Vieras asepalvelija.
Noin kuukausi äsken kerrotun tapauksen jälkeen kulki yksinäinen mies
tietä pitkin, joka vei Penningebyhyn. Pää painuksissa asteli hän
eteenpäin ja syvä suru kuvastui hänen vaaleilla kasvoillaan. Hänen
vaatteensa olivat kuluneet ja rääsyiset, mutta siltä ei hän näyttänyt
tuntevan pakkasen eikä hyytävän tuulen vaikutusta. Ja talvi oli
kuitenkin tänä vuonna kylmempi kuin se oli ollut miesmuistiin.
Tuon tuostakin tuli joukko talonpoikia hänen vastaansa. Ne olivat
matkalla Katillo piispan leiriin tai veivät ne elintarpeita
Tukholmaa piirittävälle sotajoukolle. Kaikki olivat ne paksuihin
lammasnahkaturkkeihin puettuina ja katselivat ihmetellen yksinäistä
kulkijaa, joka sarkatakissaan kestään välittämättä asteli eteenpäin.
Mutta jota edemmäksi Tukholmasta matkustaja tuli ja jota lähemmäksi
Penningebytä pääsi, sitä autiommiksi muuttuivat tiet. Viimeispäivänä,
jona toivoi vihdoinkin ehtivänsä linnaan, ei hän kohdannut henkeäkään
tiellä. Tuntui kuin olisi koko seutu ollut autio, niin hiljaista oli
kaikkialla ja itse metsäkin huokui niin kamalasti illan tullen, jolloin
hänen väsynyt silmänsä vihdoinkin sai nähdä tulien loistavan
Penningebystä, että olisi voinut uskoa senkin ottavan osaa miehen
suruun.
Saapuessaan sillalle, joka johti linnoitettuun kartanoon, pysähtyi hän
ja katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt, jatkaisiko matkaa vai
ei. Mutta heti irtautui hän mietteistään ja kulki varmoin askelin
ylösnostettua vipusiltaa kohti.
"Kuka siellä?" huusi valpas porttivahti.
"Hyvä ystävä!" vastasi vieras.
"Hyviä ystäviä on tähän aikaan vähän", huusi taas vahti. "Mikä on
nimesi ja mistä tulet?"
"Brodde on nimeni", vastasi kulkija, "ja muinoin ei ollut se suinkaan
outo nimi Niilo Sturen miesten joukossa."
"Brodde", toisti vahti, "en tunne sinua ja tänne taloon ei päästetä
ketään tuntematonta. Tule huomenna takaisin, kun on valoisa päivä!"
"Kova määräys sellaiselle, joka on väsynyt ja vilustunut, mies!...
Minun mielestäni voisit ainakin ensin kysyä talonvoudin mieltä.
Yksinäinen matkustaja ei luullakseni voi vallata Penningebytä."
Hetkisen hiljaisuus syntyi, mutta sitten kuului askelten ääniä
vahtitornista ja nostosilta alkoi liikkua alaspäin rautaketjujaan
rahistellen. Heti seisoi vieras portin vieressä. Sekin avautui ja hän
astui sisään. Vouti seisoi porttiholvissa ja tarkasteli tutkivin silmin
tuntematonta. Tutkimus näytti olleen tämän eduksi, sillä vouti sanoi
melkein lempeällä äänellä:
"Yli yön voit olla linnantuvassa, mies... Huomenna saamme sitten
lähemmin puhella."
Hän meni ja vieras seurasi häntä. Tie vei tallin ohi ja ollen innokas
toimessaan, päätti vouti katsoa, oliko kaikki siellä oikeassa kunnossa.
Oli, kaikki oli kunnossa. Mutta eräs mies seisoi nojaten hinkaloa
vastaan, jossa Niilo herran mielikkihevonen pureskeli apettaan. Se oli
jotain tavatonta, jos ei se tosin ollutkaan rikos, josta piti
rangaista.
"Hei, mies!" huusi vouti karmealla äänellä. "Miksi seisoa jollotat
siellä ritarin hevosen vieressä?"
Mies hätkähti ja katsahti ylös. Ja soihdun valossa, jonka vouti oli
kiinnittänyt ovipieleen, näytti siltä, kuin olisi kyynel vierinyt alas
hänen ahavoittunutta poskeaan.
"Hollinger!" huudahti vieras voudin seljän takana ja hypähti esiin.
"Pyhä Jumalan äiti... Brodde?"
Silmänräpäys senjälkeen olivat molemmat miehet jo toistensa sylissä.
Mutta valkohapsinen vouti seisoi katsellen heitä ja hymyili partaansa.
"Vai niin, vai niin", sanoi hän. "Te tunnette siis toisenne. Hyvä...
silloin olet varmaankin mies, joka olet tervetullut Niilo Sturen
miesten joukkoon. Mutta ei sovi seisoa ja nukkua ritarin hevosen
vieressä. Se ei kuulu järjestykseen... Ja järjestys ennen kaikkia... No
niin, nyt voitte mennä matkoihinne!"
Järjestystä rakastava, vähän tulinen, mutta muuten hyväntahtoinen vouti
otti samassa soihdun käteensä ja meni tiehensä. Ja niin seisoivat
vanhat ystävykset taas kahden, he, jotka niin monta taistelua ja
seikkailua olivat yhdessä kestäneet, he seisoivat siinä tähtien
himmeästi loistaessa taivaalla, jota loistoa vielä tänä yönä lisäsi
ihana revontulten palo.
Mutta tämän ajan miehet eivät pitäneet liiallisista
tunteenpurkauksista, samoinkuin ei heistä liioin ollut haaveellisiksi
luonnonihailijoiksi. Jos heidän sydämensä kuohuikin jälleennäkemisen
ilosta, niin ei heille tullut mieleenkään siinä kauemman aikaa viipyä.
"Ja niin varmana kuin minä pidin jo, ettemme enää tässä maailmassa
tapaisi toisiamme", lausui Hollinger.
"Vankeuteni kesti kauemmin, kuin aluksi luulinkaan", virkkoi Brodde.
"Luullakseni on jo enemmän kuin kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun
viimeksi näimme toisemme."
"Enemmän kuin kahdeksan vuotta!" toisti Brodde.
Ja kun nämät sanat sitten olivat lausutut, tuntui, kuin ei
kahdeksanvuotista eroa enää olisi ollutkaan. Hollinger kysyi, mitä
Broddelle oli kuluneina vuosina tapahtunut, ja tämä kertoi sen hänelle
aivan lyhyesti. Mutta sitten joutuivat he yhtäkkiä aineeseen, joka
paljoa painavampana oli heidän molempain sydämellä -- ja se koski
heidän herraansa, Niilo Sturea.
Hollingerin täytyi nyt kertoa kaikki, mitä rakkaasta ritarista tiesi,
aina Tord Bonden kuolemasta asti. Ja niin kertoi hän sovinnosta
kuninkaan kanssa, häistä kuolleen marskin sisaren kanssa ja mitä
senjälkeen oli tapahtunut aina kuninkaan pakoon asti ja siitä
nykyhetkeen. Kerta toisensa perään keskeytti hän kertomuksensa. Ja
vaikka hän koetti hillitä mieltänsä, ei Brodden kuitenkaan ollut vaikea
huomata, että hänellä oli jotain sydämellään, joka tuotti hänelle
tuskaa, mutta jota hän ei tahtonut lausua julki.
"Yksi asia vain herättää enemmän ihmetystäni, kuin voin sanoin ilmi
lausua", alkoi Brodde Hollingerin lopetettua kertomuksensa. "Ja se on,
miten Niilo herra ja te kaikki voitte olla niin tietämättömiä siitä
vaarasta, joka kuningasta uhkasi, ja taisteluista, joita käytiin
Tukholman ja Strängnäsin edustalla."
"Sitä kyllä kannattaa kyselläkin, Brodde", vastasi Hollinger vältellen.
"Ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin kohtaisi rangaistus meitä
nyt taas, kun entiset laiminlyömiset olisivat jollain tavoin
sovitettavissa..."
"Paljaita arvoituksia ovat nämät kaikki minulle", lisäsi Brodde. Hänen
tarkka silmänsä ja terävä huomiokykynsä keksivät heti, että vanhan
toverin mieltä rasitti jokin, jota hän ei tahtonut ilmi lausua, mutta
joka epäilemättä oli hänen salaiseen suruunsa syynä.
"Minä tarkoitan", selitti Hollinger, "että nyt, kun arkkipiispan
vapauttamista varten taistelu on aljettu, että nyt juuri Niilo herra
olisi voinut saada tahtonsa perille ja Kaarlo kuninkaan takaisin
valtakuntaansa. Siten olisi hän sovittanut, mitä silloin rikkoi, kun
rauhallisena istui Penningebyssään, vaikka hätä oli kuninkaan oven
edessä."
"Se tuntuu koskevan sinun mieleesi enemmän, kuin tahtoisit
ilmaistakaan, Hollinger!" lausui Brodde taaskin laskien kätensä ystävän
olkapäälle.
Hollinger katseli hinkaloa kohti, jossa ritarin hevonen seisoi, mutta
ei puhunut mitään. Brodde toisti sentähden kysymyksensä.
"Kumpiko?" kysyi tämä silloin, selvästi koettaen välttää antamasta
varmaa vastausta.
"Se tietysti, että Niilo herra jäi kaikessa rauhassa lepäämään
Penningebyhyn, vaikka hänen velvollisuutensa olisi ollut taistella
kuninkaan sivulla."
Hollinger nousi penkiltä tallin oven vierestä, jossa he molemmat olivat
istuneet, ja samassa puhalsi vahti portilla torveensa, ilmoittaen
puoliyön hetken saapuneen.
"On jo puoliyö. Olemme istuneet tässä liiankin kauan", sanoi hän,
"vouti on ankara mies ja sitä paitsi tarvitset sinä levätä pitkän
matkasi jälkeen."
Äänettöminä kulkivat he yli pihan. Brodde ei tahtonut nyt pakottaa
Hollingeria salaisuuttaan ilmaisemaan. Mutta hänen vastahakoisuutensa
kiihotti kumminkin häntä ja hän päätti ottaa vielä salaisuudesta
selvän hinnalla millä hyvänsä. Hän aavisti jo, miten asianlaita
todellisuudessa oli. Ja sentähden tahtoi hän välttämättä tuntea kaikki,
voidakseen löytää ja pelastaa herransa -- ajatus, joka hänessä jo oli
kypsynyt päätökseksi.
Aamu tuli. Briita rouva lähetti sanan, että vieras saapuisi suureen
saliin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän oli voudilta saanut kuulla
miehen tulosta ja kysynyt hänen nimeään. Ja vaikka useampi henkilö
voikin kantaa samaa nimeä, huomasi hän heti, kun vouti kertoi, mitä oli
tapahtunut vieraan ja Hollingerin välillä, että se oli sama Brodde,
jonka hän oli oppinut tuntemaan ensin päällysmiehenä Tranalla, sitten
miehensä seuraajana kaikissa tämän vaiheissa, josta toimesta vasta
hänen veljeänsä kohdannut onnettomuus oli tämän erottanut. Ja vanhat
muistot tulivat taas leijaillen esiin, mutta ne olivat nyt mustia,
surullisia, kylmiä kuin lumihiutaleet, jotka hautaavat alleen kedon
pienet kukkaset.
"Pelkään", sanoi hän Iliana rouvalle, joka nykyään oleskeli hänen
luonaan vieraana, "pelkään niin kovasti, että punainen ruusuni kuihtuu
ja kuolee pois. Se käy tosin hitaammin kuin sinun, Iliana, mutta se
kuolee kuitenkin ja meitä molempia kai se tarkoittikin tuo vanhus
valkoisella ruusullaan."
Iliana rouva hymyili surumielisesti hymyään, sulki ystävän syliinsä ja
kuiskasi hänelle, että niin kauan kuin oli toivoa vielä, ei hänen
ruusunsa ollut kuihtumaan päinkään. Ja kun Briita rouvan pieni
poikanen, joka setänsä mukaan oli saanut Svanten nimen, samassa tuli
juosten heidän luokseen, kääntyi hän hänen puoleensa ja painoi
kyynelten kimallellessa silmissään suutelon poikasen ruusuhuulille.
Kaksi poikaa ja tyttö oli Briita rouvan lohdutuksena näinä murheen ja
onnettomuuden päivinä. Vanhempi pojista, joka nyt oli jo yli kuuden
vuoden vanha, oli nimeltään Mauri. Svante oli häntä vuotta nuorempi.
Tytär Sigrid oli vasta kolmen vuoden vanha. Jo varhain osottautuivat
pojat luonteiltaan kokonaan erilaisiksi. Vanhempi, Mauri, oli tullut
setäänsä. Lempeällä, hiljaisella olennollaan ei hän varmaankaan tulisi
koskaan liikaa melua maailmassa synnyttämään. Svante sitävastoin oli
vilkas, reipas ja rohkea poika ja ruumiinrakenteeltaankin veljeänsä
voimakkaampi. Briita rouva tapasikin sen vuoksi sanoa, että nimet
olivat vaihtuneet. Svanten nimen olisi pitänyt olla Mauri ja
päinvastoin.
Brodden astuessa suureen saliin olivat molemmat pojat ne, jotka hän
ensimäiseksi näki. Toinen, Mauri, istui viheriän ritarin sylissä,
toinen lattialla hänen jalkainsa vieressä leikitellen pienellä
puukirveellä, jonka viheriä oli hänelle laittanut. Ritari istui
toisessa päässä huonetta roihuavan takkavalkean ääressä. Siitä
huolimatta oli sisällä puolihämärä, niin ettei voinut nähdä
sisäänastuvaa. Eikä hän siksi toiseksi kuullutkaan Brodden tuloa, sillä
silmänsä olivat kääntyneinä poikaan, joka istui hänen polvillaan. Ja
ajatus, jonka lempeät ja kauniit lapsenkasvot herättivät hänessä oli
saanut tällä hetkellä hänet niin kokonaan valtaansa, ettei hänen
aistinsa voineet kiintyä mihinkään muuhun.
"Oliko iso-äiti hyvin onneton, suriko hän kovasti!" kysyi Mauri ja
katseli odottavana ritaria.
Mutta Svante nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuka sisääntulija oli. Kun
hän sitten huomasi, että se oli vieras jota hän ei tuntenut, nousi hän
ylös ja juoksi ovelle pieni kirves kädessään.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän.
Mutta Brodde voi tuskin nähdä kyyneliltä, jotka tunkivat hänen
silmiinsä, ja puhua ei hän myöskään saattanut. Hän nosti vain pienen
kysyjän käsivarrelleen ja astui lieden luokse.
Mutta se oli jotain, josta tuo pieni miehenalku ei ollenkaan pitänyt.
Hän kohotti kirveensä ja uhkasi lyödä.
"Päästä minut", sanoi hän enemmän vihaisena kuin peloissaan, "mitä
sinulla on minun kanssani tekemistä!"
Nyt huomasi ritarikin, kuka vieras oli, ja ojensi kätensä hänelle.
"Tervetuloa, Brodde!" virkkoi hän. "Laske alas se pojanvekara...
Näethän, että hän on suuri mies jo ja hoitaa paraiten itse itsensä!"
"Niin, paraiten hoidan itse itseni!" toisti pieni mies asettuen penkin
viereen, jolla ritari istui, ja katseli siitä tarkkaavana eikä suinkaan
ystävällisin silmin vierasta ja hänen mielestään liian julkeaa miestä.
Samassa tuli Briita rouva yhdessä Iliana rouvan kanssa sisään.
Jälkimäinen riensi esiin ja tarttui molemmin käsin Brodden käteen
kiinni.
"Myöhään tulet takaisin rakas, uskollinen Brodde!" sanoi hän, "mutta
koskaan en ole unhottava, mitä sinä minun hyväkseni olet tehnyt!"
Vaikka niin monta vuotta jo oli kulunut jalon Tord-herran kuolemasta,
toi palanneen miehen näkö hänen mieleensä taas tuon kauhean tapahtuman.
Hän oli näkevinään, kuinka kavaltaja halkaisi kirveen iskulla hänen
miehensä pääkallon. Ja hän puhkesi valtavaan itkuun, niin että Briita
rouva vuorostaan sai nyt lohduttaa häntä. Mutta Iliana rouva oli
tottunut jo sellaisiin ajatuksiin. Hän oli kuvitellut niin usein
mielessään tuon murha-yön, kuinka hänen miehensä, jalo Tord herra,
heräsi ja kuunteli, kuinka kavaltaja rauhoitti häntä, kunnes ehti antaa
hänelle tuon kuolettavan iskun. Siksi voikin hän heti taas tukehuttaa
tuskansa. -- Mitä hän tähän asti tiesi tapahtumasta, perustui
paenneitten miesten kertomuksiin. Niihin perustui myös se laulu, jota
tähän aikaan laulettiin yli koko Ruotsinmaan. Ja nyt voi hän kuulla
tapauksen täydellisesti luotettavan näkijän huulilta. Samoin kuin
Ilianan, oli Briita rouvankin laita. Mutta hänelle oli sen lisäksi tämä
muisto ja miehen palaus terveellisenä vastapainona sitä surua vastaan,
joka rasitti hänen mieltään.
"Annappa nyt kuulua Brodde", sanoi hän, sittenkun myöskin hän oli
lämpimästi kiittänyt rehellistä miestä hänen rohkeudestaan, miestä,
joka oli uskaltanut vihollisjoukon läpi tunkeutua yksinäiseen linnaan,
"annappa nyt kuulua, kuinka löysit onnettoman veljeni ja kuinka sinulle
itsellesi sitten kävi. Minä ja Niilo herra olemme pitäneet sinua
kuolleena, emmekä koskaan enää luulleet tapaavamme sinua tässä
maailmassa."
Ja Brodde kertoi. Ensin oli hän kiivennyt jyrkkää vuorenseinämää ylös.
Sitten oli hän aikonut jostain sopivasta paikasta kavuta muurin yli. Ja
siinä yrityksessä oli kavaltaja itse aivan odottamatta auttanut häntä.
"Muuri oli korkea ja niin pitkältä kuin erottaa voin, ei näkynyt
ainoatakaan halkeamaa, jolle olisin saattanut kavuta. Mutta siinä
miettiessäni alkoi merenpuoliselta sivulta yhtäkkiä kuulua kolinaa. Ja
heti sen jälkeen näin, kuinka suuri mytty vieritettiin yli muurin ja
laskettiin alas. Se oli kavaltaja, joka hilasi varastettuja tavaroitaan
muurin juurelle. Saatuaan mytyn maahan katosi hän. Olin jo päässyt
melkein köyden päähän, jota tietysti kohta, sen huomattuani, käytin
avuksi muurille pääsöä varten, kun alkoi taas kuulua kolinaa ja heti
senjälkeen näin kavaltajan seisovan muurin harjalla ja hilaavan itseään
alas. Olin nyt varma, että jokin konnantyö oli tekeillä. Ja vähiltä
olin kadottaa tasapainonikin, siinä kun seisoin muurin ulkonemalla,
joka tuskin oli kädenkään levyinen. Kuinka sain taas köyteen kiinni en
voi sanoa, mutta sain kumminkin ja ennen pitkää seisoin jo muurilla.
Tunsin selvään, että petturi piti vielä köydestä kiinni ja hilasi
itseään alas. Silloin otin miekkani ja hakkasin köyden poikki, niin
että tuo kavala konna ruhjoutui rannan kiviin ja veti viimeisen
henkäyksensä."
Molemmat rouvat liittivät kätensä yhteen kauhistuksesta kalpeina. Myös
pikku Maurin poski vaaleni ja arkana hiipi hän vanhan ritarin viereen.
Mutta Svante oli tullut yhä likemmäksi kertojaa. Ja vihan ilmaus, joka
oli hänen kasvoillaan miehen sisään tullessa, hävisi nyt kokonaan
ihmettelyn ja ihailun tieltä.
Brodde kertoi sitten, minkä lukija jo tietää, kuinka marskin miehet
olivat sisään salvattuina. Vahdit olivat kyllä määrätyillä paikoillaan,
mutta kukaan ei niistä uskaltanut liikkua tilaltaan, vaikka
kuulivatkin, kuinka vouti juoksi edestakaisin rappusissa, ja aavistivat
siitä, että jotain tavatonta oli tekeillä. Kun he sitten olivat
kokoontuneet ja vapauttaneet sisään suljetut toverinsa, menivät he
yhdessä torniin ja löysivät sieltä marskin verisen ruumiin sängystä.
"Kyllin, kyllin!" huusi Iliana rouva kätkien kasvonsa käsiin.
Ja Brodde ymmärsi häntä. Hän kiirehti kertomaan, miten heidän siinä
vielä seisoessa rakastetun päällikön ruumiin ympärillä yhtäkkiä
vihollisen ryntäyshuuto tärisytti ilmaa. Ja siinä mielentilassa, jossa
he silloin olivat, oli heidän ollut mahdoton vastustaa sen tekemää
hyökkäystä.
"Minut veivät he vankina Norjaan ja siellä olen ollut tähän asti. Ehkä
olisin voinut ennemminkin jo päästä vapaalle jalalle, ellei
yksityiskosto olisi tullut esteeksi. Monta vuotta takaperin olin minä
vitaliveljesten mukana, kun nämät ryöstivät Bergenin kaupungin ja
piispan vouti tunsi minut niiltä ajoilta. Sen hän nyt kosti minulle ja
luultavasti olisin saanut maatua siinä tornissa, ellei tuo vanha mies
olisi lopulta kuollut. Uudella voudilla ei ollut minulle mitään
kostettavana, olipa päinvastoin Kaarlo kuninkaan ystävä, ja siksi laski
hän minut heti vapauteen."
Hetken hiljaisuus syntyi. Molempain rouvain ajatuksissa väikkyi yhä
veljen ja puolison kamala kuolema, niin että he tuskin kuulivatkaan
miehen viimeisiä sanoja. Mutta kauan ei Brodde antanut heidän sellaisia
mietteitä hautoa.
"Ja niin tulen minä tänne", jatkoi hän, "ja kun kysyn isäntääni, Niilo
herraa, saan ensimäiseksi kuulla, että hän on poissa, ilman että kukaan
tietää missä... Mutta olkaa huoletta, Briita rouva, minä kyllä tiedän,
miten Niilo herra on takaisin löydettävissä. Uskallan siitä vaikka
henkeni pantiksi panna."
"Ja Svante tahtoo olla mukana!" huudahti poika juosten miehen luo.
"Minä pidän sinusta, mies, ja tahdon, että sinäkin pidät minusta...
Sillä minusta tulee aika mies vielä, niin sanoo vihreä. Ja isä raukan
me vapautamme yhdessä tornista, sinä ja minä, sano, emmekö tee sitä?"
Brodde otti pojan syliinsä, eikä tämä nyt pannutkaan sitä vastaan, ja
ylpeys ja ilo loisti hänen rehellisistä silmistään, kun hän painoi
rakasta lasta rintaansa vasten. Mutta vihreä ritari istui lieden
vieressä ja katseli tuleen. Hän hymyili, mutta se ei ollut nyt sitä
vanhaa, tavallista hymyä, vaan siinä ilmeni täysi tarkoitus. Lapset
olivat hänelle erittäin rakkaat, samoin kuin hän oli heidän parain
ystävänsä. Oli siis aivan luonnollista, että Svante nähdessään miehen
käsivarrelta ritarin niin mietteissään istuvan, huudahti hänelle:
"Sano, vihreä... emmekö tee sitä?"
Vihreä kuuli lapsen kysymyksen ja keinutteli päätään edestakaisin
kääntämättä silmiään valkeasta, mutta hiljaa ikäänkuin itsekseen
hyräili hän:
Lehmus lehvii ja lehdet varisee
Vaan maan päällä vihertävät metsät.
Lapsen ja miehen keskinäinen puhelu sekä ritarin laulu saivat Briita
rouvan ajatukset taas menneisyydestä nykyisyyteen, veljestä mieheen ja
hän suuntasi Broddeen katseen, jossa ilmeni kiitollisuutta, rohkeutta
ja toivoa.
"Ja kuinka voisit sinä paremmin onnistua kuin toiset?" kysyi hän
valittavalla äänellä. "Kaksi reipasta, kelpo miestä on kulkenut
linnasta linnaan ja koettanut saada selville mieheni olinpaikkaa. Näinä
päivinä odotan juuri parhainta heistä kotiin. Luulenpa, ettei löydy
yhtä ainoata linnaa Krokekin luostarin lähimailla, jota he eivät olisi
jollain tavoin tutkineet... Kuinka onnistuisit sinä nyt paremmin?...
Mutta hyvää tahtoa ei sinulta ainakaan puutu ja sentähden päätöksesi
ilahuttaa minua."
"Sanokaa minulle, Briita rouva", virkkoi Brodde hetkisen mietittyään,
"kuka nyt on Niilo herraa etsimässä?"
"Erkki, vanha, luotettava ja kokenut mies, joka lapsuudesta asti on
ollut Herman Bermanin palveluksessa. Hänen kai helposti muistat niiltä
ajoilta, kun Herman eleli korkean heimolaiseni, Kaarlo kuninkaan
hovissa."
"Hyvinhän minä hänet muistan ... ja kuka on ennen häntä ollut
liikkeellä?"
"Hollinger!"
"Kaikki hyvin, Briita rouva", jatkoi Brodde. "Annatte kai minun nyt
yhdessä Hollingerin kanssa lähteä heti matkaan? Erkki voi seurata
perässä, kun kotiin saapuu. Minä tahdon alkaa tämän leikin omalla
tavallani... Toisesta päästä on aljettava. Ei linnoja, vaan Taavetti
Pentinpoika, tuo pöyhkeä ritari on ensin tutkittava."
"Taavetti Pentinpoika, Katillo piispan serkku ja arkkipiispan veli!"
huudahti Briita rouva käsiään yhteen lyöden. Iliana rouvankin poski
vaaleni, mutta vihreä ritari kohotti katseensa valkeasta ja kiinnitti
sen rohkeaan mieheen. Ja hänen silmänsä välähtivät, niinkuin olisi
kadonnut entisyys niistä kimallellut.
"Niin tietysti!" lausui Brodde, "voi kyllä olla paikallaan tutkia
karhun pesä, mutta lopulta on kuitenkin pakko tarttua häneen
itseensäkin kiinni. Taavetti Pentinpojan tunnen hyvin ja siksi
uskallankin väittää, että moni vitaliveljes, joka on ollut kaupunkien
ja kauppalaivojen kauhuna, oli paljoa parempi, kuin tuo kavala
ritari... Katillo piispa ei minua taas ollenkaan huoleta...! Jos hän
muuten on sellainen mies, joksi sanotaan, niin ei hänen rehellinen
mielensä hetkeäkään salli sellaista vääryyttä, jota Niilo herra nyt saa
kärsiä, kunhan vain saa tietää sen."
"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot mukanasi, kelpo mies!"
virkkoi Briita rouva, miehen lämpimistä, sydämellisistä sanoista
innostuneena.
"Ja minä myös tahdon olla mukana!" huusi Svante taputtaen ihastuksesta
pieniä käsiään.
Mutta vanhempi veli meni hänen luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa.
"Ei se sovi että sinä tuolla tavoin sekoittaudut vanhempien ihmisten
puheeseen?"
Ylpeän näköisenä ja puoleksi loukkaantuneena nyökkäsi Svante
veljelleen. Arveli kai, että hän se kyllä hoiti itsekin itsensä, niin
oli vihreä sanonut, ja hän se oli nyt Svanten a ja o, ja mitä hän sanoi
se oli pettämätön totuus.
Ovi avautui ja kuninkaantytär, ihana Magdaleena neiti, astui sisään
yhdessä Ingeborg Åkentyttären kanssa. Kaikki sisälläolevat tervehtivät
häntä kunnioittavasti. Magdaleena neiti, jossa kuninkaallinen ryhti ja
neitseellinen sulous olivat yhdistettyinä, astui Briita rouvan luokse
ja tarttui hänen käteensä.
"Voin nähdä teistä", sanoi hän, "mistä täällä on kysymys ja tämä mies
tuo kai taas tietoja turhista etsimisistä. Niilo herra on ja pysyy
kateissa..."
Briita rouva selitti lyhyesti, kuka vieras oli sekä että hän
päinvastoin aikoi lähteä saman asian tähden liikkeelle. Kuninkaantytär
nyökäytti lempeästi ja ystävällisesti miehelle päätään ja kääntyi
sitten Briita rouvan puoleen.
"Minulla on jotain ilmoitettavana, josta ehkä voi olla teille hyötyä",
sanoi hän. "Älkäät hämmästykö jalo heimolaiseni, voittehan kyllä
ymmärtää, että minäkin olen tahtonut ja tahdon vieläkin tehdä kaikki,
mitä voin, korvatakseni teille ja miehellenne edes jollain tavalla sen
hyvyyden, jota te minulle olette osottaneet... Tähän asti tosin eivät
minunkaan yritykseni ole onnistuneet paremmin kuin muittenkaan... Ja
mitä minulla nyt on sanottavana selvittää vain niukasti sekin, mitä jo
ennen tiedämme..."
"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset siunatkoot teitä, ylhäinen neito...
On niin hauskaa huomata, että on ainakin hyviä ystäviä ympärillä,
vaikkei itse onnettomuutta sen kautta saataisikaan torjutuksi
talostamme."
"Kirje, jonka eilen sain palvelijanne mukana Uppsalasta", alkoi taas
kuninkaantytär, "kertoo erään rehellisen, kelpo miehen yrityksestä
vapauttaa miehenne vankeudesta... Mutta lopputulos on se, että
ainoastaan Taavetti Pentinpoika tietää hänen olinpaikkansa."
"Tämä kelpo mies aikoo myös lähteä Taavetti herran pakinoille. Hän
sanoo juuri samaa, kuin kirjeenne kirjoittaja".
Kuninkaantytär suuntasi mieheen katseen, jossa levottomuus ja
ihmettely samalla kertaa kuvastuivat. Uskaltaa tuon hurjan ritarin
pakinoille sellaisen asian vuoksi kuin Brodde nyt aikoi, oli myös
jotain, jota kannatti ihmetellä. Mutta ennen kaikkea herätti
kuninkaantyttären huomiota se, että miehellä oli juuri samat puuhat,
joihin hänelle tulleessa kirjeessä neuvottiin ryhtymään. Siksi
tulikin hän ajatelleeksi, että jotain yhteyttä ehkä oli olemassa
kirjeenkirjoittajan ja miehen välillä. Hän koetti sentähden tutkia tätä
kyselemällä häneltä yhtä ja toista. Vastaukset, jotka sai, näyttivät
kuitenkin täydellisesti rauhoittavan häntä.
Sittenkun asiasta oli vielä tarkemmin keskusteltu, päätettiin lopuksi,
että Brodden piti jo samana päivänä lähteä matkaan Hollinger mukanaan.
Erkin taas, niin pian kuin oli palannut, oli heti tultava Tukholmaan,
jossa hän saisi sitten lähemmin tietää, missä voi yhtyä toisiin.
Brodden poistuessa salista, tuli vihreä ritari hänen peräänsä ja
ilmoitti haluavansa puhella hänen kanssaan, sekä että hän odotti häntä
tornikamarissa. Ritari oli nyt aivan toisellainen, kuin Brodde oli
tottunut hänet näkemään, ja sentähden ei hän ollut tuntea häntä. Hymy
oli poissa hänen huuliltaan ja suuret, läpitunkevat silmät katselivat
niin totisina, että hän kaikista vähimmin näytti siltä, jona Brodde ja
kaikki muut olivat tottuneet häntä pitämään. Brodde lupasi tulla ja
niin erosivat he. Kun Brodde sitten saapui linnantupaan, tuli vouti
hänen luokseen ja lausui hänet tervetulleeksi talon väen joukkoon.
Samalla pyysi hän Briita rouvan puolesta, että Brodde seuraisi häntä
vaatekamariin, josta hän saisi valita itselleen uudet, lämpimät
vaatteet siksi kunnes räätäli ehtisi valmistaa toiset.
Vähän senjälkeen oli Brodde jo vihreän ritarin luona tornikamarissa.
Tämä sulki huolellisesti oven ja pyysi häntä istumaan, ottaen itse
samalla paikan hänen viereensä.
"Sinä olet älykäs ja rohkea mies, Brodde", alkoi hän, "ja sinä löydät
kyllä Niilo herran ja vapautat hänet."
"Jos se vain on ihmisvoimille mahdollista, niin teen minä sen!" lausui
Brodde.
"Ja kuitenkaan ei se pitäisi tapahtua... Rauhoitu mies! Ymmärrän aivan
hyvin intosi ja ihailen sitä. Mutta minä näen jotain, jota sinä et
huomaa. Ja siitä johtuvat nämä sananikin nyt... Niilo herralle itselle
on vahingoksi, jos hän saa vapautensa niin kauan kuin..."
Brodde katseli ritariin samalla kun kummastus ja hämmästys vaihtelivat
hänen kasvoillaan. Epäilemättä oli tämä hänen puheensa hämmentyneitten
aivojen aikaansaama, niin levollinen ja syvä kuin hänen katseensa
olikin.
"Ja mikä se olisi, jonka te huomaatte, mutta en minä ja jonka vuoksi
olisi parempi, että Niilo herran vankeus pitentyisi yli sen, mikä
kohtuullista on?" kysyi hän.
"Se on Ruotsin valtakunta, mies!"
"Ruotsin valtakunta...? Luulin toki, että Ruotsi tarvitsee hänen
kätensä mitä pikemmin sitä parempi."
"Ei, mies, ei vielä... Niin kauan kuin sotaa kestää Katillo piispan ja
kuninkaan välillä, voi Niilo herra olla poissa. Ainoastaan kaksi
asianhaaraa voi tapahtua. Joko voittaa kuningas tahi piispa. Mutta
kummassakin tapauksessa tarvitsee Ruotsi vasta senjälkeen sellaisen
miehen kuin Niilo herra on... Voisi sattua, jos hän nyt pääsisi
vapaaksi, että hän turmelisi kaikki ja tietysti ennen kaikkea oman
asiansa."
"Tämä on enemmän, kuin mitä minä voin käsittää!" huomautti Brodde.
"Niilo herrahan taistelee Kaarlo kuninkaan asian puolesta!" virkkoi
vihreä.
"Ja mitä on teillä sitä vastaan?"
"Kaarlo kuningas ei kelpaa enää Ruotsia hallitsemaan!"
"Mutta Tanskan kuningas ... arkkipiispa?"
"Niin, he kelpaavat kyllä, kumpi tahansa heistä.... Sillä he pakottavat
esiin sen, jonka pitääkin tulla esiin, nimittäin Ruotsin itsenäisyyden.
Kaikkea tätä et sinä tosin ymmärrä, mutta voit luottaa sanoihini, sillä
minä asetan Niilo Sturen yhtä korkealle, kuin sinäkin, ja tahdon hänet
vielä kerran nähdä ensimmäisenä miehenä Ruotsinmaassa... Kas, sentähden
juuri täytyy meidän estää, mitä hänellä nyt on mielessä. Kaarlo
kuningas ei saa enää tulla takaisin... Se olisi samaa kuin pidentää
hätää ja kurjuutta vain maassa. Ja jos piispa voittaa, niinkuin
näyttää, ja arkkipiispa palaa takaisin, niin ei hän koskaan salli tuon
muukalaisen kuninkaan enää laskea jalkaansa ruotsalaiselle
maaperälle..."
Huudahdus, jolla Brodde ilmoitti, että asia alkoi hänelle selvitä, sai
ritarin hetkiseksi pysähtymään puheessaan.
"Kas sillä tavoin, mies ... on asianlaita", jatkoi hän. "Arkkipiispa
panee myllyn käyntiin ja alkaa jauhaa. Usko minua, kauan ei kestä, jos
hänet oikein tunnen, ennenkuin valtakunta tarvitsee jo ritarin ...
uuden Engelbrektin ja siksi on silloin Niilo Sture tuleva!"
Kun ritari oli lopettanut puheensa, istui hän kauan aikaa ja katseli
Broddea. Terävin silmin seurasi hän pienintäkin ilmettä tämän
kasvoilla, nähdäkseen minkä vaikutuksen puheensa oli häneen tehnyt.
Mutta Brodde nousi ylös ja suru kuvastui hänen kasvoillaan.
"Pelkäänpä, ritari", sanoi hän, "että tässä asiassa olette mennyt
edemmäksi kuin suotavaa olisi ollut... Nyt voin myös ymmärtää, että te
se olitte, joka estitte Niilo herran kuninkaan sanaa saamasta, kun
hänen seitsemän vuotta sitten olisi pitänyt olla kokonaan toisaalla
kuin mitä oli."
"Mies!" huusi ritari ja hypähti ylös.
"Niin on asia vain selitettävissä ja sanaani en takaisin ota. Mutta sen
sanon teille, ritari, minä en tahdo olla samallainen kuin se, joka
silloin kuunteli ja totteli teidän neuvojanne!"
Vihreä ritari seisoi siinä sanatonna. Näytti hetkisen siltä, kuin olisi
toiselta puolen viha ja toiselta puolen kunnioitus taistelleet
ylivallasta hänen rinnassaan. Mutta viimemainittu vei voiton ja
sanomattoman kaunis ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Ei siis tämäkään!" sanoi hän itsekseen, jonka jälkeen lisäsi kovaa:
"hyvä on, mies, ryhdy vain toimeesi, se on aivan paikallaan, enkä
ainakaan minä tahdo pakottaa omaatuntoasi."
Ja hyräillen tuota vanhaa laulua:
Luvallamme Valdemar
Voit sisään jäädä kyllä
kääntyi hän menemään ja poistui huoneen toiseen päähän ikkunan luo.
Brodde jäi seisomaan paikalleen. Hän ei voinut käsittää tätä omituista
miestä, mutta hän tunsi kuitenkin rinnassaan, ilman että itsekään voi
sitä selittää, kuinka äärettömän rakas Niilo herra oli tälle ritarille.
Ja hänen oli melkein mielensä paha, ettei voinut suostua seuraamaan
vanhuksen neuvoa. Selvästi kuvastui surua siinä katseessa, jolla hän
Broddesta erosi, kun lähti astelemaan ikkunan luo. Mutta kun hän sitten
kääntyi taas, oli jo tuo vanha, puoleksi hupsuutta, puoleksi ivaa
ilmaiseva hymy hänen huulillaan, joka ei muuten näyttänyt ollenkaan
olevan sopusoinnussa hänen muun olentonsa kanssa.
Raskaalla sydämellä jätti Brodde vihreän ritarin. Tällä oli, niin
ajatteli hän, hyvä sydän ja tahto mitä parhain, mutta pää ei ollut,
niinkuin olla olisi pitänyt. Ja siksi saattoi hän onnettomuutta niille,
joille olisi suonut vain paljasta onnea.