Katillo piispan leirissä.
Suurella menestyksellä oli Katillo piispa toiminut Itä-göötanmaalla.
Rahvas oli yhdistynyt häneen. Linnat olivat saatetut piiritystilaan. Ja
kun hän oli saanut yhden niistä, Ringstaholman, käsiinsä ja
kauppakaupungit olivat luvanneet apuansa hänelle, tunkeutui hän pohjaan
päin Nerikeen. Täällä sai hän Örebron haltuunsa ja kulki sitten
Västmanlantiin Västeråsin linnaan, jonka haltijana oli hänen setänsä,
Niilo Kristerinpoika (Vaasa). Siellä pidettiin kokous. Ja läsnäolevat
ritarit sekä rahvaan edustajat valitsivat piispan "koko valtakunnan
ensimäiseksi hallitusmieheksi."
Siten suuremmalla vallalla varustettuna marssi hän Tukholmaa vastaan ja
alkoi piirittää sitä. Tämä tapahtui helmikuun 11:nnen päivän tienoilla.
Hänen armeijansa oli silloin jo jokseenkin suuri ja mahtava.
Taalainmaasta oli hän saanut lukuisia joukkoja avukseen ja hänen
leirinsä ulottuikin yli koko Norr- ja Södermalmin. Eipä siis ihme, jos
uljaan piispan silmät säteilivät paljasta iloa ja riemua, kun
ratsasteli ympäri ja katseli piiritystöitä. Niillä matkoillaan puheli
hän usein yksityisten talonpoikain kanssa ja päivä päivältä alkoivat
nämät yhä enemmän pitää hänestä. Hänen olennossaan olikin jotakin
vapaata, ujostelematonta ja miehekästä, joka veti talonpojat
puolelleen. Kiivaudessaan voi hän kyllä usein tehdä yhtä ja toista,
joka näiden mielestä olisi saanut jäädä tekemättä, mutta yhtä kaikki
käsitti ja ymmärsi rahvas häntä täydellisesti. Hän näet ei kärsinyt
mitään salaisia viekasteluja ja vehkeitä. Kaikki piti olla julkista ja
rehellistä, mitä puuhattiin.
Eräänä päivänä helmikuun loppupuolella heti päivällisen jälkeen
ratsasti piispa setänsä ja muutamain toisten ritarien seurassa jäätä
pitkin Södermalmilta Liderneen, nykyiseen Kungsholmaan. Juuri keskellä
Kedjeskäriä kohtasi hän vanhan taalalaisen, joka kirves olalla meni
kävellen eteläänpäin. Piispa tunsi miehen ja pidätti hevosensa.
"Jumalan rauhaa, vanha Matti!" sanoi hän, "näyttää siltä, kuin olisi
meillä onni mukanamme!"
"Siltähän se näyttää", vastasi talonpoika, "ja kun sinä saat tämän
Tukholman kylän käsiisi, niin..."
"Niin hyökkäämme tanskalaisen kimppuun ja saatamme arkkipiispan
takaisin valtakuntaan", keskeytti piispa vilkkaasti.
Talonpoika ei puhunut mitään, kynsi vain korvallistaan ja näytti
miettivän näköiseltä. Siksi lisäsikin piispa:
"Vai mitä sinä itse arvelet, Matti...?"
"Hm ... sen arkkipiispan kanssa on sulla niin paljon hommaamista, ettet
edes muista, minkä tähden me olemme tälle retkelle lähteneet."
"Ja minkä tähden sitten?" älähti piispa ja löi kannukset hevosen
kylkiin, niin että tämä hypähti pystyyn.
"Me tahdomme kuninkaamme takaisin ja päästä kerrankin tanskalaisesta",
virkkoi talonpoika perin tyynenä. "Ja sitten voi kyllä arkkipiispakin
palata kotiinsa... Se on mun mielipiteeni ja niin ajattelemme me
kaikki."
"Jumal'auta, vanha Matti, mitä puhutte! Minä olen tarttunut miekkaan
vain heimolaiseni asian vuoksi, sen häväistyksen tähden, joka Ruotsin
valtakuntaa hänen persoonassaan on kohdannut..."
"Ja me kuninkaan tähden", lisäsi taalalainen, "ja jos sinä saat oman
asiasi perille ja me omamme, niin eihän tässä silloin ole mitään
surtavaa!"
Salama välähti piispan silmissä ja hän laukkasi yli lumikentän, niin
että ritarien oli vaikea seurata häntä. Talonpoika katseli hetkisen
tuota hurjaa ajoa, mutta painoi sitten hatun syvemmälle päähänsä ja
jatkoi kaikessa levossa matkaansa.
"Se alkaa jo tuntua sietämättömältä, tuo kansan alituinen puhe
kuninkaasta!" sanoi piispa ratsastaessaan rantaa pitkin eräälle
kukkulalle, josta oli hyvä näköala yli kaupungin ja linnan sekä yli
Kedjeskärin luostarineen ja yli molempien leirien.
"Onhan sitä jo niin kauan heidän korviinsa toitotettu että olisi ihme,
jos he voisivat vielä muutakin ajatella!" virkkoi ritari Niilo
Kristerinpoika. "Minä tunnen muuten parhaiten nuo miehet, minä joka
Västeråsin linnasta päin olen saanut olla moninaisissa tekemisissä
heidän kanssaan."
"Se on, Jumala paratkoon, sitä Niilo Sturen vanhaa rämpytystä, niin
totta kuin elän ja kuolen!" lausui Krister Pentinpoika (Oxenstjerna).
"Ei muuta enää puutu, kuin että hän itse jonain kauniina päivänä saapuu
tänne ja peli on menetetty. Ja jos vielä kuningas Artturikin tulee
tänne, niin kyllä silloin saamme veljeni palauttamista odotella."
Piispa ei puhunut mitään, istui ja katseli vain korkeaa Kärnantornia,
jota ilta-aurinko valaisi ja jonka huipulla Dannebrogi punaisena loisti
taivasta vasten. Ja näytti siltä kuin olisi tuo punainen vaate
valkoisine ristineen tuonut yhtäkkiä jonkun uuden ajatuksen hänen
mieleensä, sillä hän kiiti kukkulalta alas ja riensi taas takaisin
Norrmalmille ja Klaaran luostariin päin, jossa hänellä oli
pääkortteerinsa.
Hänen tullessaan luostarinpihaan seisoi herra Taavetti Pentinpoika
siellä ja tuijotti tuimannäköisenä eteensä, nähtävästi miettien niitä
sanoja, joita edessään seisova mies oli lausunut hänelle. Päästyään
hevosen seljästä, astui piispa ritarin luo, ja myös toiset herrat
keräytyivät vähitellen heidän ympärilleen.
"Mitä on miehellä sanottavaa?" kysyi piispa lyhyesti. "Tahtoisin jättää
Almarestäken teidän käsiinne, Katillo piispa!"
"Almarestäken ... mies, mitä sanotkaan?... Sellainen lahja olisi kultaa
kalliimpi."
"No niin arvelen minäkin!" lausui mies.
"Se linna ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa", huomautti herra
Niilo Kristerinpoika, "arvelen, että olisi parempi, jos tulisit tänne
vasta sitten, kun linna jo on käsissäsi, mies."
"Se on minun asiani", virkkoi mies, "ellen voi sanaani pitää, niin ei
siitä kellekään ole mitään vahinkoa, jos taas voin sen pitää, niin..."
"No niin, mikä on tarkoituksesi...?" kysyi Katillo piispa vilkkaasti.
"Niin, onhan minulla ehto... Jos jätän linnan haltuunne, niin en tee
sitä suinkaan ilman."
"Ilmoita vain, mitä vaadit. Se täytetään heti, niin totta kuin kannan
isäni kilpimerkkiä kunnialla!" sanoi piispa.
"Vaatimukseni olen jo tehnyt ankaralle Taavetti herralle", vastasi
mies. "Hänestä riippuu nyt, joutuuko Almarestäke teidän käsiinne vai
ei. Jos hän näet suostuu pyyntööni, on linna teidän. Muussa tapauksessa
ei."
"Ja mikä on ehtosi?" kysyi kärsimätön piispa, samalla kun Taavetti
herra kiinnitti vaanivat silmänsä mieheen.
"Tahdon yhden päivän ja yön hallita yhtä niistä linnoista, joita tämä
ritari pitää hallussaan."
"Ha-ha-haa", hohotti piispa, niin että luostarimuurit kajahtelivat,
"uljaampaa ja rohkeampaa miestä kuin sinä en ole vielä koskaan
tavannut... Kenen palveluksessa olet?"
"En vielä kenenkään... Olen juuri päässyt kotiin monivuotisesta
vankeudesta Tanskanmaalta."
"Sepä joltain kuuluu... Voit astua nyt minun palvelukseeni ja jos
saatat Almarestäken käsiini, niin annan sinulle sanani heimolaiseni,
herra Taavetti Pentinpojan, puolesta."
"Almarestäken saatte haltuunne, jos vain Taavetti herra suostuu
ehtooni. Siitä voitte olla varma, piispa. Ja luulenpa sellaisen
palveluksen olevan jonkin arvoisen, vielä paremmin sen tähden, kun en
tahdo kuulua edes omiin miehiinne."
"Yksipäinen kuin synti!... Mutta sellainen väki tapaa kelvatakin
johonkin... No niin, Taavetti herra, mitä te asiasta arvelette...?
Stäken linna sellaisilla ehdoilla! Ja minä annan sen sitten teidän ja
veljenne Kristerin haltuun, siksi kunnes arkkipiispa saapuu taas
takaisin valtakuntaan."
Ritari oli kahdella päällä. Vaadittu ehto tuntui hänestä kovin
omituiselta. Hän aavisti, että sen alla piili jokin ilkeä petos. Siksi
miettikin hän siinä jo itsekseen, olisiko hänellä kyllin keinoja,
joilla voisi välttää sitä vaaraa, mikä ehkä miehen ehdon täyttämisestä
syntyisi hänelle.
"No niin", sanoi hän vihdoin, "tarjous houkuttelee minua yhtä paljon
kuin teitäkin, Katillo serkku, ja jos tämä mies suostuu minun
vastaehtoihini, saa asia olla päätetty."
"Esittäkääpä ne sitten!"
"Linnassa ei saa silloin olla muuta väkeä kuin minun ja itse tahdon
myös olla läsnä."
Ilo välähti miehen silmissä, kuitenkin vain sivumennen, niin että
kukaan ei sitä huomannut. Mutta siltä seisoi hän siinä kauan aikaa
miettien ja näytti tarkoin punnitsevan ritarin asettamia ehtoja.
"Ritarin ehdot tuntuvat minusta kohtuullisilta, mies!" huomautti
piispa. Hän näet, mitä enemmän ajatteli sitä asianhaaraa, että niin
edullisilla ehdoilla saisi arkkipiispan lujan linnan haltuunsa, alkoi
tulla jo levottomaksi, pelkäsi, ettei mies ehkä suostuisikaan ritarin
asettamiin vastaehtoihin.
"No minä suostun ehtoihinne, Taavetti herra", virkkoi mies. "Mutta
silloin on myös teidän, Katillo piispa, annettava sananne, että kaikki
todella tapahtuu niinkuin luvattu on. Ja teidät, jalot herrat otan minä
tämän sopimuksemme todistajiksi."
"Sanani olet saanut, mies", huusi piispa, "ja minä vastaan myöskin
näitten jalojen herrain puolesta."
Sitten astui hän luostarirakennukseen, jossa huoneensa olivat, ottaen
miehen ja herrat mukaansa asian enempää tuumimista varten. Ja siihen
päätökseen tultiin, että mies rohkeaa uhkapeliänsä varten saisi valita
piispan ja herrain miehistä ne, jotka itse tahtoi.
Niin kului viikko ja saavuttiin jo maaliskuuhun. Miehestä ei ollut
senjälkeen mitään kuulunut ja levottomuudessaan alkoi piispa jo tehdä
leikkiä Taavetti herrasta, joka siitä alkain oli tullut muutamain
maantiesissien huomion esineeksi. Se suututti kovasti Taavetti herraa.
Hän ei itsekään tiennyt, miten selittäisi miehen esiintymisen, oliko
sillä mitään merkitystä eli ei ja se epävarmuus tuotti hänelle enemmän
huolta, kuin hän tahtoi myöntää.
Mutta viikko senjälkeen, kun mainittu sopimus tehtiin, juuri kun
kärsimättömyys piispan leirissä Tukholman ulkopuolella oli noussut
kukkuroilleen, käveli kaksi miestä ja munkki kaniikkitalon edustalla
Upsalan tuomiokirkon vierellä. Yö oli sysimusta ja itätuuli vieritteli
paksuja lumipilviä ylin taivaankannen. Miehet kulkivat varovaisin
askelin pitkin mutkistelevaa katua ja katselivat ikkunoihin, joista
siellä täällä tulia loisti, pysähtyivät ja kuuntelivat ja menivät
sitten taas vanhoille paikoilleen takaisin.
Munkki seisoi liikkumatonna, eikä häneen näyttänyt ollenkaan miesten
levottomuus tarttuvan. Silloin tällöin kopisteli hän jalkojaan
pitääkseen niitä lämpiminä ja veti päähineen syvemmälle kasvojen eteen,
mutta muuten ei hän näyttänyt ollenkaan sellaista levottomuutta
liikkeissään, joka toisia miehiä vaivasi.
"Luulenpa, ettei tuo hurskas herra lopultakaan uskalla ulos pesästään",
lausui toinen miehistä munkille. "Ellet olisi niin varma asiastasi,
Erkki, ja jollen luottaisi niin täydellisesti älyysi, niin menisin nyt
jo itse sisään..."
"Ja silloin olisi kaikki mennyttä kalua", virkkoi Erkki. "Ei, hän on
kyllä varmaan tuleva, eikä hän saa muuta tietää, kuin että se on
todella hän, joka kavaltaa Pyhän Eerikin linnan tanskalaisten
käsistä... Enkä minä näe siinä muuta kuin Jumalan sormen aina siitä
alkain kuin Penningebystä läksin tavatakseni teidät Tukholmassa... Mies
raukka, jonka oli haettava parantaja Tukholmasta, tuli niin iloiseksi,
kun sai kuulla, että minä voin hankkia hänelle sen lähempääkin. Oikein
omaantuntooni koski, kun ajattelin, etten ollut rehellinen häntä
kohtaan... Ole huoletta vain, Brodde, kaniikki ja minä pidämme kyllä
portit avoinna kun tulet. Ja kaniikin avusta, niin siitä saan kiittää
yksin tuota vanhaa juttua arkkipiispa Olavista, joka minulla oli
selvillä, ennenkuin lähdin hänen pakinoilleen. Mutta hiljaa ... siellä
hän jo tuleekin, kuulen hänen askeleensa kivirappusissa."
Ja sieltä laskeutuikin todella kaniikki Helmich kadulle paksuun,
turkeilla varustettuun munkinkaapuun kietoutuneena.
"Tännepäin!" lausui Erkki hiljaa ja kiirehti kaniikkia vastaan, "kaikki
on jo kunnossa, me odotamme vain teitä!... Tässä on eräs piispan
miehiä, joka tulevana yönä tulee ottamaan linnan haltuunsa."
"Piispan mieskö?" kysyi kaniikki levottomalla ja tutkivalla äänellä,
tarttuen samalla Erkkiä kovasti kädestä kiinni.
"Niin, taikka jos niin haluatte, armollinen herra, herra Taavetti
Pentinpojan... Hänen väkensä tulee näet ottamaan linnan käsiinsä ja
Taavetti herra itse saa sitten pitää sen. Niin on Katillo piispan
tahto."
"Hyvä on, mies!" huokasi kaniikki, nähtävästi keveämmällä sydämmellä,
ja lisäsi, "asia saa olla, niinkuin on puhuttu... Tulevana yönä
odotamme me teitä portilla... Seuratkaa nyt meitä reen luokse, niin
olemme ennen pitkää jo matkalla. Ota sinä, ystäväni, tämä lipas, se on
liian raskas minun kantaa."
Samassa jätti hän lippaan Erkille, joka asetti sen kainaloonsa. Sitten
menivät he neljän miehen katua eteenpäin, kunnes tulivat erään pienen
talon edustalle lähellä eteläistä kaupunginporttia. Siinä hevonen ja
reki heitä odottivat. Molemmat munkit asettuivat istumaan. Erkki
tarttui ohjaksiin ja niin lähtivät he matkaan. Miehet taas menivät
talon pihalle, jossa heidän hevosensa olivat, ja vähän senjälkeen
ratsastivat hekin jo täyttä karkua eteläänpäin pitkin Tukholmaan
menevää tietä.
Nämät kolme miestä, joista yksi nyt esiintyi munkkina, olivat Brodde,
Hollinger ja Erkki. Viimeksimainittu oli vähän senjälkeen kun toiset
olivat lähteneet saapunut kotiin, ei tosin aivan tyhjin toimin, mutta
ei kuitenkaan etsimisissään likimaillekaan onnistuneena. Hän oli toisin
kuin Hollinger jättänyt linnat syrjään ja kääntynyt arkkipiispan
uskotun, kaniikki Helmichin, puoleen Upsalassa. Valmistamatonna ei hän
kuitenkaan ollut uskaltanut tämän luokse mennä. Sentähden oli hän
tiedustellut ja saanutkin tietää arkkipiispa Olavin vanhan kansleerin
olopaikan, joka nyt eli harmaaveljenä Tukholmassa. Tapausten ja
henkilöitten omituinen yhteensattuminen piispan kuollessa Nyköpingin
linnassa oli alusta alkain herättänyt Erkin huomiota. Ja hän oli tullut
yhä varmemmaksi siitä, että jos piispa todella myrkytettiin, niinkuin
yleisesti siihen aikaan luultiin, niin ei se ollut kenenkään muun tekoa
kuin Upsalan tuomioprovastin silloisen kirjurin, Helmichin. Ja kun hän
nyt aikoi tämän pakinoille, tahtoi hän tehdä sen matkan kaikin puolin
valmistettuna. Siksi olikin hän Upsalassa ottanut selvän vanhan
kansleerin asuinpaikasta ja lähtenyt sitten Tukholmaan saadakseen tältä
asian selville. Katillo piispa ei ollut silloin vielä ehtinyt kaupunkia
piirittää, joten sinne pääsi vapaasti sisään ja ulos. Täältä löysikin
hän Harmaaveljesten luostarista haettavansa ja sai häneltä tietää
kaikki.
Tämä nyt ei itse asiassa olisi tuottanut hänelle mitään valtaa kaniikin
yli, ellei kummallinen muutos tässä miehessä olisi ollut hänelle siinä
suhteessa avuksi. Tämä näet ei ollut enää sama kuin ennen. Munkki, joka
Tukholman linnassa toisti hänelle samat sanat, jotka kuoleva
arkkipiispa oli kuiskannut, kuvitteli yhä hänen mielessään. Se yhdessä
rauenneitten toiveiden, vanhuuden heikkouden ja kalvaavan omantunnon
kanssa oli tehnyt tuosta ennen niin jäntevästä miehestä kurjan
pelkurin. Mutta ei yksin pelko saanut kaniikkia seuraamaan Erkkiä
noille vaarallisille retkille, joiden kautta Stäken linna nyt oli
takaisin voitettava. Myös toinen seikka ajoi hänet liikkeelle. Hän näet
toivoi, että suosijansa, vangittu arkkipiispa, sellaisesta teosta
lopultakin tulisi huomaamaan hänen uupumattoman intonsa ja palattuaan
täyttäisi hänen vaatimuksensa, jota hän jo niin kauan oli saanut
odottaa.
Tuskin olisi Erkin tutkistelemuksista kumminkaan ollut mitään hyötyä,
ellei hän olisi sattunut yhteen Brodden kanssa. Tämä tapahtui
Tukholmassa vähää ennen kuin kaupungin portit suljettiin Katillo
piispan tulon johdosta. Matkalla sinne oli onni tuonut vielä hänen
tielleen Stäken linnanhaltijan palvelijan. Linnanherra oli tullut
kipeäksi ja Erkki oli miehelle ilmoittanut, että hän kyllä voisi
hankkia, mitä tarvittiin.
Ja niin tapasi hän Brodden ja Hollingerin, joitten kanssa hän sitten
sommitteli tuon suunnitelman, minkä avulla Stäken linna oli saatettava
takaisin ruotsalaisten käsiin. Mutta se oli samalla myös oleva
ensimmäinen askel Niilo herran vapauttamiseen. Sen jälkeen oli Erkki
sitten jo parikin kertaa käynyt munkinkaapuun puettuna linnassa ja
puhellut linnanherran kanssa. Itse oli hän kuitenkin vain oppilas, oli
hän siellä sanonut, jonka tähden ei voinutkaan mitään erinomaisempaa
aikaansaada. Mutta hän oli tuova sinne pian herransa ja mestarinsa.
Tämä herra ja mestari ei ollut kukaan muu kuin Helmich ja nyt olivat
siis sekä mestari että oppilas matkalla arkkipiispan linnaan.
Seuraavana päivänä seisoi Brodde taas Klaaran luostarin pihamaalla.
Hetkisen siinä odotettuaan tuli piispa ulos noustakseen hevosen selkään
ja ratsastaakseen leiriin. Niinkuin edellisellä kerrallakin oli hänen
seurassaan nytkin joukko ritareja, muiden muassa myös Taavetti
Pentinpoika. Miehen näkö teki piispaan hyvän vaikutuksen ja hän sanoi
heti Taavetti herralle:
"Jos oikein näen, Taavetti serkku, niin seisoo tuolla odottamamme
mies... Hei, mies, mitä tietoja sinulla on tuotavana", huusi hän sitten
tälle, "olen jo ehtinyt unohtaa nimesikin, niin pitkä on siitä, kun
viimeksi puhelimme toistemme kanssa."
"Haukka on nimeni nyt niinkuin silloinkin, herra piispa", vastasi
Brodde astuen samalla piispan luo ja lisäsi: "ja jos olettekin ehtinyt
unhottaa minut ja nimeni, niin ette luullakseni ainakaan ole unhottanut
Stäken linnaa."
"Hyvä on, kas se joltain kuuluu ... ja pysytkö sinä vielä nytkin
sanassasi, Haukka?"
"Huomenna jo on Stäken linna teidän, jos vain onni minua vähänkin vielä
suosii, ellei, en ole siltä luullakseni huonompi, kuin moni muukaan,
joka on uskaltanut hyvää asiaa edistää, mutta erehtynyt keinojen
suhteen. Tänä iltana aion lähteä matkaan kolmekymmentä miestä
mukanani."
"Sopimuksen mukaan voit ne itse valita!" sanoi piispa.
"Siinä tapauksessa voin kääntyä teidän puoleenne, Taavetti herra",
jatkoi mies ja tervehti ritaria, "tuntuu ehkä sopivimmalta, että te
itse saatte valita ne miehet, joiden haltuun linna jätetään."
"Hyvä, Haukka, minä pidän sinusta", sanoi piispa hymyillen. "Mutta
määrää nyt myös tuo päivä ja yö, sillä tietenkin vietät ne Stäken
linnassa ja luulenpa, että se tuntuukin joltain, kun saat esiintyä
isäntänä serkkuni, arkkipiispan, asemasta."
"Hyvä muistonne ilahuttaa minua, armollinen herra", vastasi mies. "Se
hetki kyllä tulee ajallaan sekin, mutta ennen kaikkia toivon, että
serkkunne, tämä ankara ritari, oppisi tuntemaan minut oikein. Hän
näyttää näet epäilevän minua, vaikka minä en suinkaan muuta halua, kuin
olla yhden päivän ja yön herrana Stäken linnassa... Sitten tahdon myös
lopulta määrätä, kenen palvelukseen antaudun."
"Hyvä on, mies", nauroi piispa, "haluaisinpa itsekin jo olla läsnä
silloin Stäken linnassa."
Piispa ratsasti matkaansa ja Taavetti herra jäi jakelemaan käskyjään
niille miehille, joiden piti ratsastaa Haukan kanssa Stäkeen. Eikä
siinä kauan siekailtukaan. Sillä iltapuolella päivää jätti Brodde jo
Taavetti herran miesten kanssa piispan leirin.
Illalla oli piispa mitä paraimmalla tuulella ja leikkiä laskettiin
luostarituvassa pikarien kulkiessa miehestä mieheen.
Myös Taavetti herra oli heittänyt synkät ajatuksensa. Viini oli sen kai
saanut aikaan. Ja hän piti kaikkea vain nyt leikkinä miehen puolelta,
joka kyllä vielä vaatisi paremmankin palkinnon, ajatteli hän, ehkä
pyrkikin sillä tavoin vain hänen asepalvelijainsa päälliköksi. Ja
sellainen päällikkö se olisikin jonkin arvoinen. Sillä kaikki olivat
vakuutetut, että mies onnistuisi yrityksessään. Niin suuren
luottamuksen oli hän jo saavuttanut.
Niin kävikin. Puolisen aikaan seuraavana päivänä saapui ratsumies
luostariin tuoden sen sanan piispalle, että Stäken linna oli
valloitettu ja sen tanskalainen varustusväki vankina.
"Ja kuinka se onnistui?" huusi piispa uteliaana saadakseen tietää sen
sotakepposen, jota siinä oli käytetty.
"Kun saavuimme sinne", kertoi lähetti, "levättyämme ensin välillä
eräässä talossa noin penikulman matkan päässä linnasta, niin oli jo
puoliyön aika käsissä, nostosilta oli alhaalla ja portti auki niin
ettei meidän tarvinnut muuta kuin ratsastaa sisään vain. Kaikki miehet
makasivat siellä syvään uneen vaipuneina, eikä meillä ollut muuta työtä
kuin sitoa ne kiinni. Sitten meni vieras päällysmiehemme sisään siihen
huoneeseen, jossa linnanherra makasi kipeänä, ja otti hänetkin
vangiksi. Kaikki kävi siis, niinkuin leikkien vain."
"Mutta kuka oli laskenut nostosillan ja avannut portin?"
"Sitä minä en voi sanoa. Eräs munkki oli meidän sisäänastuessamme
linnanherran luona ja sitten tapasimme me vielä pihalla toisen, jonka
kanssa päällysmiehellämme oli jotain puhuttavaa, mutta hänkin poistui
heti portista ja meni tiehensä."
"Sellaista leikkiä, sitä kyllä kiitellä kannattaa!" lausui piispa
käsiään yhteen hieroen. "Ja jos kaikki käy niinkuin pitääkin, niin
viikon kuluttua juon minä maljanne Stäken linnassa, Taavetti
Pentinpoika. Sitä ennen tahdon kuitenkin ensin saada varmoja tietoja
kuninkaan puuhista."