

seuraaviin. Monien tuhansien ihmisten ja hevosten jalanastunta synnytti

töminän, joka tiheässä metsässä ja rosoisissa vuorenseinissä sai aikaan

mahtavan, juhlallisen kaiun. Tuntui, niinkuin olisi kuullut valtavan

kotkan siipien äänen sen juuri laskeutuessa vuoren onkalossa olevaan

pesäänsä, sittenkun nuolennopean lennon aikaansaama suhina on tauonnut.

Yhtäkkiä alkoi soittokunta puhaltaa täydellä voimallaan ja torvien ääni

kajahteli niin kauniisti ja iloisesti ihanana talviaamuna. Hevoset

hirnuivat ja päällysmiesten kehotukset antoivat ikäänkuin lisää vauhtia

joukolle, joka niinkuin pitkä suomuinen käärme kiemurteli esiin puitten

välistä.

Liikkumatonna niinkuin kuvapatsas istui Steen Sture, mutta vilkkaista

silmistä ja pingoittuneista kasvojen lihaksista voi huomata, että

odotettu hetki yhä läheni. Silloin hirnahti hevonen murroksen

alapuolella, vähän edempänä talonpoikaisjoukon takana. Steen herra loi

tuikean silmäyksen sinne päin, jossa hevoset seisoivat, ja samassa

viittasi hän kädellään, että kaikkia sellaisia, jotka voivat ilmoittaa

viholliselle asianlaidan, piti koittaa estää. Vihollisen liikkeistä voi

kuitenkin nähdä, ettei tämä ollut vielä mitään huomannut. Suuri armeija

samosi näet yhä herkeämättä eteenpäin, joukko joukon perässä. Steen

Sture seisoi juuri murroksen ulommaisessa päässä. -- Siinä oli

vaarallisin paikka ja siinä myöskin luotetuimmat miehet seisoivat,

koska, jos hakkaus olisi huomattu, siihen epäilemättä ensimmäinen ja

ankarin hyökkäys olisi suunnattu. Paikasta oli mainio näköala yli koko

seudun, joten hän siitä voi eroittaa jokaisen osaston, niin vieläpä

jokaisen yksityisen sotilaankin kuninkaan armeijassa. Näitten kasvoista

loisti rohkeus ja taistelunhalu. Ja niitten näkö ei ollut suinkaan

omiansa elähyttämään isänmaanystävän toiveita, kun nimittäin niitä

komeissa, uljaissa puvuissaan vertasi talonpoikiin, joilla oli

kotitekoiset turkit yllään. Mutta sen minkä talonpojat jäivät jälkeen

komeudessa, sotaisessa taidossa ja harjoituksessa, sen voittivat he

täydelleen takaisin ruumiinvoimissa, sillä siinä suhteessa olivat he

vastustajistaan verrattomasti edellä.

Mahdollisesti tekivät juuri nämät vihollisarmeijan hyvät puolet

valtaavan vaikutuksen nuoren Steen herran mieleen, sillä varjo levisi

siinä hänen jaloille kasvoilleen. Mutta sen voi myös yhtä hyvin

aikaansaada kookkaan kuninkaan näkö, joka juuri silloin ratsasti

murroksen ohi. Tällä oli yllään kallisarvoinen turkki, jonka alta

haarniska välkkyi, ja päässä vihreä hattu, jota oli lämpimämpi pitää

kuin kypäriä. Kypäriä ja kilpeä kuljetti hänen takanaan aseenkantaja.

Silloin hirnui taas hevonen ja Steen herra hätkähti. Äänen oli täytynyt

kuulua aina tielle asti ja heti huomasikin hän, että kuningas pysähtyi

ja kuunteli. Arvattavasti oli hirnunta herättänyt hänessä epäluuloja.

Miesten onnistui kuitenkin saada levoton hevonen, joka oli Steen herran

oma, heti asettumaan, niin että kaikkialla oli taas hiljaista. Ja

vihollinen jatkoi matkaansa. Mutta kuningas ei näyttänyt enää

ratsastavan yhtä levollisena kuin ennen. Hän katseli ympärilleen ja

pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan. Seutu oli tässä suuressa määrin

hänelle sopimaton, jos nimittäin tappelu olisi syntynyt. Tie oli

raivattu ainoaan mahdolliseen paikkaan. Muualta ei se olisi voinut

kulkeakaan. Sillä molemmin puolin sitä kohosivat korkeat, metsän

peittämät kallioseinät, jotka uhkaavina ja varoittavina tujottivat alas

kuninkaaseen ja häntä ympäröiviin ritareihin. Oli aivan selvää, että

jos hyökkäys täällä tapahtuisi, eteenpäin samoava sotajoukko olisi

auttamattomasti hukassa. Ja epäluulo, kun se kerran oli herännyt,

kasvoi pian peloksi, josta kuningas ei voinut päästä erilleen. Kerta

kerran perään teki hän itselleen kysymyksen, minkätähden hänen juuri

nyt pitäisi peljätä väijytystä, kun kerran varmaan tiesi, että vasta

Taalaissa toisella puolen Långhedeniä saattoi odottaa yhteentörmäystä

paksun papin kanssa.

Silloin kuului hevosen hirnunta vielä kerran ja nyt pysähtyi kuningas

siihen paikkaan. Sekä Steen herra että muutkin murroksella olevat

vahdit luulivat näkevänsä, kuinka hän vaaleni.

"Meidän täytyy heti kääntyä!" kuultiin hänen huutavan ja käsky meni

tuota pikaa osastosta osastoon. Koko sotajoukko pysähtyi.

Mutta samalla viittasi myöskin Steen Sture alhaalla seisovalle

torvensoittajalle antamaan ryntäysmerkin. Ja pian kuuluivatkin ilmassa

tutut säveleet, joihin joka taholta murroksista heti vastattiin.

Samassa satoi jo tuhansittain nuolia Tanskan armeijan päälle.

Kiireesti kiipesi nyt koko talonpoikaisjoukko murroksen harjalle ja

nuolipilvi nuolipilven jälkeen satoi tielle, kunnes Steen Sture itse

ensimäisenä hyppäsi alas toiselle puolelle ja alkoi ahdistaa vihollista

miekalla. Talonpojat päästivät mahtavan sotahuudon, jota kaiku

moninkertaisesti kallioissa toisteli. Piispakin tuli murrokselle heti

kun sai kuulla hyökkäysmerkkiä puhallettavan ja häntä seurasi oma

osastonsa.

Taistelu tuli yleiseksi ja piispa ja Steen Sture heittäytyivät keskelle

tulisinta tuoksinaa. Hurjia iskuja otettiin ja annettiin. Tanskalaiset

taistelivat erinomaisella urhollisuudella. Kristian kuningas oli

heittänyt pois turkkinsa ja tarttunut kilpeensä kiinni, mutta hän ei

ollut ehtinyt vaihtaa viheriää hattuansa kypärään. Hän istui hevosensa

seljässä juuri keskimäisen murroksen kylkien kohdalla ja tunnettiin

helposti hatustansa, vaikka tuskin yksikään talonpoika siltä tiesi,

että se oli kuningas.

Uloimpana vasemmalla raivosi Pentti Björnsson Erkin ja kolmen poikansa

kanssa itselleen tietä, kulkien eteenpäin yhtä tyynenä ja levollisena,

kuin jos olisi kävellyt omia peltojansa pitkin. Ja varmasti kaatui aina

vihollinen siellä, mihin he leveillä sotakirveillään iskivät. He

vetivätkin sentähden ennen pitkää vihollisen huomion puoleensa ja pian

oli heillä vastassa tihein joukko. Pojat ja Erkki ottivat silloin

askeleen eteenpäin, niin että he tulivat ukon eteen, jossa seisoivat

niinkuin muuri päälletunkevia tanskalaisia vastaan. Mutta ukkoa se ei

ollenkaan miellyttänyt ja hän huusi:

"Mikä teitä riivaa, pojat ... vai ettekö häpee sulkea tietä vanhalta

mieheltä!"

Ja hän aikoi juuri teoillaan vahvistaa sanansa, kun yhtäkkiä pysähtyi

ja tujotti suoraan eteensä tielle. Hänen silmäänsä oli pistänyt sieltä

tuo viheriä hattu ja ne monet loistavavarusteiset ritarit, jotka

ympäröivät tuon hatun omistajaa. Ajatus, että se mahtoi olla kuningas,

syntyi siinä äkisti hänen päässään ja hän kääntyi katselemaan jousta

itselleen. Mutta kaikki olivat nyt tarttuneet miekkaan ja kirveisiin

käsiksi, eikä hän huomannut ainoatakaan, niin kauas kuin nähdä voi,

jolla olisi ollut jousi. Sillä nuolivarasto oli suureksi osaksi tullut

tyhjennetyksi jo hyökkäyksessä. Ukolta pääsi silloin harminhuudahdus ja

hän aikoi taas rientää poikainsa perään, joitten jälkeen oli jäänyt

tyhjä tila. Mutta silloin huomasi hän, että vihreähattuinen lähestyi

itse Katillo piispaa, jota sitä paitsi ympäröi jo joukko muitakin

vihollisia. Ja nyt kääntyi hän taas katkeralla mielellä katselemaan

asetta, jota tarvitsi.

Kun hän siinä niin silmillään etsi sitä, astui hän askeleen eteenpäin,

huomaamatta, mihin jalkansa pani. Vasta kun oli kompastua, loi hän

katseensa maahan. Ja katso, juuri siinä hänen jaloissaan oli jousi,

jota etsi. Luultavasti oli se siihen hyökätessä heitetty tai oli se

jäänyt siihen miekkaan ja kirveeseen tartuttaissa, kun taistelu mies

miestä vastaan alkoi. Myös muutama nuoli oli jäänyt sen viereen.

Nyt tähysteli ukko poikiansa. Ne kulkivat eteenpäin hurjassa

sankari-innossa ja mielihyvästä vetäytyi ukon suu hymyyn. Hän huusi

heille, he eivät kuulleet häntä. Hän kutsui Erkkiä, mutta ei tämäkään

kuullut. Hän oli kuitenkin lähinnä ja voi hänet sentähden helpoimmin

saavuttaa. Ja jättiläisaskelin kiirehti vanhus hänen luokseen, huutaen

kuuluvalla äänellä hänen nimeään. Mutta hänen levottomuutensa kohosi

huippuunsa, kun hän etsiessään silmillään vihreähattuista, huomasi

tämän jo olevan täydessä rysyssä piispan kanssa.

"Kautta Jumalan kuoleman, Erkki... Erkki", huusi hän, ponnistaen

äänensä viimeisiin, "luulenpa, että kuningas aikoo pitää sanansa ja

vetää piispan tukasta ulos Taalainmaasta!"

Huuto, joka nyt kuului kauas ympärille, herätti uutta intoa

taistelevissa vuoristolaisissa ja ukon pojat näyttivät ottavan isänsä

sanat moitteeksi, sillä he kulkivat kahta rajumpina eteenpäin. Mutta

Erkki oli silmänräpäyksessä tämän sivulla.

"Jos voit lähettää vielä nuolen, niinkuin ennen voit, niin ammu!"

virkkoi ukko tälle. "Katso tuonne tielle! Näetkö tuota

viheriähattuista. Minä luulen, että se on kuningas itse... Mutta katso,

katso nyt, kuinka se käy piispan päälle!... Ammu, ammu, Herran tähden,

poika, ja antakoon itse pyhä Eerikki kuningas nuolellesi oikean

suunnan."

Ukon vielä puhuessa oli Erkki jo jännittänyt jousensa ja asettanut

nuolen paikalleen. Olikin jo aika. Innokas vanhus itsekin, niin luja ja

voimakas kuin olikin, vapisi levottomuudesta, kun hän silmillään

taistelevien päitten ylitse seurasi vihreähattuisen liikkeitä. Piispa

istui siellä juoksijansa seljässä taistellen aivan yksin kolmea

vastaan, joista yksi oli tuo vihreähattuinen. Hänen miekkansa

välähteli, niinkuin olisi niitä ollut neljä, mutta siitä huolimatta

kohosi vihreähattuinen mies satulassaan antaakseen piispalle

kuolettavan iskun.

Silloin helähti jousen jänne ja nuoli lensi suhisten tiehensä. Vihreä

hattu lennähti silmänräpäys senjälkeen kookkaan miehen päästä maahan ja

ukko näki hänen sipaisevan kädellään otsaansa, ikäänkuin olisi nuoli

osunut siihen.

"Poika", huusi hän Erkille, "se oli oikea Taalain miesten laukaus!"

Kuningas ei kuitenkaan haavoittunut. Mutta Erkillä oli heti taas toinen

nuoli jänteellä. Sillä oli sama vaikutus kuin edellisellä. Näytti

siltä, kuin olisi sekin osunut maaliinsa. Sillä kuningas jätti heti

sikseen ottelunsa paksun papin kanssa ja alkoi vain kaikin voimin

pyrkiä metsästä ulos.

"Kautta Jumalan kuoleman, nämät talonpojat ampuvat minut kuoliaaksi!"

kuulivat ympärilläolevat hänen huutavan. Senjälkeen kannusti hän

hevostaan ja ratsasti pois, niin nopeaan kuin yleisessä ahdingossa voi.

Kuningasta seurasivat ritarit, ratsu- ja jalkamiehet. Kuuma ottelu

syntyi ensimäisen murroksen luona, ennenkuin tanskalaiset pääsivät

tunkeutumaan läpi. Mutta heti kun tämä oli onnistunut, hajoutui koko

sotajoukko hurjaan pakoon. Talonpoikaisjoukko ajoi sitä kiivaasti takaa

ja metsä kajahteli voittavien sotahuudoista. Tuhansittain makasi

kuolleita ja haavoitettuja siinä osassa metsää, jossa taistelu oli

taisteltu ja voitto saatu. Katillo piispa, kokonaan taistelu-innon

hurmaamana, kiiti mustalla sotaratsullaan, niinkuin ukkospilvi,

eteenpäin. Mutta kiihkon ollessa juuri suurimmillaan, pidätti hänet

Steen Sture, joka oli koonnut ympärilleen useimmat osastoonsa kuuluvat

päälliköt. Nyt nähdessään piispan ratsasti hän tämän luo sekä esitti

hänelle, kuinka välttämätöntä oli, että armeija, mikäli mahdollista,

pidettäisiin koossa, koska saattaisi tapahtua, että vihollinen kentälle

saavuttua voisi jälleen yhdistyä ja tehdä vastarintaa. Piispa huomasi

Steen Sturen muistutuksen oikeaksi ja kiitteli suuresti tämän

ajattelevaisuutta sekä antoi käskyn koota väen yhteen. Tämän määräyksen

annettuaan syöksyi hän itse taas eteenpäin taistelun tuoksinaan

saattaakseen voittonsa täydelliseksi.

Talonpoikia oli jo saapunut useita tuhansia metsän rantaan ja samosivat

siitä nyt tasangolle. Pentti ukko poikineen oli myös niitten joukossa.

Mutta yhtäkkiä pysähtyi vanhus.

"Pojat!" huusi hän, "nyt pysähdymme me tähän. Minä en näe meidän

Steeniä ja häneen vain minä luotan!"

Ja niin pysähtyivät he ja suuri joukko vuoritilallisia palvelijoineen

teki samoin. Siten muodostui juuri metsän rantaan vahva kantajoukko,

johon oli helppo yhdistää metsästä ulos pyrkivät talonpojat. Niin kävi

kuin Steen Sture oli aavistanutkin. Kristian kuningas ja koko hänen

ritaristonsa olivat harmista haljeta, kun heidän oli täytynyt väistyä

talonpoikaisjoukon tieltä. Ja sentähden panivat he kaikki voimansa

liikkeelle, kootakseen väkensä, joka heille ennen pitkää onnistuikin.

Niin olivatkin he jo, ennenkuin takaa-ajajat sitä huomasivatkaan,

täydessä taisteluasennossa.

Silloin saapui Steen Sture metsästä ratsastaen paikalle ja ennen pitkää

marssi talonpoikia joukko joukon perään metsästä ulos ja yhdistyi

vuoristolaisiin. Steen herra katseli mielihyvillä näitä, jotka

kookkaina ja jäykkinä niinkuin vuoresta tulleet jättiläiset seisoivat

paikoillaan. Ja hän ratsasti heidän luokseen pysähtyen ulommaiselle

siivelle, jossa Pentti ukko itse seisoi suuren suuri sotatappara

olkapäällään.

"Hyvin käy, ukko!" sanoi hän, "ennen iltaa olemme me, jos Jumala

tahtoo, voittaneet Kaarlo kuninkaan kruunun takaisin!"

"Muista vain lupauksesi, Steen!" oli vanhuksen juro vastaus.

Steen nyökäytti vastaukseksi tarkoittavasti päätään ja ratsasti

järjestämään hyökkäystä.

Samassa kuuli Pentti ukko kiivasta juoksua takaansa ja joku kutsui

Erkkiä nimeltä. Sekä ukko että Erkki, joka seisoi juuri tämän vieressä,

kääntyivät ympäri ja näkivät kookkaan, hartevan miehen, joka juosten

lähestyi heitä.

"Brodde!" huudahti Erkki ja astui rivistä tulevaa vastaan.

"Niin, minä se olen... Ja nyt saa tuo kavala konna Ekolsundissa pian

tuntea, miltä kosto tuntuu... Tule, seuraa minua, en hetkeäkään enää

tahdo kadottaa, kun kerran olen löytänyt sinut. Olen yrittänyt tavata

Steen herraa, mutta taistelu tuli väliin... Olisinpa vain ennemmin

tietänyt, että sinä olet täällä, niin olisin jo aikaa ollut luonasi..."

Erkki katseli Pentti ukkoa ja tämä tujotti sekä Erkkiin, että Broddeen,

voimatta ymmärtää, mistä nämät puhuivat, kunnes Erkki lyhyesti selitti

hänelle, kuka Brodde oli. Mutta silloin tuli vanhus intoa täyteen ja

vähältä oli, ettei hän jo itse jättänyt sotajoukkoa rientääkseen

rakkaalle Niilo herralle avuksi.

"Mene, mene!" sanoi hän, "sinä tiedät, missä hevoseni seisoo, ota se ja

anna tälle miehelle. Eikä eläintä tarvitse säästää, kyllä se sellaisen

matkan kestää. Jos minä elän tämän päivän yli, niin tulen minä itse

poikineni teille avuksi."

Brodde ei ehtinyt vastata, sillä samassa puhalsi torvensoittaja

hyökkäykseen. Mutta hän pusersi vanhuksen kättä ja hänen silmänsä

puhuivat enemmän kuin mitä sanat olisivat voineet ilmituoda.

Hitaasti lähti sotajoukko liikkeelle. Molemmat miehet seisoivat

hetkisen aikaa hiljaa ja katselivat tuota suurenmoista näytelmää, kun

molemmat armeijat lähenivät toisiaan.

Mutta sitten kiiruhtivat he metsään.