V.

Ritari ja asepalvelija.

Iloisella mielellä läksi Taavetti Pentinpoika seuraavana päivänä

ottamaan haltuunsa Stäken linnaa. Mutta jota lähemmäksi hän tätä tuli,

sitä enemmän se iloinen mieli hävisi ja kun lopulta Stäken tornit ja

muurit rupesivat näkymään, oli se jo kokonaan poissa. Vieras

asepalvelija oli alkanut taas kummitella hänen mielessään uhkaavana ja

taipumattomana. Ja kun linnan korkea torni, hänen juuri tuota miestä

ajatellessaan, sattui hänen silmäänsä, tuntui hänestä kuin olisi

silläkin ollut miehen uhkaava muoto.

Kahdessa asiassa voi mies tehdä hänelle kepposen, joko saattaa linnan

Kristian kuninkaan haltuun tai taas vapauttaa hänen vankinsa Niilo

Sturen. Konnanteko Krokekin luostarissa oli tykkänään Taavetti herran

omaa puuhaa ja siis myöskin yksin hänen salaisuutensa. Ja tätä

salaisuuttaan ei hän uskaltanut mitenkään ennen päästää päivän valoon,

kuin veljensä, arkkipiispa, oli palannut kotiin. Katillo piispa oli

jalomielinen ja kelpo mies, eikä hän olisi hetkeäkään viivytellyt

vangin vapauttamista, jos vain olisi saanut tiedon serkkunsa

konnantyöstä. Ja monta kertaa oli Taavetti herra vain hädin tuskin

selviytynyt niistä kysymyksistä, joita piispa oli hänelle tehnyt Niilo

herran kummallisen katoamisen johdosta. Sillä tästäkin oli alkanut

tuntua omituiselta, että ritari, joka oli ratsastanut samaa tietä kuin

Taavetti herra, senjälkeen oli aivan jäljettömiin kadonnut.

Sanansaattaja, jonka piispa oli lähettänyt Penningebyhyn, oli kaikeksi

onneksi poikennut sinne mennessään Taavetti herran luo, joten tämä oli

voinut muodostaa vastauksen sellaiseksi kuin itse tahtoi. Niin olikin

hän lähetin käskenyt ilmoittaa piispalle, että Niilo herra oli

oleskellut muutaman päivän kotonaan ja sitten lähtenyt Gestriklantiin

päin asioilleen. Tämän jälkeen ei piispa enää ollut mitään kysellyt.

Varmaankin luuli hän, että ritari oli mennyt Helsinglantiin nostamaan

sen maan rahvasta aseisiin samotakseen sitten sen kanssa hänelle apuun.

Mutta sentähden ei kukaan voinut innokkaammin odottaa arkkipiispan

paluuta kuin Taavetti herra, ja sentähden oli hän myöskin enemmän

perään antava kuin hänen pöyheä luontonsa muuten olisi sallinutkaan.

Hän oli petoeläimen kaltainen, joka tekeytyy ystävälliseksi vain

sentähden, että saisi toiset poistumaan siitä paikasta, johon hän on

saaliinsa kaivanut.

Nyt oli vain kysymys, kummanko niistä kahdesta vankiluolasta, joita

Taavetti Pentinpoika piti hallussaan, asepalvelija tulisi valitsemaan.

Taavetti herralla oli kaksi linnaa, Ekolsund ja se, jota hän nyt meni

ottamaan haltuunsa, Almarestäke. Siinä linnassa, jonka Haukka

valitsisi, vaikkei hänellä sitten olisikaan mitään aikeita Niilo herran

suhteen, ei tätä silloin missään tapauksessa sopisi säilyttää. Ritarin

täytyi siis saada tietoonsa, kumpaako Haukka halusi näistä kahdesta. Ja

siitä luuli hän ennen pitkää pääsevänsä selville. Jossain sopivassa

tilaisuudessa, ajatteli hän, sen joku hänen uskotuistaan saisi

asepalvelijalta hyvin helposti urkituksi.

Näissä mietteissä ratsasti herra Taavetti Pentinpoika joukkonsa

etunenässä alaslasketun nostosillan ylitse veljensä, arkkipiispan,

linnaan.

Haukka tuli häntä vastaan jo portailla ja jätti avaimet hänen

haltuunsa. Sitten astuivat he yhdessä siihen kerrokseen, jossa

tanskalaista päällysmiestä pidettiin vangittuna ja jossa myös kaniikki

Helmich asusti. Mutta jo samana päivänä neuvotteli Taavetti herra

luotettavimman miehensä kanssa, ainoan, joka tiesi herra Niilo Sturen

säilytyspaikan. Taavetti herra oli näet erittäin viisaalla tavalla

kuljettanut vangin pois Krokekin luostarista. Ne miehet, jotka olivat

vieneet hänen sieltä pois, oli hän heti lähettänyt kokonaan toiselle

taholle. Niille taas, jotka ottivat hänet vastaan, oli vangitseminen

Krokekin luostarissa kokonaan tuntematon asia. He tiesivät vain

kuljettavansa vankia, jota ei kukaan muu tuntenut tai saanut tuntea

kuin heidän herransa. Poiskuljettaminen oli suoritettu lyhyissä

päivämatkoissa sen saman miehen johdon alla, joka nyt oli saanut

toimekseen urkkia Haukalta hänen salaiset aikomuksensa ilmi. Ne neljä

ensimäistä palvelijaa, jotka olivat vieneet vangin Krokekin luostarista

lähimpään lepopaikkaan ja joitten vaitiolo oli tärkein, lähetettiin jo

samana yönä etelään Katillo piispan luokse Vadstenaan käskyllä, että

jäisivät herran Krister Pentinpojan palvelukseen, joka silloin vielä

oli piispan luona. Nyt olivat nämät miehet sitten Taavetti herran

pyynnöstä pistetyt niitten miesten joukkoon, jotka muodostivat Örebron

linnan varustusväen. Sentähden olikin Hollingerin ollut aivan mahdoton

saada mitään tietoja Niilo herrasta Ekolsundissa, jossa hän sitä

tarkoitusta varten oli käynyt. Sillä todellisuudessa ei kukaan niistä,

joilta hän siellä asiaa kyseli, tiennyt mitään vangitusta ritarista.

Ainoa, joka tunsi salaisuuden, oli vanginvartija ja tämä ei tietysti

missään tapauksessa mennyt ilmoittamaan miehelle salaisuuttaan. Sitä

paitsi piti Hollinger velvollisuutenaan menetellä tutkimusyrityksissään

niin varovasti kuin mahdollista, koska pelkäsi herransa vankeutta

kovennettavan ja häntä uhkaavan vaaran suurenevan, jos huomattaisiin,

että hänen vapauttamistaan puuhattiin. Hollingerin oleskelu

Ekolsundissa olikin sentähden ollut aivan lyhytaikainen ja hän oli

lähtenyt sieltä varmasti vakuutettuna, että vanginvartijan huomautus

oli aivan oikea. Tämä oli sanonut, "että jos Taavetti herralla kerran

olisi niin tärkeä vanki säilytettävänä, niin olisi hän sille valinnut

varmemman talletuspaikan, kuin mitä Ekolsund oli." Siis aivan samaa

kuin mitä hän itse jo oli asiasta ajatellut, ja luonnolliselta

tuntuikin, että ritari vasta viimeisessä hädässä valitsisi niin

vaarallisen henkilön säilytyspaikaksi, kuin Niilo herra todella oli,

oman kotinsa. -- Ja niin oli Hollinger jatkanut vaellustansa linnasta

linnaan, kartanosta kartanoon, missä vain tiesi Taavetti herralla

olevan sukulaisia ja ystäviä. Hänen etsiskelynsä olivat kuitenkin,

niinkuin jo tiedämme, olleet turhat.

Mutta jo saman päivän iltana, jona Taavetti herra saapui Stäkeen, alkoi

hänen uskottunsa toimensa saavuttaakseen Brodden luottamuksen.

"Taavetti herra on tuima ritari", sanoi hän ja lisäsi vihastuneen

näköisenä: "eli mikä on teidän mielipiteenne hänestä, Haukka?"

Näin puhellessaan istuivat he linnantuvassa toisessa päässä pöytää

vähäsen matkaa muista miehistä. Brodden älykkäät silmät katselivat

hetken tutkivasti miestä, ennenkuin vastasi.

"Tuima mies on usein myös kelpo mies!" sanoi hän sitten aivan

rauhallisena.

"Se voi kyllä olla totta", vastasi mies, "mutta minun ainakin ja monen

muunkin mielestä olisi hän voinut palkita sinut paremminkin kuin tehnyt

on... Sillä hän saa kuitenkin kiittää ainoastaan sinua siitä, että

hänellä on nyt hallussaan Stäken linna."

"Minä olen saanut, mitä olen pyytänyt..."

"Hyvä on, Haukka ... mutta minä ainakin soisin sinulle teostasi

paremmankin palkan."

Hän viittasi salaa kädellään ja nousi ylös sekä astui ovelle, jossa hän

vielä kääntyi ja uudisti viittauksensa. Brodde katsahti epäillen

häneen, mutta nousi sitten hetken arveltuaan ylös hänkin ja meni ulos,

koitellen siinä mennessään pikaisesti ja toisen sitä huomaamatta,

olivatko miekkansa ja tikarinsa edes paikoillaan ja helposti

saatavissa.

Ulos tultuaan huomasi hän miehen seisovan oven ulkopuolella ja

odottavan häntä. Tämä pyysi Broddea seuraamaan itseään. Hän olisi

tarjoava hänelle muillisen parempaa olutta kuin se oli, jota linnan

tuvassa oli saatavana. Ja Brodde seurasi häntä. Mies vei hänet pieneen

huoneeseen. Tämä sijaitsi ihan keittiön vieressä, missä juuri

paraillaan laitettiin ruokaa ritarin pöytää varten. Saatuaan itselleen

sopivan paikan tuossa pienessä huoneessa, antoi palvelija jonka nimi

oli Sigge, kielelleen vapaan vallan ja kertoi Broddelle, jonka heti

ensi hetkestä oli huomannut miesten paraaksi, kaikenlaisia asioita

Taavetti herrasta ja tämän veljestä sekä heidän suhteestaan piispaan.

Ja siinä puheen lomassa kallisteli hän tuhka tiheään olutkannuaan, eikä

suinkaan unhottanut tarjota tuota kieltämättä oivallista juomaa uudelle

ystävälleenkään.

"Tiedätkö mitä, Haukka", virkkoi vihdoin Sigge, "minä olen jo monta

kertaa ollut aikeissa jättää Taavetti herran ja etsiä itselleni toisen

isännän. Voitkos arvata, ketä tahtoisin palvella?"

"En!"

"Herra Niilo Sturea."

"Hm ... ja minkätähden?"

"Aivan yksinkertaisesti vain sentähden, että hän minua miellyttää.

Muistan vallan hyvin vielä tuon kauniin, nuoren herran, kun hän saapui

Nyköpingiin vanhan herran Krister Niilonpojan luokse, jonka tykönä jo

olivat koolla joulua viettämässä hänen omat sekä myös Niilo herran

sukulaiset. Se oli Eerikki kuninkaan hallituksen loppupuolella ja Niilo

herra toi silloin Nyköpingiin tietoja herraltaan, marskilta... Aina

siitä alkain olen minä pitänyt hänestä."

Brodde kohotti pikariaan ja otti, niinkuin näytti, syvän kulauksen

siitä, kääntämättä kuitenkaan silmiään avomielisestä asepalvelijasta.

"Jos tahdot panna tuumasi toimeen, Sigge", sanoi hän, "niin ei

luullakseni sinua siitä mikään estä."

"Estä... Etkö sitten tiedä, että Niilo herra on jäljettömiin kadonnut?"

"Sepä oli merkillinen uutinen... Mutta kuinkapa minä, joka tulen

Norjasta, sellaista tietäisin. Vähän tunnen minä, mitä minun pitkän

poissaoloni aikana on tapahtunut... Ei, mutta marski vainaja, jalo Tord

herra, kas siinä oli mies minun mieleiseni... Ja nyt juon minä hänen

muistokseen."

"Niin minäkin... Hänen muistokseen!" kertoi Sigge.

Näin alkoi heidän tuttavuutensa ja jatkui yhä seuraavien päivien

kuluessa. Ja joka päivä oli Siggellä aina jotain uutta kerrottavaa

herralleen Haukasta, joka oli, arveli Sigge, herkkäuskoinen narri,

vaikka olikin ymmärtänyt käyttää hyväkseen kaniikin ja munkin taitoa

uuvuttaessaan Stäken väen uneen ja anastaessaan linnan haltuunsa.

Brodde taas puolestaan terävällä huomiokyvyllään aavisti heti ensi

hetkestä, että jotain piiloutui tämän uuden ystävyyden takana. Ja

mestarillisesti osasi hän sovittaa itsensä uuden tuttunsa ajatusten

mukaan ja jäljitellä sitä ääntä ja ryhtiä, jota tämä odotti häneltä.

Niin kului enemmän kuin viikon päivät ja Katillo piispalta tuli sana,

että hän piakkoin saapuisi Stäkeen. Samana päivänä, kun sanansaattaja,

saapui sinne jo tuomiorovasti, arkkiteini ja yksi kaniikki Upsalan

tuomiokapitulista. Heidän oli määrä yhdessä piispan kanssa

arkkihiippakunnan tuomiokapitulin valtuuttamina jättää linna Taavetti

herralle ja tämän veljelle, Krister Pentinpojalle. Se tapahtuikin ja

molemmat Oxenstjernan veljekset ottivat linnan vastaan "sillä ehdolla"

-- sanotaan -- "että he pitäisivät sitä varalla armollista herraansa,

arvoisaa isää, Upsalan arkkipiispaa Jöns Pentinpoikaa varten."

Sittenkun tämä oli tehty, asettuivat herrat pöytään, eikä silloin

ruokaa ja juomaa säästetty.

Myös tänä iltana istuivat Brodde ja Sigge pienessä huoneessa keittiön

vieressä. Mutta tällä kerralla tarjosi Sigge viiniä ja oli

avomielisempi kuin koskaan edellisinä iltoina. Hän oli nyt päättänyt

lopullisesti jättää Taavetti herran ja mennä Niilo Sturen palvelukseen.

"Tule mukaan, Haukka", sanoi hän, "jos me vain panemme viisaat päämme

yhteen, niin löydämme me kyllä hänet."

"Ei", vastasi Brodde hyvin välinpitämättömän näköisenä, "siihen ei

minulla ole halua. Mieluummin jään nykyisen herrasi luokse. Hän on

kyllä tuima ritari, mutta hänen väellään on hyvät päivät."

"Mitä turhia", keskeytti Sigge, "olet sinä niin monta vuotta hänen

palveluksessaan kuin minä olen ollut, niin sanot varmaankin silloin jo

toisin... Enpä usko, että siitäkään päivästä tulee sen erinomaisempaa,

jona saat Taavetti herran asemasta olla isäntänä täällä, ha-ha-haa."

"Hyvää olutta te ainakin silloin saatte, siitä voit olla varma!"

"Silloin on siis katsottava, että hänen armonsa, arkkipiispan, kellari

on hyvin varustettuna sitä varten!"

"Arkkipiispan!... Miksi et sano Taavetti herran?"

"Koskapa pidot luullakseni tulevat pidettäväksi täällä Almarestäkessä."

"Ei, ei, veli Sigge ... täällä arkkipiispan linnassa on paras varoa

sormiaan, itse muuritkin voivat ne polttaa... Ei, minä tahdon olla

ainoastaan Taavetti herran kanssa tekemisissä."

"Hyvä on, Haukka ... luulenpa, että tekisin samoin kuin sinäkin.

Ekolsund on joka tapauksessa iloisemman näköinen kuin tämä synkkä,

kolkko linna!"

"Tuntuu myöskin paljon sopivammalta saapua ratsastaen paikalle ja ottaa

isännyyden heti käsiinsä. Kun sitten puhalletaan torveen ja minä

huudan: hei, aseveljet! ... niin tahdonpa silloin nähdä, miltä Taavetti

herra näyttää."

Ikäänkuin antaakseen pontta tälle kuvaukselle, kuului samassa

torventörähdys pihalta. Molemmat miehet hätkähtivät kumpikin yhtä

hämmästyneenä siitä sattumuksesta, joka ikäänkuin antoi Haukan sanoille

todellisuuden leiman. Molemmat he myöskin tulivat uteliaiksi, mitä

tietoja ne mahtoivatkaan olla, joita näin myöhään linnaan tuotiin. Ja

he nousivat istuimiltaan ylös ja riensivät ulos.

Tulija oli eräs piispan asepalvelija, joka oli ratsastanut pysähtymättä

yötä päivää Linköpingistä ja nyt pyysi päästä heti herransa puheille.

Se hänelle myönnettiinkin.

Piispa istui toisten herrain kanssa vieraspöydässä, jossa pikareja

ahkerasti kallisteltiin ja leikkiä laskettiin. Kristian kuningas oli

siinä usein esillä ja erittäinkin oli Katillo piispa kärkäs hänestä

juttelemaan. Hän kertoi siinä muun muassa kirjeestään kuninkaalle,

jossa oli tälle vakuuttanut, että miehet rauhoittuisivat taas, jos

arkkipiispa vain laskettaisiin vapaaksi, ja kuinka kuningas oli leikkiä

laskien sanonut, kun oli kirjeen lukenut: "Der schal my de kraden Pape

nimmer tho dwingen."[11]

"Mutta sen uskallan sanoa, että paksu pappi on vielä laittava

pähkinänpuristajien kuninkaalle sellaisen pähkinän, jota hän ei

niinkään helposti puserra rikki, vaikka olisi sitten kaksikin kertaa

niin väkevä kuin todellisuudessa on."

Ja hän nauraa hohotti taas, muitten herrain yhtyessä häneen. Silloin

avautui ovi ja Linköpingistä tullut sanansaattaja astui sisään. Vaikka

piispan ajatukset olivatkin kokonaan huvituksiin ja leikinlaskuun

kiintyneinä, huomasi hän kuitenkin heti palvelijansa ja viittasi hänet

luokseen. Mies astui esiin ja ilmoitti piispalle, että kuningas oli

samonnut Itägöötinmaalle ja valloittanut Linköpingin.

"Kas vain!" virkkoi piispa, jonka täyteläisillä huulilla vielä leikki

ja hymy elelehti, "meidän ei siis tarvitsekaan vaivata itseämme

Tanskaan vapauttaaksemme heimolaiseni. Se onkin tapahtuva täällä

kotona... No hyvä, sitä parempi! Paksu pappi kyllä tietää käytellä

miekkaansa!... Koska jätit Linköpingin, mies?"

"Kuningas saapui sinne maaliskuun 18 päivänä jälkeen puolisen",

ilmoitti palvelija. "Kello löi juuri kaksi, kun hän ratsasti sisään

kaupunkiin ja illalla lähetti hovimestarinne minut tälle matkalle."

"Sellainen ratsastus on sinulle kunniaksi, mies?" virkkoi piispa.

"Näitkö kuninkaan?"

"Näinhän toki! Hän otti asuntonsa itse piispan kartanoon. Ja kellarin

ovet lyötiin siellä rikki, oluttynnörejä kannettiin ulos pihalle ja

itse keittiössäkin alkoi heti suuri keittäminen ja paistaminen.

Kristian kuningas olisi pitävä sellaiset pidot teidän talossanne, että

ne aina muistettaisiin, sanoivat hänen miehensä."

"Tuo kuninkaallinen vieras tuli pikemmin kuin odotinkaan", virkkoi

piispa ja sanat tulivat sitä hitaammin esiin, jota enemmän hänen

ajatuksensa syvenivät. "Hyvä olisi ollut, jos meillä nyt olisi Tukholma

hallussamme, mutta hyvä näinkin... Teidän täytyy ratsastaa Vesteråsiin,

setäni", jatkoi hän sitten kääntyen Niilo Kristerinpojan puoleen, joka

istui häntä lähinnä pöydässä, "teidän täytyy heti ratsastaa sinne ja

katsoa, että kaikki on valmiina kuninkaan vastaanottoa varten. Ja

teidän sopii myös lähettää sanansaattaja Örebrohon, että ne edes

pysyisivät valppaina siellä... Täälläpäin tahdomme me itse pitää

isännyyttä ja minä uskon, että kuningas on muistava kauemmin ne

vieraspidot, jotka hänelle täällä tahdon laittaa, kuin minä ne, joita

hän nyt talossani paraillaan pitää. Huomenna, hyvät herrat, ratsastamme

me jo Tukholmaan."

Seuraavana päivänä vallitsi Stäken linnassa taas hiljaisuus ja rauha.

Piispa ja kaikki ritarit menivät näet jo varhain aamulla matkoihinsa,

samaten myös herra Krister Pentinpoika. Ainoastaan Taavetti herra jäi

jäljelle linnasta huolta pitämään. Mutta nyt tuli valvonta tarkemmaksi

ja Taavetti Pentinpoika kävi itse joka paikassa ja katsoi, että kaikki

tapahtui niinkuin piti. Levottomuus suurempi sitä, jonka kuninkaan

lähestyminen sai aikaan, painoi ritarin mieltä. Sen sai aikaan hänen

salainen vankinsa ja vaikka hän rauhoittuikin joka kerta, kun Sigge

kertoi hänelle Haukan herkkäuskoisuudesta, niin heräsivät ne huolet

siltä hänessä uudelleen joka aamu eloon. Ja hänelle tuotti yhtä paljon

vaivaa tuo yksinäinen mies, kuin koko Stäken linna.

Nyt oli hän vihdoinkin saanut selville, että se oli Ekolsund, jossa

Haukka aikoi viettää "herranpäivänsä", niinkuin ritari sitä kutsui,

mutta se herätti hänen ihmetystänsä, ettei sitä "herranpäivää" koskaan

tullut. Ja samassa saivat epäluulot taas hänessä uutta vauhtia,

varsinkin, kun Ekolsundin valitseminen näytti osottavan, ettei se ollut

kuningas, jonka hyväksi Haukka toimi. Niin ollen ei voinut olla kukaan

muu kysymyksessä kuin tuo vangittu ritari. Taavetti herra mietti jo

monta kertaa heittää Haukan vankeuteen voidakseen vapautua

levottomuudestaan. Mutta onnettomuudeksi tunsi joka mies linnassa hänen

lupauksensa ja odotti vain kaipauksella niitä suuria kemuja, jotka

Haukka oli luvannut heille laittaa. Jos sentähden miestä kohtaan olisi

jotain ilkeyttä harjoitettu, olisi se epäilemättä heti tullut piispan

korviin ja sitä ei Taavetti herra nyt tahtonut.

Sillä välin saapui piispalta tuon tuostakin tietoja linnaan. Kuningas

oli viipynyt kolme päivää Linköpingissä ja sieltä sitten samonnut

Bråvikin ylitse Nyköpingiin. Se tapahtui lauvantaina 23 päivänä

maaliskuuta ja niin nopeasti kulki Kristian senjälkeen eteenpäin, että

hän jo maanantai-iltana marssi sisään Tukholmaan. Kuninkaan liikkeiden

nopeus vaikutti, että Katillo piispa purki leirinsä Tukholman edustalla

ja päästi rahvaan kotiin. Itse suuntasi hän kulkunsa Taalaihin. Tämän

tähden oli muutamia päiviä ennen kuninkaan tuloa Tukholmaan vallinnut

suuri liike niillä teillä, jotka veivät pohjaan ja länteen kaupungista.

Joukko joukon perään samosi tietä pitkin kotiinsa myöskin Stäken linnan

ohi. Näitten mukana saapui piispan sanansaattaja Stäkeen. Piispa

vetäytyi nyt pohjaan päin, ilmoitti tämä, mutta hän aikoo pian tulla

takaisin ja pyysi serkkunsa tarkasti vartioitsemaan Stäken linnaa.

Samana päivänä oli Taavetti herralla pitkä neuvottelu palvelijansa

kanssa linnan salakammiossa.

"Kävi miten kävi, Sigge, mutta huomenna täytyy sinun ratsastaa

Ekolsundiin ja tuoda vanki tänne."

"Jumala paratkoon, Taavetti herra", virkkoi mies, "pelkään, että sen

nyt jo olisi pitänyt olla tehtynä."

"Mitä nyt, mies ... kautta viiden haavan, oletko tullut pelkoiseksi eli

mikä on mielesi villinnyt?"

"Te saatte nähdä, eikä sitä kauan tarvitsekaan odottaa että olen

oikeassa... Meidät suljetaan ennen pitkää tähän linnaan, niinkuin

rotanpyydykseen."

"Sellaista kissaa ei vielä ole syntynyt, joka..."

"Se kissa on Kristian kuningas, herrani!... Ja jos hän kerran on

kahdessa päivässä kulkenut matkan Nyköpingistä Tukholmaan ja jos piispa

on paennut, niin voitte olla varma siitä, että hän tuossa paikassa on

täällä veljenne linnan edustalla!"

Mies oli tuskin vielä ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun, ennenkuin jo

torventörähdys ulkopuolelta ilmoitti, että joku vieras oli tulossa

linnaan. Taavetti herra kiirehti ulos. Siellä seisoi osasto kuninkaan

ratsumiehiä linnan edustalla ja niitten päällikkö pyysi saada puhutella

linnanhaltijaa. Tämä meni portille ja kysyi, mitä oli tekeillä ja mitä

he tahtoivat.

"Teidän on heti jätettävä linna meidän haltuumme, Taavetti herra!"

vastasi päällysmies. "Muussa tapauksessa on kuningas täällä jo huomenna

ja hän on kyllä helposti vetävä teidät tukasta ulos linnastanne."

"Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle, että linnaa ei hän saa!"

huusi Taavetti herra ja kääntyi harmistuneena takaisin salakammioonsa.

Linnanrappusilla tapasi hän Haukan.

"Nyt olen tehnyt lopullisesti päätöksen", lausui tämä, "huomenna minä

tahdon olla herrana Ekolsundissa!"

Taavetti herra astui askeleen taaksepäin ja teki molemmilla käsillään

hurjan liikkeen, ikäänkuin olisi hän tahtonut yhdellä voimakkaalla

iskulla musertaa tuon rohkean miehen maahan. Koskaan ei tämä olisikaan

voinut kirottujen hankkeittensa kanssa tulla sopimattomampaan aikaan,

kuin juuri nyt. Ritarista tuntui niinkuin olisi hän ollut yhteydessä

vihollisen kanssa ja nyt kävi tämän asioilla. Sillä jommankumman täytyi

ritarin nyt menettää joko Stäken linna tai taas vankinsa. Tämä selvisi

yhtäkkiä siinä hänelle ja sen vaikutuksesta hyökkäsi hän miestä kohti,

huutaen:

"Kavaltaja ... ennen heitän oman sydämesi vasten naamaasi, kuin annan

sinun hetkeäkään olla herrana Ekolsundissa!"

"Sen voitte te aivan kernaasti minun puolestani tehdä, Taavetti herra!"

vastasi mies, eikä piirrekään muuttunut hänen kasvoissaan, ei

värähdystäkään huomannut hänen äänessään.

He seisoivat ihan soihdun ääressä, joka paloi linnanporstuassa oven

vieressä, niin että he aivan selvään voivat erottaa toistensa

kasvonpiirteet. Ja niin kiukuissaan kuin Taavetti herra olikin, ei hän

voinut mitenkään olla ajattelematta Siggen sanoja, että Haukka välistä

kadotti ymmärryksensä. Se sai hänen hillitsemään itsensä ja samassa

tuli Sigge juosten paikalle.

Tämä antoi miehelle viittauksen poistumaan, mutta siitä ollenkaan

välittämättä uudisti Haukka vain vaatimuksensa.

"Te voitte kernaasti ottaa henkeni, Taavetti herra", virkkoi hän, "mitä

muuta sitten voitattekin sillä, niin kunniaa ette ainakaan voita.

Ajatelkaa piispaa, serkkuanne, ja myös muita herroja, jotka kuulivat

teidän lupauksenne. -- Ajatelkaa myöskin omia miehiänne! Näinä aikoina

on mielestäni ennen kaikkia katsottava sitä, että he pysyvät hyvällä

mielellä!"

"Haukka on oikeassa!" virkkoi Sigge. "Teidän täytyy pysyä sanassanne,

Taavetti herra. Se on minun ja kaikkien rehellisten miesten mielipide

ja oikeimmin teette te myöntymällä Haukan vaatimukseen."

Taavetti herra seisoi siinä synkkänä ja uhkaavana ja hetkinen kului

ennenkuin hän sanaakaan lausui. Kuitenkin teki Siggen puhe häneen heti

huomattavan vaikutuksen.

"Niin tapahtukoon sitten, niinkuin itse tahdot, mies!" virkkoi hän

vielä vihaa kuohuen ja meni jykein askelin linnanrappusia ylös.

Sigge pysähtyi.

"Tästä voit nyt nähdä, veli hyvä!" sanoi hän puoliääneen Haukalle,

"minkälainen Taavetti herra saattaa olla, Odota minua keittiöhuoneessa

niin saamme puhella hetkisen. Luulenpa sinun nyt muuttavan mielipiteesi

Taavetti herran suhteen."

Ne sanat sanottuaan juoksi hän ylös rappusia ritarin jälkeen.

Mutta Brodde käveli hetkisen aikaa linnanpihalla pitkin muurien

vierustaa, vaihtaen siinä ohimennessään muutaman sanan vahtien kanssa.

Lopulta suuntasi hän kulkunsa linnan syrjäisimpään osaan, jossa ei

mitään vahteja seisonut, koska kallio, jonka päälle muuri oli

rakennettu, oli täällä aivan luoksepääsemätön. Täällä pysähtyi hän

hetkiseksi ja katseli tutkien ympärilleen.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja taivaan peitti paksu pilvikerros,

niin ettei voinut nähdä sylen vertaakaan eteensä. Raskaita

lumihiutaleita alkoi putoilla ja kaikki osoitti kovan rajuilman tuloa.

Myrsky kävi viuhuen yli aavan Upsalantasangon ja pian oli se peittävä

linnanmuurit, samoimkuin kaikki tiet ja polutkin, lumen ja kinoksien

alle. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta mieheen. Hän otti vain

äkisti lumen alta kahden kiven välistä esiin kokoonkäärityn mytyn, joka

aukikierrettynä osottautui nuoraportaiksi. Nämät olivat toisesta

päästään kiinnitetyt erääseen kiveen paksulla köydellä, joka ulottui

aina muurin ylitse, mistä nuoraportaat voi mukavasti laskea maahan.

Suurella varovaisuudella teki Brodde tämän kaiken ja yhtä varovasti

ryömi hän muurin ylitse kavuten tikkoja myöten kalliolle.

Päästyään alas, pysähtyi hän hetkiseksi paikalleen. Samassa alkoi

kallion juurelta kuulua askelten ääniä ja vähän sen jälkeen tuli

näkyviin musta varjo, joka suurella vaivalla kiipesi ylös samalle

vuorenlonkalle, jossa Brodde seisoi. Tulija oli Erkki, joka täällä

vähän väliä yhtyi Brodden kanssa tuumimaan niistä keinoista, joihin

kulloinkin oli ryhdyttävä. Samalla hän myös tavallisesti kertoi mitä

sillä välin olivat Hollingerin kanssa yhdessä aikaansaaneet. Paikka oli

peräti vaarallinen. Mutta Brodde oli jo edeltäpäin arvannut, ettei hän

voisi epäluuloja herättämättä poistua linnasta ja sentähden olivat he

samana päivänä, jona saivat sen käsiinsä, yhdessä Erkin kanssa

valinneet vuorenlonkan yhtymäpaikakseen ja sopineet merkistä. Erkin oli

sillä päivän kuluessa ilmoitettava, että hän seuraavana yönä oli

yhtymäpaikalla vastassa. Tämä merkki oli täytetty harakka, joka

seipääseen sidottuna kiinnitettiin vastaisella rannalla olevaan

korkeimpaan puuhun.

"Huomenna, Erkki", sanoi Brodde, kun Erkki seisoi hänen vieressään,

"huomenna tai ainakin ylihuomenna olemme me toivoakseni leikkineet

tämän leikin loppuun... Onko teillä edes kaikki nyt kunnossa sitä

varten?"

"Kaniikin pulloako tarkoitat?... Kyllä se on meillä ja myös Hollinger

on valmis lauluineen, niin että niihin nähden ei sinun ollenkaan

tarvitse olla huolissasi... Mutta minä olen alkanut epäillä, olemmeko

me edes osuneet oikealle tielle... Mitäs sitten tehdään, ellei Niilo

herraa olisikaan Ekolsundissa!"

"Sitä samaa olen itsekin usein ajatellut, Erkki, mutta missä hän sitten

lieneekin, niin on ritarin näytettävä meille sinne tie..."

"Kautta Jumalan kalliin veren, Brodde, minä pelkään, että sinä

viivyttelet liian kauan... Jos niin on, kuin sinä sanot, niin miksi

sitten et kiirehdi. Miksi emme jo tänä yönä mene ritarin luo ja pakota

häntä miekka kädessä toimimaan, niinkuin ritarin toimia tulee?"

"Sentähden", vastasi Brodde, "että meidän vaikeutemme sen kautta vain

suurenisivat, ilman että me siltä pääsisimme sen lähemmäksi

päämääräämme. Me saisimme kyllä tietää hänen vankiluolansa, mutta siinä

olisikin kaikki, sillä ennenkuin me ehtisimme ulkopuolelle Stäken

linnaa, olisimme me jo molemmat Taavetti herran vankeja. Ja silloin

riippuisimme me varmaan jo ennen auringon laskua hirsipuussa muurin

ulkopuolella. Kuinka silloin Niilo herran kävisi, on helppo arvata.

Mutta se on minua surettanut ja pysyy minulle arvoituksena, miksi ei

Taavetti herra ole antanut kuljettaa Niilo ritaria tänne linnaan. Olen

ollut aivan varma siitä, että niin tapahtuisi. Olen näet antanut hänen

uskotun palvelijansa ymmärtää, että aion viettää Ekolsundissa

'herranpäiväni', niinkuin Taavetti herra ja hänen palvelijansa tätä

päivää nimittävät, jota minä odotan suuremmalla jännityksellä kuin oman

henkeni pelastamista. Nyt ei kuitenkaan enää ole asiain näin ollen

mitään muuta keinoa, kuin panna mitä pikemmin tuumamme toimeen. Ellei

Niilo herraa ole Ekolsundissa, niin riippuu se silloin kokonaan

Jumalasta ja hänen pyhimyksistään, voimmeko pelastaa häntä vai ei.

Sillä Taavetti herra on yhtä viekas ja kavala kuin hän on pelkoinen...!

Kuitenkin olen vannonut valan ja aion myöskin pitää sen... Hänen

henkensä ei ole minkään arvoinen, ellei hän päästä Niilo herraa

vapauteen."

Erkki ei puhunut mitään. Hän huomasi aivan liiankin hyvin, että Brodde

oli oikeassa.

"Onko sinulla muuten mitään tietoja Penningebystä?" kysyi tämä.

"Ei!" oli Erkin vastaus. "Mutta vihreä ritari oleskelee yhä edelleenkin

tuvassa Ekolsundia vastapäätä!"

"Ja te ette ole hänelle puhuneet mitään?"

"Ei mitään?"

"Mitä tuolla omituisella miehellä mielessä lie, sen voivat ainoastaan

pyhimykset tietää... Mutta pitäkää tarkoin silmällä häntä, sinä ja

Hollinger! Kautta Jumalan kalliin veren, hän voisi saattaa kaikki

meidän puuhamme turhiksi..."

Molemmat palvelijat poistuivat tämän jälkeen. Erkki kapusi kalliolta

alas ja se kävi nyt nopeammin kuin tullessa lumen tähden, jota myrsky

oli ajanut kallionrotkot täyteen. Hän melkein vieri alas lumikinokseen

kallion juurelle. Paremmin onnistui Brodde matkallaan. Rajuilma oli

hänen paras liittolaisensa. Sillä jos tässä paikassa muulloinkin

harvoin joku kävi, niin ei se tietysti nyt voinut tulla kysymykseenkään

tällaisena myrskyisenä yönä. Hän sai sentähden häiritsemättä nostaa

nuoraportaansa ylös, kääriä ne kokoon ja asettaa tavalliselle

paikalleen. Sen tehtyään meni hän sitten toista tietä, kuin oli tullut,

linnanrakennusten välistä takaisin linnanpihalle suunnaten askeleensa

keittiötä kohti.

Silloin kuuli hän Siggen äänen ja tämä tuli samassa juosten pihan

ylitse hänen luokseen.

"Sinäkö se olet Haukka?" huusi hän.

"Niin, minä se olen!" vastasi tämä.

"Oikea lemmon ilma tänä yönä... En tahtonut päästä ollenkaan erilleni

Taavetti herrasta ja pelkäsin jo, ettet jaksaisi enää odottaakaan

minua."

"Se ei odota koskaan liian kauan, joka tietää saavansa jotain hyvää!"

virkkoi Brodde ja niin menivät he tavalliseen oleskelupaikkaansa

keittiön vieressä olevaan huoneeseen. Sinne päästyä otti Sigge

viiniruukun esiin juhlallisuuksien alkajaisiksi. He olivat juoneet

vasta yhden pikarillisen, kun Sigge jo huomasi ystävänsä silmälautasten

painuvan kiinni.

"Luulenpa, että olet väsynyt ja uninen, Haukka!" virkkoi hän. "Eikä se

ole ihmekään, sillä tällainen ilma voi kyllä saada ihmisen raukeaksi.

Otappa vielä yksi kulaus, niin eroamme tässä... Onhan meillä vielä

huomennakin aikaa puhella. Pääni on niin raskas, kuin olisi se lyijyä

täynnä."

Hän oli juuri saanut lausutuksi nämä sanat, kun Brodden pää vaipui

pöytää vasten ja kova kuorsaus ilmaisi, että hän oli vaipunut syvään

uneen. Sigge tutki tarkoin, oliko uni todellista ja jätti sitten

huoneen.

Pian tuli hän kuitenkin taas takaisin, mutta nyt oli hänellä Taavetti

herra mukanaan.

He tutkivat vielä kerran, oliko unijuoma tehnyt edes vaikutuksensa,

sitoivat sitten nukkuvan kädet ja jalat, heittivät viitan hänen

päälleen ja kantoivat hänet ulos huoneesta. Pihalle tultuaan

suuntasivat he askeleensa suurta tornia kohti, jonka sisään katosivat

pienen rautaoven kautta.